29.6.1993

Hallituksen esitys eduskunnalle holhouslainsäädännön uudistamisesta

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan holhouslainsäädännön kokonaisuudistusta. Holhoustointa koskevat keskeiset säännökset otettaisiin holhoustoimesta annettavaan lakein ja lakiin edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa. Holhouslakiin vuonna 1983 tehdyt muutokset sisällytettäisiin uuteen lakiin pääosin muuttamattomina. Lisäksi ehdotetaan muutettavaksi useita eri laeissa olevia säännöksiä, jotka koskevat vajaavaltaista tai vajaavaltaisuuden oikeusvaikutuksia.

Esityksellä pyritään parantamaan holhousoikeudellisessa edunvalvonnassa olevien henkilöiden oikeusturvaa ja kehittämään holhoustoimen hallintoa nykyajan vaatimuksia vastaavaksi.

Toimintakelpoisuuden rajoittaminen. Holhottavaksi julistaminen ehdotetaan korvattavaksi toimintakelpoisuuden rajoittamisella. Rajoitus toteutettaisiin kaventamalla joko henkilön oikeustoimikelpoisuutta tai hänen kelpoisuuttaan määrätä tietystä omaisuudestaan. Ääritapauksissa asianomainen voitaisiin julistaa vajaavaltaiseksi. Rajoituksen sisällön vahvistaisi tuomioistuin yksittäistapauksessa esiintyvän tarpeen mukaisesti.

Toimintakelpoisuuden rajoittaminen olisi toissijainen järjestely. Kenenkään toimintakelpoisuutta ei olisi lupa rajoittaa, jos hänen etunsa voidaan riittävästi turvata lievemmin keinoin, esimerkiksi määräämällä hänen tuekseen henkilö, jolla on kelpoisuus hoitaa hänen asioitaan.

Edunvalvoja. Holhouslaissa käytetyistä nimityksistä "holhooja" ja "uskottu mies" ehdotetaan luovuttavaksi. Jaottelu on asiallisesti tarpeeton ja soveltuu huonosti ehdotettuun järjestelmään, jossa vajaavaltaisuus pyritään suurelta osin korvaamaan lievemmillä toimintakelpoisuuden rajoituksilla. Henkilöstä, joka ehdotetun lain tai sen nojalla annetun tuomioistuimen päätöksen perusteella hoitaa toisen asioita, käytetäin nimitystä edunvalvoja.

Omaisuuden hoidon valvonta. Omaisuuden hoidon ennakkovalvontaa ehdotetaan tehostettavaksi ottamalla käyttöön omaisuuden hoitosuunnitelmat. Kunnan holhousviranomainen voisi tarvittaessa päättää, että tällainen suunnitelma on laadittava omaisuuden käytön ja hoidon ohjeeksi. Hoitosuunnitelman avulla voidaan varmistua paitsi omaisuuden huolellisesta hoitamisesta, myös siitä, että omaisuutta käytetään päämiehen hyödyksi lain tarkoittamalla tavalla.

Niiden oikeustointen luetteloa, joihin edunvalvoja tarvitsee holhousviranomaisen luvan, ehdotetaan täydennettäväksi. Luvanvaraisiksi tulisivat muun muassa asuin- ja liikehuoneistojen hallintaan oikeuttavien osakkeiden ostaminen, luovuttaminen ja panttaaminen.

Omaisuuden hoidon jälkivalvontaa tehostettaisiin ottamalla lakiin nykyistä yksityiskohtaisemmat säännökset edunvalvojan kirjanpito- ja tilivelvollisuudesta sekä tilien tarkastuksesta. Nykyisestä laista poiketen olisi myös edunvalvojan tehtävän päättymisen johdosta tehtävä tili annettava tarkastettavaksi kunnan holhousviranomaiselle, joka tarkastuksen päätyttyä antaisi tiliä koskevan lausunnon tilityksen vastaanottamiseen oikeutetulle.

Edunvalvojan asema. Edunvalvojan asemaa ehdotetaan selvennettäväksi sisällyttämällä lakiin säännös edunvalvojan vahingonkorvausvelvollisuudesta ja täsmentämällä säännöksiä, jotka koskevat edunvalvojan edustusvaltaa sekä oikeutta palkkioon.

Holhoustoimen hallinto. Holhoustoimelle ehdotetaan perustettavaksi keskusjohto. Holhoustoimen keskusjohdon tehtävät uskottaisiin oikeusministeriölle.

Holhoustoimen paikallishallinnosta huolehtisivat nykyiseen tapaan kunnat. Kunnat voisivat nykyistä vapaammin päättää holhoustoimensa organisaatiosta. Holhouslautakunta ei enää olisi pakollinen. Holhoustoimen tehtävien hoitamista varten kunnassa tulee kuitenkin olla monijäseninen toimielin, kunnan holhousviranomainen. Mainittu toimielin voi olla myös kahden tai useamman kunnan yhteinen.

Yleisten alioikeuksien tehtäviä holhoustoimen hallinnossa vähennettäisiin. Alioikeudet eivät enää valvoisi kunnan holhousviranomaisen toimintaa eivätkä osallistuisi sen puheenjohtajan tai jäsenten nimittämiseen.

Virkaholhous. Kuntien tehtävänä olisi nykyiseen tapaan huolehtia siitä, että edunvalvontatehtäviin on tarvittaessa saatavissa edunvalvoja. Se voisi tapahtua joko perustamalla yleisen edunvalvojan virkoja tai toimia taikka nimeämällä ja tuomioistuimelle ilmoittamalla henkilöitä, jotka ovat sitoutuneet ottamaan vastaan edunvalvontatehtäviä.

Valtionosuus. Holhoustoimeen ehdotetaan myönnettäväksi valtionosuutta siten kuin kuntien valtionosuuslaissa säädetään.

Lakien voimaantulo. Ehdotetut lait on tarkoitettu saatettavaksi voimaan vuoden 1994 aikana. Lakien voimaanpanon edellyttämiin toimenpiteisiin olisi varattava noin puoli vuotta siitä, kun lait on hyväksytty ja vahvistettu.

SISÄLLYSLUETTELO

YLEISPERUSTELUT

1. Johdanto

2. Esityksen tavoitteet

3. Nykytila, sen arviointi ja uudistusehdotukset

3.1. Vajaavaltaisuus

    Vajaavaltaisuus holhouslainsäädännössä

    Vajaavaltaisuus muussa lainsäädännössä

3.2. Holhoustoimi ja huolto

3.3. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

3.4. Päämiehen omaisuuden hoitaminen

3.5. Omaisuuden hoidon valvonta

    Ennakkovalvonta

    Jälkivalvonta

3.6. Holhoustoimen hallinto

    Säännöstön nykytila

    Holhouslautakuntien toiminta

    Holhoustoimen hallinnon epäkohdat

    Uudistusehdotukset

3.7. Virkaholhous

    Järjestelmän kehitys ja sisältö

    Järjestelmän toiminta käytännössä

    Uudistusehdotukset

3.8. Holhoustoimen kustannukset ja valtionosuus

    Nykyiset säännökset

    Käytäntö

    Uudistusehdotukset

4. Holhouslainsäädännön piirteet muissa Pohjoismaissa

    Ruotsi

    Tanska

    Norja

5. Esityksen organisatoriset ja taloudelliset vaikutukset

    Organisatoriset vaikutukset

    Taloudelliset vaikutukset

6. Asian valmistelu

7. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Eduskunnan oikeusasiamiehen ja apulaisoikeusasiamiehen valtioneuvostolle tekemät esitykset

    Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja päätöslauselmat

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Lakiehdotusten perustelut

1.1. Laki holhoustoimesta

    1 luku. Yleiset säännökset

    2 luku. Edunvalvojat

    3 luku. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

    4 luku. Vajaavaltaisen asema

    5 luku. Edunvalvojan asema ja tehtävät

    6 luku. Edunvalvojan toimen valvonta

    7 luku. Edunvalvonnan rekisteröinti

    8 luku. Menettelysäännöksiä

    9 luku. Holhoustoimen hallinto ja muutoksenhaku

    10 luku. Erinäiset säännökset

    11 luku. Valtionosuus

    12 luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

1.2. Laki edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa

1.3. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta

1.4. Laki hallintomenettelylain muuttamisesta

1.5. Laki avioliittolain muuttamisesta

1.6. Laki perintökaaren muuttamisesta

1.7. Laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain muuttamisesta

1.8. Laki lapsen elatuksesta annetun lain 7 §:n muuttamisesta

1.9. Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 5 §:n muuttamisesta

1.10. Laki esitutkintalain 33 §:n muuttamisesta

1.11. Laki rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 17 §:n muuttamisesta

1.12. Laki eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §:n muuttamisesta

1.13. Laki metsänparannushain 34 §:n muuttamisesta

1.14. Laki valtion osanotosta eräiden maa- ja vesirakennustöiden kustannuksiin annetun lain 36 §:n muuttamisesta

1.15. Laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa annetun lain 29 §:n muuttamisesta

1.16. Laki työtuomioistuimesta annetun lain 6 §:n muuttamisesta

1.17. Laki asianajajista annetun lain muuttamisesta

2. Tarkemmat säännökset ja määräykset

3. Voimaantulo

LAKITEKSTIT

1. Laki holhoustoimesta

    1 luku. Yleiset säännökset

    2 luku. Edunvalvojat

    3 luku. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

    4 luku. Vajaavaltaisen asema

    5 luku. Edunvalvojan asema ja tehtävät

    6 luku. Edunvalvojan toimen valvonta

    7 luku. Edunvalvonnan rekisteröinti

    8 luku. Menettelysäännöksiä

    9 luku. Holhoustoimen hallinto ja muutoksenhaku

    10 luku. Erinäiset säännökset

    11 luku. Valtionosuus

    12 luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

2. Laki edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa

3. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta

4. Laki hallintomenettelylain muuttamisesta

5. Laki avioliittolain muuttamisesta

6. Laki perintökaaren muuttamisesta

7. Laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain muuttamisesta

8. Laki lapsen elatuksesta annetun lain 7 §:n muuttamisesta

9. Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 5 §:n muuttamisesta

10. Laki esitutkintalain 33 §:n muuttamisesta

11. Laki rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 17 §:n muuttamisesta

12. Laki eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §:n muuttamisesta

13. Laki metsänparannuslain 34 §:n muuttamisesta

14. Laki valtion osanotosta eräiden maa- ja vesirakennustöiden kustannuksiin annetun lain 36 §:n muuttamisesta

15. Laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa annetun lain 29 §:n muuttamisesta

16. Laki työtuomioistuimesta annetun lain 6 §:n muuttamisesta

17. Laki asianajajista annetun lain muuttamisesta

YLEISPERUSTELUT

1. J o h d a n t o

Holhousta koskeva lainsäädäntö on yleistä lainsäädäntöä, joka koskettaa kaikkia ihmisiä elämän eri vaiheissa. Alaikäisiä lain soveltamispiiriin kuuluvia on Suomessa noin 1,1 miljoonaa. Holhouskirjaan merkittyjä alaikäisten holhouksia oli vuoden 1987 lopussa arviolta noin 10.000. Holhottavaksi julistettuja oli samana ajankohtana runsaat 15.000 ja holhouskirjaan merkittyjä uskotun miehen toimia vajaat 4.000. Yleisissä alioikeuksissa ratkaistiin vuonna 1990 kaikkiaan runsaat 7.000 erilaista holhousasiaa.

Voimassa oleva holhouslaki annettiin vuonna 1898. Holhouksen sisältö on sen jälkeen kuluneina vuosikymmeninä voimakkaasti muuttunut. Vuosisadan alussa holhous oli enimmäkseen yleisholhousta, jossa huollollisilla tehtävillä oli omaisuuden hoidon ohella huomattava merkitys. Laitoshuollon ja sen eri muotojen kehittyessä alettiin huollon tarpeessa olevat enentyvästi siirtää laitoksiin. Holhous alkoi tällöin muuttua tehtäväksi, jossa omaisuuden hoitamisella on suurin paino.

Myöhemmät muutokset lainsäädännössä ovat täydentäneet kuvattua kehitystä. Vuoden 1971 alusta kumottiin huoltoapulain 52 §, jonka mukaan mielisairaanhoitolaitoksessa huoltoapuna hoitoa saaneet olivat kotikuntansa sosiaalilautakunnan holhouksessa suoraan lain nojalla. Holhottavaksi julistamisen tarve oli tämän jälkeen kaikissa tapauksissa arvioitava erikseen, huollon tarpeesta periaatteessa riippumatta.

Holhouksen tehtävien muuttuminen otettiin holhouslaissa huomioon lakiin vuonna 1983 tehdyn osittaisen uudistuksen yhteydessä. Holhottavaksi julistamisen perusteita säänneltäessä luovuttiin lääketieteellisistä, diagnostisista tunnusmerkistöistä. Holhottavaksi julistamisesta tuli edunturvaamistoimi, johon voitiin ryhtyä, jos henkilön taloudellinen asema, toimeentulo tai muut tärkeät edut olivat ilmeisesti vaarassa sen tähden, että hän oli itse kykenemätön huolehtimaan itseään tai omaisuuttaan koskevista asioista.

Samassa yhteydessä erotettiin lapsen huoltoa koskevat säännökset holhouslaista omaan lakiinsa, lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/83). Lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä tuli vastaamaan lapsen huoltaja. Holhoojan tehtävät rajoittuivat lapsen omaisuuden hoitamiseen ja lapsen edustamiseen tämän varallisuutta koskevissa asioissa. Huoltajan toimen ja holhoojan toimen välinen yhteys säilytettiin kuitenkin siten, että lapsen huoltaja on yleensä samalla myös lapsen holhooja.

Holhoustoimi on nykyisin ensisijassa taloudellisten etujen valvontaa, jota holhooja tai muu edunvalvoja joko suoraan lain nojalla tai tuomioistuimen tehtävään määräämänä suorittaa toisen henkilön, päämiehensä puolesta. Holhouslainsäädännön tehtävänä on suojata ihmistä lähinnä taloudellisilta riskeiltä, jotka johtuvat siitä, että hän ei itse kykene hoitamaan omia asioitaan. Kyvyttömyys voi ilmetä etujen valvonnan laiminlyömisenä, epäedullisiin oikeustoimiin sitoutumisena tai alttiutena taloudelliseen hyväksikäyttöön tähtäävälle taivuttelulle. Tämänlaatuisia riskejä voidaan vähentää holhouslainsäädännön keinoja kehittämällä. Erotukseksi sosiaali-, terveys ja vammaishuollon tehtävistä holhoustoimella on oikeusturvatehtävän piirteitä.

Tehtävien eroavuudesta huolimatta holhoustoimi saa kuitenkin huomattavan osan asiakkaistaan sosiaali-, vammais- ja mielenterveyshuollon piiristä. Holhouslainsäädännön on näistä syistä otettava huomioon myös huollolliset ja hoidolliset tavoitteet.

Sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä on käynnissä siirtyminen laitoshuollosta kohden avohuollon muotoja. Tämä asettaa uusia haasteita holhouslainsäädännölle. Sen mukaiset toimenpiteet eivät saisi estää vammaisen sopeutumista avohuoltoon eivätkä vaikeuttaa hänen kuntouttamistaan. Vammaisen kuntouttamiseen liittyy muun ohessa rahan käytön ja päivittäisen asioimisen opettelemista. Tämä edellyttää sitä, että kuntoutettavalla on käytössään varoja, joista hän voi kantaa vastuuta ja että epäonnistuminen ei välittömästi aiheuta uuden mahdollisuuden menettämistä. Toisaalta holhouslainsäädännön tulee tarjota riittävästi suojaa ja apua avohuollon piiriin tuleville laitoshuollon antaman suojan lakatessa.

Avohuollon kehittämisen ohella tulee väestön ikääntyminen lisäämään holhoustoimen tehtäviä ja asettamaan holhoustoimelle uusia vaatimuksia. Seuraavaan taulukkoon on otettu lukuja tilastokeskuksessa laaditusta väestöennusteesta. Luvut on pyöristetty lähimpään tuhanteen. Ne osoittavat, että yli 65-vuotiaan väestön absoluuttinen ja suhteellinen määrä lisääntyy voimakkaasti. Erityisen suurta kasvu on vanhimmassa, yli 80-vuotiaiden ikäluokassa. Kun tämän ikäryhmän osuus koko väestöstä oli vuonna 1990 noin 2,8 %, se olisi ennusteen mukaan vuonna 2010 noin 4,1 ~ ja vuonna 2030 noin 6,4 %. Yli 80-vuotiaiden vanhusten absoluuttinen määrä tulisi samana aikana kasvamaan 143.000:sta 305.000:een.

Taulukko 1. Ennuste väestön jakautumisesta ikäryhmittäin v. 1995 - 2030

Ikääntymisen mukanaan tuoma toimintakyvyn heikkeneminen ja vanhenemiseen liittyvät sairaudet, erityisesti vanhuuden dementia, johtavat siihen, että seuraavien vuosikymmenten aikana yhä useampi tulee tarvitsemaan apua ja tukea asioittensa hoitamisessa. Lisäksi on ennakoitavissa, että vanhuksilla tulee entistä lukuisammissa tapauksissa olemaan varallisuutta, jonka hoitaminen edellyttää toimenpiteitä. Varallisuusoikeudellinen edunvalvonta kuuluu huollollisten tukitoimien ohella keinoihin, joilla voidaan auttaa vanhuksen selviytymistä ja parantaa hänen elämänsä laatua.

Avun tarpeen lisääntymisestä aiheutuvat paineet eivät kokonaisuudessaan kohdistu holhoustoimeen. Läheisen omaisen tuki saattaa monessa tapauksessa auttaa asianomaista selviytymään, jolloin edunvalvojan määrääminen ei tule ajankohtaiseksi. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että läheisten henkilöiden omaehtoinen panos tulisi nykyisestään olennaisesti lisääntymään. Päin vastoin voidaan otaksua, että ikääntyvä väestönosa tulee lisääntyvässä määrin asumaan yksin kodissaan, josta lapset ovat muuttaneet usein toiselle paikkakunnalle. Yhteiskunta joutuu tällöin huolehtimaan avun tarpeen tyydyttämisestä. Oikeusturvaan liittyvät näkökohdat puoltavat lisäksi monesti sitä, että tukea tarvitsevalle määrätään julkisen valvonnan alaisena toimiva edunvalvoja.

Holhoustoimen kehittämistarpeisiin vaikuttaa myös ihmisoikeuksien lisääntynyt arvostus ja kansainvälinen ihmisoikeuksien kehittämistyö, jossa ovat huomion kohteiksi tulleet myös erityisryhmät, kuten alaikäiset, sairaat ja vammaiset. Näiden ryhmien oikeuksien kunnioittaminen edellyttää, että holhoustoimen sisältöön ja toiminnan laatuun kiinnitetään erityistä huomiota.

2. Esityksen tavoitteet

Esityksessä ehdotetaan holhouslainsäädännön kokonaisuudistusta. Holhouslakiin vuonna 1983 tehdyt muutokset ehdotetaan kuitenkin sisällytettäväksi uuteen lakiin pääosin sellaisinaan. Ehdotuksen keskeiset tavoitteet ovat:

(1) Holhottavaksi julistamisen vaihtoehtojen kehittäminen. Holhottavaksi julistaminen merkitsee syvälle käypää puuttumista asianomaisen oikeustoimi- ja muuhun toimintakelpoisuuteen. Puuttumisen laajuus ei kaikissa tapauksissa ole perusteltavissa edunvalvonnan tarpeen kannalta. Ehdotuksen tavoitteena on, että toimintakelpoisuuden rajoitus, jos se on tarpeen, voidaan sopeuttaa yksittäistapauksessa esiintyvän suojan tarpeen mukaiseksi.

(2) Edunvalvonnan kohteeksi joutuneen oikeusturvan parantaminen tehostamalla mahdollisuuksia edunvalvojan toiminnan ennakolliseen ja jälkikäteiseen valvontaan.

(3) Holhoustoimen hallinnon kehittäminen parantamalla hallinnon organisaatiota ja luomalla edellytykset holhoustoimen voimavarojen saattamiseksi tyydyttävälle tasolle.

3. Nykyti1a, sen arviointi ja uudistusehdotukset

3.1. Vajaavaltaisuus

Vajaavaltaisuus holhouslainsäädännössä

Vajaavaltaisia ovat holhouslain 16 §:n mukaan 18 vuotta nuoremmat henkilöt (alaikäiset) sekä henkilöt, jotka on tuomioistuimen päätöksellä julistettu holhottaviksi. Vajaavaltaisuus merkitsee oikeustoimikelpoisuuden huomattavaa rajoittumista. Vajaavaltaisella ei ole oikeutta itse määrätä omaisuudestaan eikä tehdä sopimuksia tai muita oikeustoimia, ellei laissa ole toisin säädetty.

Säädetyistä poikkeuksista tärkeimmät koskevat vajaavaltaisen olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä oikeustoimia sekä vajaavaltaisen työansiota. Vajaavaltaisella on oikeus itse määrätä siitä, minkä hän on vajaavaltaisuuden aikana omalla työllään ansainnut. Sen lisäksi hänellä on kelpoisuus tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä.

Oikeustoimikelpoisuuden rajoitusten tarkoituksena on suojata vajaavaltaista taloudellisilta riskeiltä, joita oikeustoimen sitovuuteen liittyisi. Rajoituksista säädettyjen poikkeusten avulla pyritään puolestaan turvaamaan vajaavaltaiselle tietty määrä henkilökohtaista vapautta ja mahdollisuus toimia tavanomaisimmissa arkipäivän tilanteissa. Vajaavaltaisen suojaaminen ja yksilönvapauden kunnioittaminen ovat ristiriitaisia tavoitteita. Kummankin tavoitteen oikeasuhtainen painottaminen on tämän vuoksi keskeinen kysymys vajaavaltaisen asemaa säänneltäessä.

Vajaavaltaisuutta koskevat holhouslain säännökset on uudistettu vuonna 1983 holhouslakein tehdyn osittaisen uudistuksen yhteydessä. Täysivaltaisuusikärajaa on viimeksi muutettu vuonna 1976 (L 457/76), jolloin ikärajaksi tuli 18 vuotta.

Vajaavaltaisuuden sääntely merkitsee ensisijaisesti alaikäisten aseman sääntelyä. Alaikäisyyden vuoksi vajaavaltaisia on runsaat 1,1 miljoonaa. Holhottavaksi julistettuja on sitä vastoin vähemmän kuin 15.000. Ehdotetun lain tullessa voimaan täysi-ikäisten vajaavaltaisten määrä tulisi lisäksi voimakkaasti vähenemään nykyisestä tasostaan. Vajaavaltaiseksi julistaminen jäisi käyttöön ainoastaan niissä ääritapauksissa, joissa suojan tarvetta ei voida tyydyttää lievemmin keinoin. Vajaavaltaisuuden sisältöä koskevia säännöksiä on tämän vuoksi arvioitava erityisesti alaikäisten kannalta.

Alaikäisten asema kuluttajina on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut. Alaikäisillä on käytössään rahaa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Nuorison osuus kulutustavaroiden ja palvelusten ostajina on merkittävä. Tämä seikka on otettu huomioon kulutushyödykkeiden mainonnassa ja markkinoinnissa. On kehitetty uusia, erityisesti nuoriin vetoavia ostamisen muotoja, kuten musiikki- ja kirjakerhotoiminta sekä nuorisolehtien välityksellä tapahtuva postimyynti. Kulutusluototuksen kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että ostaa voidaan ilman käteistä tai tilillä olevaa rahaa.

Tämä ilmiö, joka oli nähtävissä jo vuonna 1983 holhouslakin muutettaessa, ei kuitenkaan anna aihetta vajaavaltaisuuden keskeisen sisällön muuttamiseen. Nykyinen säännös, jonka mukaan vajaavaltainen voi tehdä tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä oikeustoimia, on joustava normi. Sen tulkinta voi siten muuttua ajan mukana. Säännöksen joustavuuden ansiosta voidaan tavanomaisuuden ja vähäisyyden kynnys kulloinkin asettaa siten, että säännös suojaa vajaavaltaista tuottamatta kuitenkaan kohtuuttomia hankaluuksia kaupankäynnille. Esitystä valmistettaessa on selvitetty kuluttajavalituslautakunnan käytäntöä tapauksissa, joissa kauppaa on ostajan alaikäisyyteen vedoten vaadittu purettavaksi. Tämä käytäntö viittaa siihen, että säännös on kyennyt toteuttamaan kumpaakin näistä tavoitteista.

Huomattava osa alaikäisen tekemistä oikeustoimista perustuu oikeudellisesti siihen, että alaikäisen katsotaan toimivan holhoojansa suostumuksella. Holhoojan suostumus tai hyväksyntä pätevöittää kaupan. Tähän sääntelyyn saattaa elinkeinonharjoittajan kannalta katsottuna liittyä ongelmia. Hänen saattaa olla vaikea varmistua siitä, onko holhoojan suostumus oikeustoimeen annettu. Suostumuksen olemassaolon varmistaminen kussakin tapauksessa erikseen ei useinkaan ole mahdollista. Tällaisen käytännön omaksuminen ei olisi alaikäistenkään etujen mukaista, koska asioiminen hankaloituisi. Kauppiaan vilpitöntä mieltä hänen uskoessaan suostumuksen tulleen annetuksi ei vakiintuneen tulkinnan mukaan toisaalta suojata.

Työansion vallintaoikeuteen liittyy samantyyppisiä ongelmia. Kauppiaan on yleensä mahdotonta tietää, onko ostos suoritettu työansioilla vaiko muilla varoilla. Erehtyessään tämän seikan suhteen kauppias ei myöskään saa vilpittömän mielen suojaa.

Mainitut seikat eivät kuitenkaan anna aihetta vajaavaltaisuutta koskevien säännösten muuttamiseen. Riskin erehtymisestä tuleekin olla elinkeinonharjoittajalla, joka saa hyödyn alaikäisten kuluttamisesta. Sitä ei voida siirtää alaikäisille, joilta usein puuttuu etujen valvomisessa tarvittava tieto ja kokemus.

Holhouslain mukaan vajaavaltainen voi itse vallita työansiotaan. Työansion vallintaoikeutta ei ole kytketty tiettyyn vähimmäisikään. Aikaisemmassa laissa ollut 15 vuoden ikäraja poistettiin holhouslakiin vuonna 1983 tehtyjen muutosten yhteydessä. Ostokset, joita alaikäiset tekevät säästöillään, saattavat olla taloudelliselta arvoltaan huomattavia. Tällaista oikeustointa tehtäessä alaikäinen ei vähäisen kokemuksensa johdosta ole useinkaan tasaveroinen sopijakumppani.

On olemassa yksittäisiä esimerkkejä siitä, että elinkeinonharjoittaja on käyttänyt tunnottomasti hyväkseen alaikäisen sopijakumppaninsa oikeutta vallita työansiotaan. Alaikäiselle on esimerkiksi saatettu myydä moottoriajoneuvo, jota tällä ei ikänsä puolesta ole oikeutta käyttää liikenteessä. Holhooja, joka lapsen kasvatukseen tai valvontaan liittyvistä syistä haluaisi purkaa kaupan, ei saa holhouslaista tukea pyrkimykselleen.

Edellä todettu antaa aihetta kysymykseen, tulisiko työansion vallintaoikeutta rajoittaa. Se voisi tapahtua esimerkiksi palauttamalla lakiin vähimmäisikäraja tai rajoittamalla alaikäisen vapaata vallintaoikeutta siten, että nimenomaisesti luetellut, taloudellisesti merkittävät tai lapsen huollon kannalta arveluttavat oikeustoimet jäisivät holhoojan päätettäviksi. Toisaalta on todettava, että tarkoituksenmukaisen ja selkeän rajoituksen kirjoittaminen lakiin on vaikea, jollei ylivoimainen tehtävä. Lisäksi on otettava huomioon, että asiaa ei voida ratkaista pelkästään vajaavaltaisen suojaamistavoitteesta lähtien. Sen ohella on kiinnitettävä huomiota myös yksilönvapauteen liittyviin näkökohtiin. Työansion vallintaoikeus kuuluu niihin säännöksiin, joilla voidaan edistää nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kehittymistä vastuullisuuteen. Näitä tavoitteita on pidettävä siinä määrin painavina, että yksittäisten väärinkäytösten mahdollisuus ei riitä perusteeksi nuorison taloudellisen itsemääräämisoikeuden rajoittamiselle. Väärinkäytöksiin olisi holhouslainsäädännön asemesta puututtava sopimusoikeudellisin ja kuluttajaoikeudellisin keinoin.

Vajaavaltaisuuden sisältöä koskevia vuonna 1983 annettuja säännöksiä ei edellä mainituista syistä ole tarpeen muuttaa. Sitä vastoin näitä säännöksiä ehdotetaan täydennettäviksi siten, että edunvalvoja ja kunnan holhousviranomainen voisivat lieventää vajaavaltaisuuden vaikutuksia katsoessaan sen vajaavaltaisen edun mukaiseksi. Ehdotuksen 34 S:n 2 momentin mukaan edunvalvoja voisi kunnan holhousviranomaisen suostumuksella jättää vajaavaltaisen itsenäisesti vallittavaksi omaisuutta yli sen määrän, mikä vajaavaltaiselle on jätettävä henkilökohtaisina käyttövaroina. Vajaavaltaisella olisi oikeus vallita tällaista omaisuutta, esimerkiksi osaa eläkkeestään tai tiettyä pankkitalletusta, samalla tavoin kuin työansiota. Vallintaoikeuden laajennosta käyttäen voitaisiin vajaavaltaista kouluttaa talouden pitoon ja rahan käyttämiseen esimerkiksi tilanteissa, joissa vajaavaltainen siirtyy avohuollon piiriin ja joutuu entistä suuremmassa määrin vastaamaan itsestään.

Vajaavaltaisuus muussa lainsäädännössä

Vajaavaltaisuuden kokonaisvaikutukset eivät käy ilmi holhouslainsäädännöstä. Lukuisissa muissa säännöksissä on vajaavaltaisuuteen kytketty vaikutuksia, joiden huomioon ottaminen on tarpeen kokonaiskuvan saamiseksi vajaavaltaisuuden sisällöstä.

Vajaavaltaista koskettavat säännökset voidaan jakaa neljään pääryhmään. Ensimmäisen ja suurimman ryhmän muodostavat oikeusohjeet, jotka kaventavat vajaavaltaisen toimintamahdollisuuksia. Kaventaminen tapahtuu tällöin yleensä ensisijaisesti muiden tahojen kuin vajaavaltaisen edun vuoksi.

Esimerkkinä tähän ryhmään kuuluvista rajoituksista voidaan mainita, että vajaavaltainen ei voi harjoittaa elinkeinoa erityistä liikehuoneistoa käyttäen. Hän ei myöskään voi perustaa osakeyhtiötä eikä saada lupaa kulkukaupan harjoittamiseen tai autokoulun pitämiseen. Vajaavaltainen ei liioin voi toimia kiinteistönvälittäjänä tai matkatoimistoliikkeen harjoittajana eikä saada vartioimisliikelupaa. Yhdistyksen puheenjohtajana tai nimenkirjoittajana ei saa olla vajaavaltainen. Yhdistyksen hallituksen muiden jäsenten on oltava 15 vuotta täyttäneitä. Vajaavaltainen ei saa olla aikakautisen painokirjoituksen päätoimittajana eikä toimeenpanna yleistä kokousta.

Toiseen ryhmään kuuluvat säännökset, jotka on säädetty vajaavaltaisen edun vuoksi hänen suojaamisekseen. Tällainen on eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §, jonka mukaan tuomioistuimen tulee antaessaan määräyksen kiinteistön myymisestä yhteisomistussuhteen purkamiseksi määrätä viran puolesta alin myyntihinta, mikäli joku yhteisomistajista on vajaavaltainen. Samaan ryhmään kuuluu perintökaaren 23 luvun 3 §:n säännös, jonka mukaan pesänjakajan on toimitettava perinnönjako, kun joku pesän osakkaista on vajaavaltainen. Työsopimuslain 5 §:n säännös holhoojan oikeudesta purkaa alaikäisen työsopimus kasvatuksellisista tai terveydellisistä syistä tähtää niin ikään vajaavaltaisen suojaamiseen.

Kolmannen säännösryhmän muodostavat oikeusohjeet, joissa on tehty poikkeuksia holhouslain säännöksistä. Osa niistä lisää vajaavaltaisen toimintakelpoisuutta siitä, mikä se olisi holhouslain nojalla. Tällaisia ovat muun muassa säännökset, jotka koskevat 15 vuotta täyttäneen alaikäisen oikeutta tehdä työ- tai oppisopimus. Osa poikkeuksista johtuu puolestaan asianomaisen erityislain omista toiminnallisista vaatimuksista. Tällöin on yleensä kysymys siitä, että holhoojan toiminnan ennakkovalvontaa on joidenkin toimenpiteiden osalta lievennetty. Tällainen on esimerkiksi metsänparannuslain (140/87) 34 §.

Mainittuihin kolmeen ryhmään kuuluvien säännösten muuttamistarpeen arviointi ei kaikilta osin voi tapahtua holhouslain uudistamisen yhteydessä. Erityisesti ensimmäiseen ryhmään kuuluvat säännökset ovat syntyneet kunkin erityislain omien tarpeiden pohjalta. Kysymys siitä, onko vajaavaltaisten erityiskohtelu asianomaisessa laissa tarpeellista, on näissä tapauksissa ratkaistava asianomaisen lain omista tavoitteista lähtien. Tällöin se voi sopivimmin tapahtua kulloinkin kysymyksessä olevaa lakia uudistettaessa. Ehdotukseen ei tästä syystä sisälly tätä säännösryhmää koskevia uudistusehdotuksia.

Sitä vastoin niissä tapauksissa, joissa vajaavaltaisuuden sisältöä muotoavaIle säännöksellä ei ole kiinteää kytkentää säädösympäristönsä omaan problematiikkaan, sen tarpeellisuus voidaan arvioida holhouslain uudistamisen yhteydessä. Tällaisia ovat etenkin vajaavaltaisen suojaksi erityislakeihin otetut säännökset. Esityksessä ehdotetaan, että vajaavaltaisen asemaa ja suojaa koskevista säännöksistä muutettaisiin hallintomenettelylain (598/82) 16 §:ää, avioliittolain 86 §:ää (411/87) ja perintökaaren (40/65) 23 luvun 3 §:ää

Edellä sanottujen lisäksi muodostavat oman, neljännen, ryhmänsä holhousta ja vajaavaltaisuutta koskevat, kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset. Eräistä kansainvälisluontoisista perheoikeudellisista suhteista annetussa laissa (379/29) ja Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken Tukholmassa 6.2.1931 tehdyssä, avioliittoa, lapseksiottamista ja holhousta koskevia kansainvälisyksityisoikeudellisia määräyksiä sisältävässä sopimuksessa on määräyksiä Suomen tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta ja lainvalinnasta holhousasioissa.

Esitykseen ei sisälly ehdotusta vajaavaltaisuutta tai holhousta koskevien kansainvälisyksityisoikeudellisten säännösten uudistamiseksi. Niiden muuttamistarve on tutkittava erikseen. Tällöin on otettava huomioon muun muassa se, että osa näistä säännöksistä perustuu yhteispohjoismaiseen sopimukseen, joka ei ole yksipuolisesti muutettavissa.

3.2. Holhoustoimi ja huolto

Holhous ja huolto liittyivät aikaisemmin toisiinsa, mutta ovat sittemmin alkaneet eriytyä. Merkittävää askelta eriytymiskehityksessä merkitsi vuonna 1983 annettu laki holhouslain muuttamisesta (368/83). Muutoksen yhteydessä tuli vuonna 1984 voimaan laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/83). Sillä korvattiin lapsen huoltoa koskeneet holhouslain säännökset.

[Korvatuista säännöksistä katso esim. HolhL (1898/34A) 23 § (1948/686) (1975/711) ja 23a § (1975/711) JK]

Alaikäisen holhoojalle muualla lainsäädännössä annetut huollolliset tehtävät siirrettiin samalla huoltajalle. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 21 §:n 3 momentin mukaan lapsen huoltajaan on sovellettava, mitä laissa tai asetuksessa on säädetty lapsen holhoojan tehtävistä ja oikeudesta edustaa lasta tämän henkilöä ja elatusta koskevassa asiassa. Lapsen holhoojan tehtävät rajoittuivat näin koskemaan pelkästään varallisuuden hoitoa ja siihen liittyvää edunvalvontaa.

Täysi-ikäisten holhottavien edunvalvonnasta henkilöä koskevissa asioissa ei sitä vastoin ole annettu edellä mainittuun lakiin rinnastuvaa säädöstä. Asiaa on tältä osin yhä arvioitava holhouslain valossa. Asia on holhouslaissa puutteellisesti säännelty. Laista ei saada selvää vastausta siihen, millainen on holhoojan kelpoisuus edustaa päämiestään tämän henkilöä koskevassa asiassa. Myös kysymys päämiehen itsemääräämisoikeudesta näissä asioissa on jäänyt vaille sääntelyä. Toisaalta erityislakeihin sisältyy asiaa koskevia säännöksiä, jotka kattavat tavallisimmin esille tulevat tilanteet. Näistä on mainittava hallintomenettelylain (598/82) 16 § ja oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1-3 § (363/83) [1, 2 ja 3 § JK].

[Katso kuitenkin HolhL (1898/34A) 34 § (1983/368) ja Laki holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa (1971/14) 13 § JK]

Holhous on lähtökohtaisesti varallisuusetujen valvontaa. On pidettävä selvänä, että edunvalvonnassa olevan välittömään huoltoon ja hoitoon liittyvät tehtävät eivät kuulu edunvalvojalle. Sitä vastoin saattaa olla tärkeää, että esimerkiksi kehitysvammaisella tai vanhuuden dementiaa potevalla on tukenaan henkilö, joka voi edustaa häntä myös muissa kuin varallisuuteen liittyvissä asioissa, muun muassa asumisen ja hoidon järjestämiseksi tarpeellisten hakemusten ja sopimusten tekemisessä. Sen vuoksi ehdotetaan, että tuomioistuin voisi antaa edunvalvojalle kelpoisuuden edustaa päämiestään tämän henkilöä koskevassa asiassa. Tuomioistuin voisi antaa tällaisen päätöksen joko erikseen tai samalla kun edunvalvoja määrätään hoitamaan päämiehensä varallisuusasioita.

Henkilöä koskeviin kysymyksiin ulottuva edunvalvonta merkitsee syvällistä puuttumista edunvalvonnassa olevan henkilökohtaiseen vapauteen. Se voi tämän johdosta tulla kysymykseen vain, jos se on asianomaisen edun kannalta välttämätöntä. Esityksessä ehdotetaan, että edunvalvojan edustusvalta voisi koskea ainoastaan sellaista asiaa, jonka merkitystä päämies ei kykene ymmärtämään. Jos päämies sitä vastoin ymmärtää siinä määrin asian merkityksen, että kohtuulliset edellytykset järkevään päätöksentekoon ovat olemassa, hänellä on asiassa itsemääräämisoikeus siitä huolimatta, että hänet olisi julistettu vajaavaltaiseksi tai että hänen toimintakelpoisuuttaan olisi muuten rajoitettu. Kysymys, ymmärtääkö päämies henkilöään koskevan asian merkityksen, olisi ratkaistava asiakohtaisesti. Kysymystä ei yleisellä tasolla ratkaista siinä päätöksessä, jossa edunvalvojan kelpoisuus määritetään.

Kun edunvalvojalle on annettu kelpoisuus edustaa päämiestään sellaisessa asiassa, jonka merkitystä päämies ei kykene ymmärtämään, edunvalvojalla ei kuitenkaan ole tämän määräyksen nojalla edustusvaltaa asiassa, josta on toisin säädetty. Edunvalvoja ei siten voi edustaa päämiestään oikeustoimessa, joka on siten korostetusti henkilökohtainen, että vain asianomainen itse voi sen tehdä. Edunvalvoja ei esimerkiksi voi antaa päämiehensä puolesta suostumusta hoitoon viemiseen. Jos päämies vastustaa hoitoon viemistä, edunvalvojan mielipiteellä ei ole asiassa merkitystä, vaan hoidon antaminen riippuu tällöin siitä, voidaanko potilas mielenterveyslain (1116/90), kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (519/77) [32, 34, 36, 37, 78 § JK] tai muun lain nojalla määrätä hoitoon tahdostaan riippumatta.

Ehdotuksen 38 §:n mukaan edunvalvojan tulee tietyin edellytyksin huolehtia siitä, että päämiehelle järjestetään sellainen hoito ja huolenpito, jota on pidettävä asianmukaisena tämän huollon tarpeen ja olojen kannalta. Tämä säännös sääntelee edunvalvojan velvollisuuksia päämiestään kohtaan, eikä 28 §:n tavoin koske edunvalvojan edustusvaltaa sivulliseen nähden. Se ei velvoita edunvalvojaa suorittamaan välittömiä huoltotehtäviä, mutta hänen tulee valvoa, että päämiehen tarve saada huoltoa tyydytetään. Edunvalvojan on siten tarvittaessa ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta päämiehelle turvataan ne palvelut, joita hänen suoriutumisensa edellyttää. Näihin toimenpiteisiin kuuluvat esimerkiksi hakemukset kunnallisten sosiaalipalveluiden saamiseksi tai sopimusten tekeminen yksityisen palvelunantajan kanssa. Edunvalvojan tulee säännöksen nojalla myös tarvittaessa hakea muutosta sosiaalipalvelun antamista koskevaan päätökseen. Jos edunvalvojalla ei määräyksensä nojalla olisi kelpoisuutta mainittujen hakemusten tekemiseen, säännös edellyttää, että edunvalvoja ilmoittaa päämiehensä henkilöä koskevan edunvalvonnan tarpeesta kunnan holhousviranomaiselle tai että hän panee vireille hakemuksen määräyksen laajentamisesta siten, että se vastaa päämiehen tarpeita.

3.3. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

Voimassa olevan holhouslain mukaan henkilön toimintakelpoisuutta voidaan rajoittaa vain yhdellä tavalla, julistamalla hänet holhottavaksi. Holhottavaksi julistettu on holhouslain 16 §:n mukaan vajaavaltainen. Vajaavaltaisuuteen kytketyt toimintakelpoisuuden rajoitukset ilmenevät suoraan laista. Tuomioistuimella ei ole kelpoisuutta antaa täydentäviä määräyksiä vajaavaltaisen asemasta eikä myöskään kelpoisuutta vapauttaa vajaavaltaista laissa säädetystä toimintakelpoisuuden rajoituksesta.

Holhottavaksi julistamista koskevat holhouslain säännökset uudistettiin vuonna 1983 tapahtuneen holhouslain muuttamisen yhteydessä. Holhottavaksi julistamiseen voidaan uudistetun lain mukaan ryhtyä, mikäli asianomainen henkilö on kykenemätön huolehtimaan itseään tai omaisuuttaan koskevista asioista. Lisäksi edellytetään, että henkilön taloudellinen asema, toimeentulo tai muut tärkeät edut ovat tämän johdosta ilmeisesti vaarassa.

Samassa yhteydessä holhottavaksi julistaminen säädettiin toissijaiseksi toimenpiteeksi. Holhouslain 17 §:n 2 momentin mukaan ketään ei ole lupa julistaa holhottavaksi, jos hänen etunsa voidaan riittävästi turvata määräämällä uskottu mies huolehtimaan hänen asioistaan. Uskotun miehen käyttö tuli siten ensisijaiseksi edunvalvonnan muodoksi.

Uskotun miehen määrääminen ei rajoita päämiehen oikeustoimikelpoisuutta. Päämiehellä ja uskotulla miehellä on määräyksen tarkoittamissa asioissa kummallakin itsenäinen kelpoisuus tehdä päämiestä sitovia oikeustoimia.

Uudistuksen toteutumisesta on oikeusministeriössa laadittu selvitys (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 7/1986). Sen mukaan pyrkimys holhottavaksi julistamisen rajoittamiseen on johtanut tarkoitettuun tulokseen. Holhottavaksi julistamista merkitsevien päätösten määrä vähentyi jyrkästi lain tultua voimaan vuoden 1984 alusta.

Taulukko 2. Holhottavaksi julistamista ja holhottavaksi julistamisen kumoamista koskevat päätökset vuosina 1983-1985.

Taulukosta ilmenevä kehitys näyttää myöhempinä vuosina yhä jatkuneen. Tilastoinnin puutteiden johdosta ei kokonaiskuvaa tosin ole saatavilla, mutta eri lähteistä saatavat tiedot tukevat tätä käsitystä. Virallisessa lehdessä julkaistiin vuonna 1988 kuulutus 162:sta holhottavaksi julistamista tarkoittavasta päätöksestä. Tuomioistuinten toimintaa kuvaavien tilastojen mukaan yleisissä alioikeuksissa hyväksyttiin vuonna 1990 yhteensä 109 holhottavaksi julistamista tarkoittavaa hakemusta tai kannetta. Asioita, jotka koskivat uskotun miehen määräämistä holhouslain nojalla, ratkaistiin viimeksi mainittuna vuotena runsaat 3.600.

Sitä vastoin tapaukset, joissa holhottavaksi julistaminen olisi kumottu, eivät näytä vastaavasti lisääntyneen. Vuotta 1990 koskevan tiedon mukaan alioikeuksissa ratkaistiin kaikkiaan 52 holhottavaksi julistamisen kumoamista tarkoittavaa asiaa. Kumoamistapausten vähäisestä määrästä johtuu, että holhottavaksi julistettujen kokonaislukumäärä on yhä sangen huomattava. Holhouslakitoimikunnan tekemän, holhouslautakunnille suunnatun kyselyn mukaan holhottavaksi julistettuja olisi vuoden 1987 lopussa ollut kaikkiaan runsaat 15.000. Kun tätä verrataan arvioon, jonka holhoustoimikunta esitti mietinnössään (komiteanmietintö 1974:117 s. 132), päädytään siihen, että holhottavaksi julistettujen kokonaismäärä ei ole mainittavasti vähentynyt tasosta, jolla se oli vuoden 1972 lopussa. Holhoustoimikunta arvioi tekemänsä selvityksen perusteella, että holhottavaksi julistettujen kokonaismäärä olisi tuolloin ollut runsaat 16.000 henkeä.

Holhottavaksi julistettujen kokonaismäärä on Suomessa huomattavasti suurempi kuin muissa pohjoismaissa. Ruotsissa oli vuonna 1987 runsaat 10.000, Norjassa vuonna 1988 noin 6.000 ja Tanskassa vuonna 1990 runsaat 3.000 holhottavaksi julistettua.

Holhottavaksi julistamisen kumoamista koskevien asioiden harvinaisuuteen on epäilemättä olemassa useampia syitä. On luultavaa, että holhottavaksi julistettu saattaa toisinaan unohtua holhottavaksi, vaikka toimenpiteen perustetta ei enää ole olemassa. Joissakin tapauksissa voi holhouksen jatkumisen syynä puolestaan olla asianomaisten näkemys, jonka mukaan uskotun miehen määrääminen ei riitä yksinään turvaamaan päämiehen etua.

Arvioitaessa voimassa olevan lain edunvalvontajärjestelmää sitä voidaankin pitää melko karkeapiirteisenä. Holhottavaksi julistaminen merkitsee voimakasta puuttumista toimenpiteen kohteeksi joutuvan vapauspiiriin. Holhottavaksi julistettu on vajaavaltainen, ja joutuu sekä holhouslaissa että muualla lainsäädännössä asetettujen, erittäin runsaiden toimintarajoitusten kohteeksi. Uskotun miehen määrääminen sitä vastoin ei lainkaan rajoita päämiehen toimintakelpoisuutta. Näin ollen määräys ei myöskään anna sitä suojaa, jota toimintakelpoisuuden rajoittaminen asianomaiselle merkitsee.

Mainituista kahdesta vaihtoehdosta saattaa olla vaikea löytää yksittäistapaukseen soveltuvaa ratkaisua. Holhottavaksi julistaminen on siinä määrin ankara toimenpide, että siihen turvautuminen ei useinkaan ole vakavasti ajateltavissa. Holhottavaksi julistamisen vaikutukset ovat sen kohteeksi joutuneen henkilön hoidon ja sosiaalisen kuntoutuksen kannalta usein enimmäkseen kielteiset. Holhottavasta on masentavaa tietää, että häneltä on viety ihmiselle normaalisti kuuluvat oikeudet.

Edellä mainitut tilastoluvut viittaavatkin siihen, että holhottavaksi julistaminen on väistyvä ilmiö, jonka käyttö on rajoittumassa poikkeustapauksiin. Uskotun miehen määrääminen jää tällöin käytännössä ainoaksi vaihtoehdoksi. Tämä merkitsee samalla sitä, että aktiivista, mutta asioidensa hoitamiseen kykenemätöntä henkilöä ei voida suojata tavalla, joka on suojakeinoista tehokkain, nimittäin puuttumalla hänen tekemiensä oikeustoimien sitovuuteen. Uskotun miehen määrääminen suojaa näissä tapauksissa päämiestä lähinnä vain siten, että uskotun miehen valvonta saattaa tosiasiallisesti estää päämiestä tekemästä etujensa vastaisia oikeustoimia.

Edellä mainituista syistä ehdotetaan edunvalvontajärjestelmän kehittämistä siten, että se sisältää nykyistä useampia todellisia vaihtoehtoja. Edunvalvonnan tarpeessa olevalle on voitava antaa riittävää suojaa, mutta sitä annettaessa ei hänen asemaansa oikeustoimikelpoisena yksilönä tule puuttua enempää kuin hänen kokonaisetunsa välttämättä vaatii. Ehdotukseen sisältyvillä, toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevilla säännöksillä pyritään näihin tavoitteisiin.

Uskotun miehen määräämistä vastaava edunvalvojan määrääminen, säilyisi yhä ensisijaisena vaihtoehtona. Siihen ei liity päämiehen toimintakelpoisuuden rajoittumista. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen olisi kuitenkin mahdollista, jos päämiehen etujen turvaaminen sitä edellyttää. Rajoitus on tällöin sopeutettava päämiehen suojan tarpeeseen siten, että käytetään lievintä riittävää rajoitusta. Rajoituksen sisältö määrättäisiin tuomioistuimen päätöksellä päämiehen suojan tarpeesta hankitun selvityksen perusteella.

Rajoitus voi ehdotuksen mukaan kohdistua joko asianomaisen oikoustoimikelpoisuuteen tai hänen kelpoisuuteensa määrätä tietystä omaisuudestaan. Holhottavaksi julistamiseen rinnastuva vajaavaltaiseksi julistaminen jäisi yhä käytettäväksi äärimmäisenä vaihtoeptona. Siihen olisi turvauduttava lähinnä tapauksissa, joissa tuomioistuimen päätös jouduttaisiin asianomaisen suojaamiseksi muotoilemaan toimintavapautta niin voimakkaasti rajoittavaksi, että päätös asiallisesti rinnastuu nykyisen lain mukaiseen holhottavaksi julistamiseen. Vajaavaltaisuus muodostaisi samalla toimintakelpoisuuden rajoittamisen äärirajan. Rajoitusta ei voitaisi ulottaa koskemaan niitä määräämistoimia tai oikeustoimia, joihin vajaavaltaisella on kelpoisuus.

Ne henkilöt, joiden toimintakelpoisuutta rajoitetaan uusia vaihtoehtoja käyttämällä, eivät ehdotuksen mukaan ole vajaavaltaisia. Vajaavaltaisuuteen kytketyt oikeusvaikutukset eivät siten liity sellaiseen päätökseen, jolla toimintavapautta on osittain rajoitettu.

Uudistus tulee merkitsemään sitä, että vajaavaltaiseksi julistaminen käy entistä harvinaisemmaksi. Toisaalta on luultavaa, että toimintakelpoisuuden rajoittamista tultaisiin käyttämään joissakin sellaisissa tapauksissa, joissa nykyisen lain mukaan määrättäisiin pelkästään uskottu mies. Uudistuksen toteutuminen luo samalla nykyistä paremmat edellytykset aikaisempien holhottavaksi julistamisten kumoamiselle. Uudistetun lain soveltaminen tarkoitetulla tavalla johtaisi siihen, että täysi-ikäisten vajaavaltaisten kokonaismäärä tulisi olennaisesti alenemaan.

Ehdotus on samansuuntainen Ruotsissa toteutetun holhousoikeuden uudistuksen kanssa. Ruotsissa tuli vuoden 1989 alusta voimaan laki vanhempainkaaren (föräldrabalken) muuttamisesta (SFS 1988:1251). Uudistuksen yhteydessä kumottiin holhottavaksi julistamista koskeneet säännökset. Holhottavaksi julistaminen korvattiin kehittämällä uusi edunvalvonnan muoto "förvaltarskap".

Henkilölle, joka tarvitsee apua asioittensa hoitamisessa, määrätään Ruotsin uusien säännösten mukaan ensisijaisesti uskottu mies. Jos uskotun miehen määrääminen on avun tarpeen kannalta riittämätön toimenpide ja jos avun tarvetta ei muutoinkaan voida lievemmin keinoin tyydyttää, tuomioistuin voi määrätä asianomaiselle edustajan (förvaltare). Edustajan saanut menettää kelpoisuutensa määrätä edustajan tehtävän käsittämistä asioista, mutta säilyttää muilta osin määräämisoikeutensa. Edustajan tehtävät vahvistaa tuomioistuin. Edustajan toimeksianto on lain mukaan sopeutettava asianomaisessa yksittäistapauksessa ilmenevän tarpeen mukaiseksi. Määräys voidaan rajoittaa koskemaan tiettyä omaisuutta tai asiaa taikka omaisuutta, jonka arvo ylittää tietyn määrän. Tuomioistuin voi jättää yliholhoojan tehtäväksi antaa tarkemmat määräykset toimeksiannon laajuudesta.

Tanskan voimassa oleva holhouslaki, myndighedsloven, sisältää jo vanhastaan vaihtoehdon holhottavaksi julistamiselle. Tukea tarvitsevalle voidaan tietyin edellytyksin määrätä nk. lavvaerge. Määräyksen vaikutukset eroavat holhottavaksi julistamisesta siinä, että määräyksen antamisen jälkeen päämies ja la waerge voivat ainoastaan yhdessä tehdä päämiestä sitovia oikeustoimia. Päämiehellä on kuitenkin oikeus itsenäisesti tehdä niitä oikeustoimia, joita holhottavaksi julistettu voi tehdä.

Myndighedslovenin uudistaminen on aloitettu keväällä 1989. Tanskan oikeusministeriö asetti tuolloin toimikunnan (udvalg), jonka tehtävänä oli muun muassa holhottavaksi julistamista ja lawaergemål -järjestelmää koskevien säännösten uudenaikaistaminen. Toimikunnan tuli etsiä vaihtoehtoisia keinoja, joita käyttämällä voitaisiin välttää asianomaisen oikeustoimikelpoisuuden liiallista rajoittamista. Toimikunta sai työnsä valmiiksi alkuvuodesta 1993.

Vaihtoehtojen etsiminen holhottavaksi julistamiselle ei ole puhtaasti pohjoismainen ilmiö. Sakean Liittotasavallassa on vuoden 1992 alusta tullut voimaap täysi-ikäisten holhousta ja huoltoa koskeva uusi laki (Betreuungsgesetz). Sen voimaantulon myötä holhottavaksi julistaminen (Entmündigung) poistettiin laista. Täysi-ikäisen holhous ja huolto korvattiin uudella oikeusinstituutilla, nimeltään Betreuung. Asiainhoitajan (Betreuer) määrääminen ei suoraan lain nojalla rajoita toimenpiteen kohteeksi joutuneen oikeustoimikelpoisuutta. Tuomioistuin voi kuitenkin tarvittaessa määrätä, että asianomainen voi tehdä tiettyjä oikeustoimia ainoastaan asiainhoitajansa suostumuksella.

Itävallassa holhottavaksi julistaminen on vuoden 1984 alusta lukien korvattu asiainhoitojärjestelmillä (Sachwalterschaft). Asiainhoitajan toimipiiri vahvistetaan tuomioistuimen päätöksellä. Asioissa, jotka kuuluvat asiainhoitajan toimipiiriin, päämies voi pääsäännön mukaan tehdä oikeustoimia vain asiain. hoitajansa suostumuksella.

3.4. Päämiehen omaisuuden hoitaminen

Omaisuuden hoitoa koskevia holhouslain säännöksiä uudistettiin vuonna 1983 tapahtuneen lain muuttamisen yhteydessä. Uudistuksen perusajatuksena oli näkemys, jonka mukaan vajaavaltaisen omat henkilökohtaiset tarpeet oli otettava entistä voimakkaammin huomioon omaisuutta hoidettaessa. Holhouksen toiminta-ajatuksena tuli olla vajaavaltaisen henkilökohtaisen edun toteuttaminen. Tästä seurasi, että omaisuutta ja sen tuottoa oli voitava käyttää vajaavaltaisen hyödyksi. Holhouslain alkuperäisiä säännöksiä, jotka korostivat omaisuuden säilyttämistä, muutettiin näiden tavoitteiden mukaisesti.

Omaisuuden hoitoa koskevat perussäännökset ovat nykyisin holhouslain 42 ja 43 §:ssä. Vajaavaltaisen omaisuutta on niiden mukaan hoidettava sillä tavoin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää vajaavaltaisen hyödyksi. Vajaavaltaiselle on jätettävä se omaisuus, jota hän tarvitsee henkilökohtaista käyttöään varten, sekä käteisvaroja hänen tarpeisiinsa ja muihin olosuhteisiin nähden kohtuullinen määrä. Se osa omaisuudesta, jota ei ole käytettävä vajaavaltaisen tarpeisiin, on sijoitettava riittävän varmalla ja kohtuullisesti tuottavalla tavalla. Holhoojan on kuitenkin säilytettävä vajaavaltaisella se omaisuus, jota tämä vajaavaltaisuuden kestäessä tai myöhemmin tarvitsee asumiseen tai elinkeinon harjoittamiseen tai jolla muuten on vajaavaltaiselle erityistä arvoa.

Näitä periaatteita on yhä pidettävä ajanmukaisina. On olemassa viitteitä siitä, että ne eivät toistaiseksi ole kaikilta osin toteutuneet käytännössä. Yksityisvarojen käsittelyä laitoshuollossa selvittänyt sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä toimitti kyselyn, jossa eri puolilla maata toimivilta hoitolaitoksilta tiedusteltiin hoidettavien yksityisvarojen käyttöön ja hallinnointiin liittyviä ongelmia. Vastauksista kävi muun ohella ilmi, että hoidettavan oli useissa tapauksissa vaikeata saada riittäviä käyttövaroja holhoojaltaan. Ongelmia esiintyi erityisesti silloin, kun holhoojana toimi holhottavan lähiomainen. (Työryhmämuistio 1986:38).

Nämä havainnot ilmentävät sitä, että lakiin vuonna 1983 otettuja, omaisuuden hoitamista koskevia uusia periaatteita ei ole riittävästi sisäistetty. Ehdotuksen 33 ja 34 §:ssä ajatus edunvalvonnassa olevan oikeudesta nauttia omaisuudestaan on ilmaistu aikaisempaa selvemmin. Asia on otettava huomioon myös holhouslainsäädäntöä koskevassa koulutus- ja ohjaustyössä, jota oikeusministeriö tulee ehdotuksen mukaan suorittamaan holhoustoimen keskusjohdosta vastaavana viranomaisena.

Omaisuuden käyttäminen päämiehen hyväksi on edunvalvonnan keskeinen lähtökohta. Tämä merkitsee muun ohella sitä, että edunvalvojan on omaisuudesta huolehtiessaan otettava huomioon päämiehen hoitoon liittyvät näkökohdat. Tarvittaessa hänen on yhteistyössä päämiehen hoidosta vastaavan henkilöstön kanssa selvitettävä ne päämiehen tarpeet, joiden tyydyttäminen edellyttää yksityisvarojen käyttämistä.

3.5. Omaisuuden hoidon valvonta

Ennakkovalvonta

Päämiehen omaisuuden hoidon valvonta voidaan jakaa ennakkovalvontaan ja jälkivalvontaan. Ennakkovalvontaa toteutetaan holhouslain mukaan siten, että tiettyihin päämiehen puolesta tehtäviin oikeustoimiin vaaditaan holhousviranomaisen lupa tai suostumus. Lupa-asiat on holhouslaissa hajautettu kahdelle viranomaiselle. Luvan 39 §:ssä mainittuihin oikeustoimiin myöntää holhousoikeus. Holhouslautakunta puolestaan ratkaisee asian silloin, kun on kysymys 40 §:ssä tarkoitetusta oikeustoimesta. Holhouslain 44 §:stä käy ilmi, että ennakkovalvontaa on helpotettu tapauksissa, joissa isä tai äiti on lapsensa holhooja. Vanhempi ei tarvitse lupaa sellaiseen lapsen puolesta tehtävään oikeustoimeen, jota tarkoitetaan 39 §:n 3 ja 4 kohdissa sekä 40 §:n 1-3 kohdissa.

Lupien avulla tapahtuvaa ennakkovalvontaa on vastaisuudessakin pidettävä tarpeellisena. Lupajärjestelmän avulla voidaan varmistua siitä, että oikeustoimet, jotka päämiehen taloudellisen aseman kannalta ovat keskimääräistä tärkeämpiä, joutuvat yliholhouksellisen harkinnan kohteiksi.

Nykyisen järjestelmän yksityiskohtia ehdotetaan sitä vastoin muutettaviksi. Luvanvaraisten oikeustointen luettelo on nykyisin lähes samansisältöinen kuin holhouslain tullessa voimaan vuonna 1900. Se ei siten kaikilta osin ole ajan tasalla. Esityksessä ehdotetaan lupaa vaativien oikeustointen luetteloon eräitä lisäyksiä ja tarkennuksia. Lisäyksistä merkittävin on ehdotus, jonka mukaan asunto- tai liikehuoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden luovutus, panttaus ja vastiketta vastaan hankkiminen tulisivat luvanvaraisiksi. Ehdotuksessa on näin otettu huomioon lausuma, jonka eduskunta antoi hyväksyessään hallituksen esitykseen n:o 224/1982 sisältyneet lait.

Ehdotukseen ei ole otettu säännöstä, joka vastaisi vanhemmille nykyisessä laissa suotua helpotusta ennakkovalvonnasta. Vaikka vanhemmat valtaenemmistön muodostavissa tapauksissa pyrkivät vilpittömästi toimimaan alaikäisen lapsensa parhaaksi, ei nykyistä sääntelyä kuitenkaan voida pitää alaikäisten oikeusturvan kannalta tyydyttävänä. Se ei myöskään vastaa lapsia koskevaan uuteen lainsäädäntöön sisältyviä näkemyksiä lapsen asemasta perheessä. Näiden näkemysten mukaan lasta on kohdeltava itsenäisenä yksilönä. Lapsen oikeusturvasta ei tule tinkiä sillä perusteella, että vanhemmat huolehtivat hänen asioistaan. Ehdotuksen mukaan vanhempiin tulisivat siten sovellettaviksi samat lupasäännökset, jotka koskevat muitakin edunvalvojia.

Nykyisessä laissa omaksuttua lupa-asioiden hajauttamista kahden eri viranomaisen ratkaistavaksi ei hallinnollisesti voida pitää ihanteellisena järjestelynä. Tarkoituksenmukaisin ratkaisu olisi kaikkien lupa-asioiden keskittäminen holhoustoimen paikallisviranomaiselle, jona ehdotuksen mukaan toimii kunnan holhousviranomainen. Ratkaisun toteuttamisen esteenä on kuitenkin voimavarojen puute holhoustoimen paikallishallinnossa. Lupa-asian ratkaiseminen päämiehen edun mukaisesti vaatii monessa tapauksessa huomattavaa oikeudellista asiantuntemusta. Holhouslautakuntiin suunnattu kysely osoitti, että holhouslautakunnissa ei yleisesti ole oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneita jäseniä.

Vaikka ehdotus tähtää siihen, että holhoustoimen voimavarat saataisiin tehtävän edellyttämälle tasolle, ei ole luultavaa, että edellä mainittu puute tulisi pikaisesti korjautumaan. Holhoustoimen hoito on väestöltään vähäisissä kunnissa niin pienimuotoista toimintaa, että oikeustieteellisen asiantuntemuksen saaminen sen piiriin on vaikeaa, vaikka käytettäisiin hyväksi kuntien yhteistoiminnan suomat mahdollisuudet. Näistä syistä lupa-asiat ehdotetaan edelleen hajautettaviksi siten, että osa kuuluisi tuomioistuimen ja osa puolestaan kunnan holhousviranomaisen ratkaistavaksi. Jako on pyritty suorittamaan siten, että asiat, jotka leimallisesti vaativat oikeudellista asiantuntemusta tulisivat tuomioistuimen ratkaistaviksi.

Lupajärjestelmän avulla tapahtuvaa ennakkovalvontaa ei kaikissa tapauksissa voida pitää yksinään riittävänä. Jos omaisuuden määrä on huomattava tai jos se on laadultaan vaikeasti hoidettavaa, saattaa olla tarpeen etukäteen varmistua siitä, että päämiehen omaisuutta hoidetaan tämän edun vaatimalla tavalla. Ehdotuksen mukaan kunnan holhousviranomainen voi näissä tapauksissa päättää, että omaisuuden hoidon ja käytön ohjeeksi on laadittava erityinen hoitosuunnitelma. Samoin voitaisiin menetellä, jos holhousviranomainen havaitsee olevan muita syitä tehostaa omaisuuden hoidon tai käytön suunnitelmallisuutta.

Hoitosuunnitelma ei ole sitova ohje, mutta se muodostaa perustan edunvalvojan toiminnalle ja sen valvonnalle. Hoitosuunnitelmaa voitaisiin tarvittaessa täydentää edunvalvojaa sitovin määräyksin. Ehdotuksen 36 §:n 2 momentin mukaan kunnan holhousviranomainen voisi päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä omaisuudesta ilman holhoueviranomaisen suostumusta. Näin voidaan täydentää lupajärjestelmää tapauksen erityispiirteiden vaatimalla tavalla. Määräämisvallan rajoituksesta otettaisiin tieto holhousasioiden rekisteriin.

Jälkivalvonta

Holhouslautakunta suorittaa nykyisin omaisuuden hoidon jälkivalvontaa vuositilien avulla. Holhooja, jolla on omaisuutta hoidettavanaan, on holhouslain 51 §:n mukaan velvollinen kultakin kalenterivuodelta tekemään tilin omaisuuden hoidosta ja antamaan sen holhouslautakunnalle. Jos omaisuuden hoito on vähempitoiminen, tuomioistuin voi sen jälkeen, kun ensimmäinen tili on annettu, määrätä tilien väliajan kalenterivuotta pitemmäksi. Kun holhoojana on vajaavaltaisen isä, äiti tai aviopuoliso, tilivelvollisuutta on helpotettu siten, että tiliksi riittää yleiskatsaus, josta käy selville, miten omaisuus tilikauden aikana on muuttunut. Tilin antamisen tehosteena on holhouslaissa käytetty uhkasakkoa.

Vuositilin antamista koskevia sääntöjä on pääpiirteiltään yhä pidettävä tarkoituksenmukaisina. Järjestelmän yksityiskohtia ehdotetaan sitä vastoin kehitettäväksi. Tilien avulla tapahtuvan valvonnan perustana on ehdotuksen mukaan päämiehen varoista ja veloista laadittu luettelo, jonka edunvalvoja 43 §:n mukaan on velvollinen laatimaan ja toimittamaan kunnan holhousviranomaiselle lyhyessä määräajassa tehtävänsä alkamisesta. Jos päämies myöhemmin saa omaisuutta, luetteloa on vastaavasti täydennettävä.

Ehdotukseen ei sisälly säännöstä, joka vastaisi nykyisen holhouslain 51 §:n 2 momentissa olevaa säännöstä vuositilin tilikauden pitentämisestä. Kunnan holhousviranomainen voisi kuitenkin määräajaksi tai toistaiseksi vapauttaa edunvalvojan vuositilin antamisesta, jos edunvalvojan hoidettavana olevan päämiehen omaisuuden määrä on vähäinen. Samoin ehdotetaan yhä säilytettäväksi säännös, joka mahdollistaa sen, että tili voi olla yleispiirteinen, jos edunvalvojana on päämiehelle läheinen henkilö. Tapauksissa, joissa edunvalvontasuhteen osapuolet elävät yhteisessä taloudessa, ei yksityiskohtaisen tilin vaatiminen koko omaisuuden hoidon käsittävänä useinkaan ole perusteltavissa.

Oikeus antaa yleispiirteinen tili edellyttää ehdotuksen mukaan kuitenkin kunnan holhousviranomaisen päätöstä. Päätös voisi koskea joko omaisuutta kokonaisuudessaan tai sen tiettyä osaa. Ennen päätöksen antamista holhousviranomaisen on varmistuttava siitä, että yleispiirteistä tiliä voidaan varallisuuden laatuun katsoen pitää riittävänä.

Holhouslain voimassaolevat säännökset lopputilin antamisesta eivät vastaa päämiehen oikeusturvalle asetettavia vaatimuksia. Lopputilin antaminen on nykyisen lain mukaan puhtaasti yksityisoikeudellinen toimitus. Holhoojalla ei siten ole velvollisuutta antaa lopputiliä holhouslautakunnalle, vaan tili annetaan päämiehelle itselleen, tämän oikeudenomistajille tai uudelle edunvalvojalle. Tätä on pidettävä epäkohtana. Juuri täysi-ikäiseksi tullut tai edunvalvonnasta vapautunut henkilö ei tavallisesti kykene itse arvioimaan tilin asianmukaisuutta. Tästä voi olla seurauksena, että tili hyväksytään ilman varsinaista tarkastusta tai että lopputili jää kokonaan tekemättä.

Näistä syistä ehdotetaan, että holhousviranomaisen valvonta tulisi käsittämään myös lopputilin. Ehdotuksen 47 §:ään on otettu säännös, jonka mukaan edunvalvoja on tehtävänsä päätyttyä velvollinen viipymättä antamaan päätöstilin kunnan holhousviranomaiselle. Tämän tulee tarkastaa päätöstili ja ilmoittaa sitä koskevat mahdolliset huomautukset päämiehelle, tämän edustajalle tai oikeudenomistajille. Näiden asiaksi jää tämän jälkeen harkita, mihin toimenpiteisiin huomautukset antavat aihetta.

Ehdotuksen 41 §:n mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut päämiehelleen. Vahingonkorvauskanne on ehdotuksen 57 §:n mukaan pääsääntöisesti pantava vireille vuoden kuluessa siitä, kun kunnan holhousviranomainen on luovuttanut päätöstilin tarvittavine liitteineen sen vastaanottamiseen oikeutetulle.

3.6. Holhoustoimen hallinto

Säännöstön nykytila

Keskeinen holhousviranomainen on holhouslain 1 §:n mukaan paikkakunnan alioikeus. Holhouksien valvonnassa tulee oikeudella olla apuna holhouslautakunta, joka on asetettava jokaiseen oikeuden tuomiopiiriin kuuluvaan kuntaan. Kunta voidaan kuitenkin yhdistää toisen kunnan kanssa yhdeksi holhouslautakunta-alueeksi, jos ne molemmat kuuluvat samaan käräjäkuntaan ja oikeus antaa siihen luvan.

Holhouslautakunnassa on puheenjohtaja ja kolme jäsentä. Holhouslautakunnassa voi olla useampia jäseniä, jos oikeus harkitsee sen tarpeelliseksi.

Paikkakunnan alioikeus määrää holhouslautakunnan puheenjohtajan kunnanvaltuuston annettua asiasta lausuntonsa. Lautakunnan jäsenet valitsee kunnanvaltuusto. Vaalikelpoinen holhouslautakunnan puheenjohtajaksi tai jäseneksi on holhouslain 5 §:n mukaan jokainen kunnassa asuva 25 vuotta täyttänyt nuhteeton henkilö, joka ei ole holhouksenalainen eikä paikkakunnan alioikeuden jäsen. Puheenjohtajan ja jäsenen kieltäytymisperusteista on erityinen säännös holhouslain 6 §:ssä.

Holhouslautakunnan jäsenen vaalista ja päätöksestä, jolla jäsenyydestä kieltäytyminen on hylätty, voidaan holhouslain 7 §:n mukaan valittaa paikkakunnan alioikeuteen. Lain 8 §:n mukaan oikeus voi oma-aloitteisestikin vapauttaa jäsenen tehtävästään, jos se ei katso jäseneksi valitun olevan vaalikelpoinen.

Edellä mainittujen säännösten lisäksi holhouslaki sisältää oikeusohjeita muun muassa holhouslautakunnan kokoontumisesta ja päätösvaltaisuudesta, pöytäkirjan pitämisestä ja lautakunnan edustamisesta tuomioistuimessa. Tästä on seurauksena, että holhouslautakuntaan ei näiltä osin voida soveltaa kunnallislain lautakuntaa koskevia säännöksiä.

Holhouslautakuntien toiminta

Selvittääkseen holhoustoimen käytäntöä holhouslakitoimikunta suoritti kyselyn, joka osoitettiin kaikkien kuntien holhouslautakunnille. Kyselyyn saatiin vastaus 397:ltä holhouslautakunnalta. Vastaukset kattavat noin 86 % kuntien kokonaismäärästä.

Saatujen vastausten mukaan jokaisella kunnalla on oma holhouslautakunta, joka 80 %:ssa tapauksia käsittää puheenjohtajan ja kolme jäsentä. Holhouslain 2 §:ssä tarjottua mahdollisuutta yhdistää useampia kuntia yhdeksi holhouslautakunta-alueeksi ei siten ole käytetty hyväksi. Tämä johtunee osaltaan siitä, että yhteislautakunnan jäsenten vaali on holhouslain 3 §:n 2 momentissa säädetty tapahtuvaksi yhteisessä kunta kokouksessa, mikä on varsin kankea kuntien yhteistoiminnan muoto.

Holhouslautakuntien valvonnassa olevien kirjattujen holhousten ja uskotun miehen tointen lukumäärä oli kaikkiaan 27.750. Kun toisaalta valvontaa suorittavia holhouslautakuntia oli 397, ei valvottavien edunvalvontatehtävien määrä lautakuntaa kohden välttämättä noussut kovin korkeaksi. Vähemmän kuin 10 valvottavaa oli 37:llä holhouslautakunnalla. Toisaalta enemmän kuin 100 valvottavaa oli 58:lla holhouslautakunnalla ja kahdeksassa tapauksessa valvottavien määrä ylitti 500.

Holhouslautakuntien toiminnan pienimuotoisuus ja toisaalta suuret keskinäiset erot näkyvät myös kokousten lukumäärää koskevissa vastauksissa. Puolet holhouslautakunnista kokoontui vuonna 1987 enintään viisi kertaa ja 89 % lautakunnista selvisi enintään lO: llä kokouksella. Toisaalta 3 holhouslautakuntaa kokoontui enemmän kuin 30 kertaa.

Kirjattujen holhousten ja uskotun miehen tointen valvonnan ohella holhouslautakunnat myöntävät lupia sitä edellyttäviin oikeustoimiin ja antavat tuomioistuimelle lausuntoja sen ratkaistavissa lupaasioissa. Lupa-asioiden määrä vahvistaa jo edellä syntynyttä kuvaa toiminnan pienimuotoisuudesta. Kaikkiaan 220 lautakunnalla oli vuonna 19%7 vähemmän kuin viisi lupa-asiaa. Toisaalta seitsemällä holhouslautakunnalla oli enemmän kuin 50 lupa-asiaa.

Holhouslautakunnille annetut voimavarat ovat usein melko vaatimattomat. Toimistohenkilökuntaa oli vain 40:llä holhouslautakunnalla. Useimmissa tapauksissa henkilökunta oli lisäksi osapäiväistä tai huolehti muistakin kuin holhoustoimen tehtävistä. Oikeustieteellisen tutkinnon suorittanut henkilö oli jäsenenä 46:ssa holhouslautakunnassa. Vastaavasti 350 holhouslautakuntaa oli vailla tämän tason oikeudellista asiantuntemusta.

Holhouslautakuntien toiminta oli melko voimakkaasti puheenjohtajan panoksen varassa. Joka toisessa holhouslautakunnassa puheenjohtaja yksin huolehti asioiden valmistelusta ja niiden esittelemisestä holhouslautakunnalle. Joka viidennessä holhouslautakunnassa em. tehtävät oli jaettu puheenjohtajan ja häntä avustavan henkilön kesken. Toisaalta esiintyi myös muita ratkaisuja. Lähes joka viidennessä kunnassa asioiden valmistelusta ja esittelystä huolehti palkattu sihteeri, usein virkaholhooja. Virkaholhoojia käytettiin muutoinkin melko runsaasti esittely- ja valmistelutehtävissä. Näin oli menetelty kaikkiaan 46 kunnassa. Tämä järjestely on ongelmallinen, kun otetaan huomioon, että virkaholhooja on holhooja, jonka toimintaa holhouslautakunnan tulee valvoa.

Useat holhouslautakunnat pitivät saamiaan voimavaroja sangen vaatimattomina. Lähes puolet holhouslautakunnista ilmoitti tarvitsevansa viranhaltijasihteerin, joka valmistelisi ja esittelisi asiat lautakunnalle. Vajaa kolmannes ilmoitti puolestaan olevansa tyytymätön toimistotyöntekijöidensä määrään. Valmistelu- ja toimistohenkilökunnan puute tuli esille myös holhoushallinnon ongelmia koskevaan kysymykseen annetuissa vapaamuotoisissa vastauksissa. Useiden vastausten mukaan henkilöstön puute hankaloittaa holhousasioiden hoitamista ja aiheuttaa sen, että niiden hoito ei ole varmalla pohjalla. Luottamusmiesten varaan nojaava holhoushallinto käy näille liian raskaaksi, eikä asioiden valmisteluun jää riittävästi aikaa.

Lautakunnan yleisönpalvelua ei kaikissa kunnissa ole järjestetty nykyajan vaatimuksia vastaavalla tavalla. Joka toisella holhouslautakunnalla ei ole vastaanottotilaa, mikä merkitsee sitä, että asiakkailla ei ole mahdollisuutta toimittaa holhousasioita virka-aikana missään kunnan virastossa. Näissä tapauksissa yleisin vastaanottopaikka on lautakunnan puheenjohtajan koti. Se oli kyselyssä ilmoitettu yksinomaiseksi vastaanottopaikaksi 35 %:ssa tapauksia. Toiseksi yleisin vastaanottopaikka oli puheenjohtajan työpaikka. Jopa asiakkaan koti oli eräissä tapauksissa ilmoitettu yksinomaiseksi vastaanottopaikaksi.

Vastaanottoaikoja koskeva kysymys osoitti, että tilanne oli tältä osin yhtä huono. Erityinen puheenjohtajan vastaanottosika kellonaikoineen oli mainittu 4 %:ssa vastauksia. Yleisin vastaus oli "tarvittaessa" tai "sopimuksen mukaan" (yhteensä 91 %). Niissä tapauksissa, joissa holhouslautakunnan sihteerinä on virkaholhooja tai muu kunnan toimihenkilö, saattaa holhousasiain hoitaminen virka-aikana luonnollisesti olle mahdollista. Johtopäätöksenä edellä sanotusta voidaan kuitenkin todeta, että holhousviranomaisten tavoitettavuus on monessa kunnassa heikko.

Kyselyyn sisältyi myös holhouslautakunnan taloutta koskevia kysymyksiä. Vastaukset osoittivat, että holhouslain 14 §, joka oikeuttaa holhouslautakunnat perimään palkkionsa vajaavaltaisten varoista, on paljolti jäänyt pois käytöstä. Kaikkiaan 301 lautakuntaa ilmoitti, että se ei lainkaan peri mainittua palkkiota. Sitä vastoin 13 lautakuntaa perii palkkion kaikissa tapauksissa. Holhouslautakunnista aiheutuvat kustannukset ovat siten siirtyneet myös palkkioiden osalta yleensä kunnille. Menoerä ei kuitenkaan ole kovin huomattava. Vuodelta 1987 maksettujen palkkioiden määrä oli 83 %:ssa kysymykseen vastanneista kunnista vähemmän kuin 10.000 markkaa.

Holhouslautakunnan ja virkaholhoojan toimintaan kuntien vuoden 1988 talousarviossa varatut määrärahat käyvät ilmi seuraavasta asetelmasta, jossa määrärahan suuruus on suhteutettu kunnan asukaslukuun:

Asetelma osoittaa, että holhoustoimen kustannukset eri kunnissa vaihtelevat huomattavasti. Luvut kuvastanevat osaltaan sitä kirjavuutta, joka leimaa holhoustoimen järjestämisen nykyisiä tapoja.

Holhoustoimen hallinnon epäkohdat

Holhoustoimelta puuttuu valtakunnallinen keskusjohto. Tästä on seurauksena, että kuntiin ei saada ohjeita, suosituksia eikä muutakaan ohjausta. Holhoustoimen hoidosta pääasiallisen vastuun kantavat luottamusmiehet joutuvat lähinnä lakikirjan avulla etsimään oikeita menettelytapoja. Tästä aiheutuu käytäntöjen kirjavuutta. Myös lomakehuolto on järjestämättä. Kenelläkään ei liioin ole vastuuta siitä, että holhouslautakunnat saavat tarvittavan tiedon uudesta lainsäädännöstä ja että koulutustilaisuuksia järjestetään riittävästi.

Keskusjohdon puuttumisesta osaltaan johtuu, että holhouksien rekisteröintitapaa, joka on nykyoloihin täysin soveltumaton, ei ole aikaisemmin muutettu. Holhouskirjaa pidetään aikajärjestyksessä, minkä vuoksi tietojen hakeminen holhouskirjasta on vaikeaa. Holhouskirjan tietosisältö ei kaikilta osin vastaa voimassa olevaa holhouslakin. Lisäksi lomakkeen ulkoasu on vanhentunut. Se ei sovellu edes järjestelmälliseen konekirjoitukseen saati siihen, että holhouskirjaa voitaisiin pitää automaattista tietojenkäsittelyä apuna käyttäen. Holhouskirjan puutteita on tuomiokunnissa ja holhouslautakunnissa jouduttu paikkaamaan epävirallisten kortistojen avulla.

Holhoustoimen paikallistasolla esiintyy muitakin ongelmia. Holhoustoimen lautakuntahallinto on hallinnollisesti hankala, koska se poikkeaa kunnallislain yleisistä periaatteista. Epätietoisuutta on aiheutunut siitä, missä laajuudessa holhouslautakuntaan voidaan soveltaa kunnallislain säännöksiä. Tämä kysymys on käytännössä ajankohtaistunut lähinnä kunnallisen tilintarkastuksen yhteydessä. Ei ole selvää, voivatko kunnan tilintarkastajat tarkastaa holhouslautakunnan toimintaa siten, että tarkastus ulottuu myös lautakunnalle jätettyihin holhoustileihin.

Vallitsevana kantana lienee pidettävä, että tilintarkastajilla ei ole edellä mainittua oikeutta, koska holhoustilien tarkastuksen valvonta on holhouslaissa erikseen järjestetty. Tämä tulos ei ole asiallisesti tyydyttävä. Kunnalla tulisi olla mahdollisuus tehokkaasti valvoa lautakunnan toimintaa, jos katsotaan, että kunnalla on isännänvastuu holhouslautakunnan aiheuttamista vahingoista. Holhouslautakunnille lähetetty kysely osoitti, että käytäntö on tässä kohden kirjava. Noin joka neljännessä kunnassa kunnan tilintarkastajat eivät ole lainkaan tarkastaneet holhouslautakunnan hallintoa ja taloutta. Sitä vastoin n. 15 %:ssa kunnista tarkastus on käsittänyt myös holhoustilit. Yleisin käytäntö kuitenkin on, että kunnan tilintarkastajat tarkastavat holhouslautakunnan hallintoa ja taloutta, mutta tarkastus ei ulotu holhoustileihin.

Oikeudellisten ongelmien lisäksi voidaan epäkohtana pitää holhouslautakuntien voimavarojen puutetta. Tämä seikka kävi selvästi ilmi holhouslautakuntiin suunnatusta kyselystä. Holhouslautakuntien palvelutaso ja toiminnan varmuus ei kaikissa kunnissa ole tehtävän edellyttämällä tasolla. Holhouslautakunnan tehtäväkentän sijainti valtion ja kuntien toimialan raja-alueilla on ilmeisesti myötävaikuttanut siihen, että holhoustoimen kehittämiseen ei ole tunnettu riittävää kiinnostusta.

Uudistusehdotukset

Paikallishallinto. Esityksessä ehdotetaan, että holhoustoimen paikallishallinto jää kuntien tehtäväksi. Ottaen huomioon holhoustoimen luonne oikeusturvapalveluna voitaisiin perustella myös sitä ratkaisua, että tehtävä siirrettäisiin valtiolle. Valtion paikallishallinnon meneillään oleva kehittämistyö antaa myöhemmin tähän mahdollisuuksia. Toisaalta holhoustoimi on myös hyvinvointipalvelu. Holhoustoimen läheiset yhteydet sosiaali- ja terveydenhuoltoon puoltavat paikallishallinnon säilyttämistä kunnallisena tehtävänä. Näin voidaan myös säilyttää holhoustoimen käytössä se asiantuntemus ja kokemus, joka on olemassa kuntatasolla.

Esityksessä ehdotetaan, että kunnat saavat nykyistä olennaisesti itsenäisemmän aseman holhoustoimensa järjestämisessä. Holhoustoimen hallintoa koskevat erityissäännökset jäisivät suurelta osin pois, ja tehtävää hoidettaisiin kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaisesti.

Holhouslautakunta ei ehdotuksen mukaan enää ole pakollinen, vaan kunnat voivat vapaammin päättää holhoustoimensa organisaatiosta. Kun kysymyksessä on oikeusturvatehtävä, on kuitenkin pidettävä tarkoituksenmukaisena, että sen hoitaminen tapahtuu eri kunnissa pääpiirteiltään yhtäläisin muodoin. Sen vuoksi ehdotetaan, että kunnassa tulee holhoustoimen tehtävien hoitamista varten olla kunnan määräämä monijäseninen toimielin, kunnan holhousviranomainen. Mainittu toimielin voi olla myös kahden tai useamman kunnan yhteinen. Ehdotettuun lakiin ei sisälly nykyisessä holhouslaissa olevia, kuntien yhteistoimintaa koskevia rajoituksia.

Pääsäännöstä, jonka mukaan holhoustoimeen sovelletaan kunnallislain säännöksiä, ehdotetaan kuitenkin tehtäväksi joitakin poikkeuksia. Mahdollisuutta siirtää kunnan holhousviranomaisen päätösvaltaa yksittäiselle viranhaltijalle tai kunnan työntekijälle on holhoustoimen asiakkaiden oikeusturvan vuoksi syytä rajoittaa. Esimerkiksi päätös vajaavaltaiseksi julistamista tarkoittavan hakemuksen vireillepanemisesta olisi ehdotuksen mukaan tehtävä monijäsenisessä toimielimessä. Esteellisyystilanteiden syntymisen välttämiseksi ja kunnan holhousviranomaisen riippumattomuuden turvaamiseksi ehdotetaan lisäksi, että holhoustoimen tehtäviä ei voida määrätä sellaiselle toimielimelle, joka hoitaa sosiaalitoimen tai yleisen oikeusaputoimen tehtäviä.

Yleisen alioikeuden tehtävät holhoustoimessa muuttuisivat siten, että hallinnolliset tehtävät jäisivät pois. Tuomioistuimissa ei enää pidettäisi holhouskirjaa. Tuomioistuin ei myöskään enää puuttuisi siihen, keitä henkilöitä kunnan holhousviranomaiseen nimitetään eikä valvoisi kunnan holhousviranomaisen toimintaa tarkastamalla sen arkistoa. Kunnan tilintarkastajien suorittamaa hallinnon ja talouden tarkastusta voidaan pitää riittävänä varmistuksena siitä, että kunnan holhousviranomainen huolehtii tehtävistään. Tilintarkastajilla on oikeus tarkastuksen edellyttämässä laajuudessa tutustua myös salassa pidettäviin asiakirjoihin, esimerkiksi holhoustileihin. Tilintarkastajilla on ehdotuksen mukaan yhtäläinen salassapitovelvollisuus kuin kunnan holhousviranomaisen jäsenillä.

Keskusjohto. Holhoustoimelle ehdotetaan perustettavaksi keskusjohto, jonka tehtävänä on holhoustoimen johto ja valvonta. Koska holhoustoimi on oikeudenhoidon piiriin kuuluva tehtävä, keskusjohdon tehtävät ehdotetaan uskottavaksi oikeusministeriölle.

Holhoustoimen yleisestä johdosta ja valvonnasta vastaavana viranomaisena oikeusministeriö vastaisi holhoustoimen kokonaistilanteen ja sen kehityksen seuraamisesta, paikallisviranomaisille jaettavasta tiedotuksesta, koulutuksesta ja ohjauksesta sekä holhousasioiden rekisterin pitämisestä. Oikeusministeriö antaisi määräykset kunnan holhousviranomaisen toimenpiteistä perittävistä maksuista. Oikeusministeriölle kuuluisi myös omaisuuden hoitosuunnitelman sisältöä ja edunvalvojan palkkion perusteita koskevien ohjeiden antaminen.

Holhoustoimen eri orgaaneille ehdotetut tehtävät voidaan esittää tiivistetysti seuraavaan tapaan:

Alioikeuden tehtävät: edunvalvojan määrääminen ja vapauttaminen; toimintakelpoisuuden rajoittamisesta ja rajoituksen kumoamisesta tai muuttamisesta päättäminen; lakiehdotuksen 30 §:ssä tarkoitettujen lupa-asioiden ratkaiseminen; niiden lupa-asioiden ratkaiseminen, jotka kunnan holhousviranomaisen ratkaisuun tyytymätön on saattanut tuomioistuimen käsiteltäväksi; edunvalvojan velvoittaminen vuosi- tai päätöstilin, omaisuuden hoitosuunnitelman tai muun selvityksen antamiseen; edunvalvojan toiminnan johdosta nostettujen vahingonkorvauskanteiden ratkaiseminen

Kunnan holhousviranomaisen tehtävät: Edunvalvojan määräämistä tai vapauttamista tarkoittavien hakemusten vireillepano; toimintakelpoisuuden rajoittamista ja rajoituksen kumoamista tai muuttamista tarkoittavien hakemusten vireillepano; edunvalvonnan jatkumisen tarpeellisuuden valvonta, edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annettavan lain 2 §:ssä tarkoitettujen edunvalvojien nimeäminen ja ilmoittaminen tuomioistuimelle; edunvalvojien toiminnan valvonta; edunvalvojien opastaminen; lakiehdotuksen 31 §:ssä tarkoitettujen lupa-asioiden ratkaiseminen; lausuntojen antaminen lakiehdotuksen 30 §:ssä tarkoitetuissa lupa-asioissa; päättäminen siitä, että omaisuuden hoidon ja käytön ohjeeksi on vahvistettava hoitosuunnitelma; hoitosuunnitelman vahvistaminen; päättäminen siitä, että edunvalvoja ei saa määrätä tietystä omaisuudesta ilman kunnan holhousviranomaisen suostumusta; päättäminen vuosi- tai päätöstilin sisältöä sekä vuositilin antamista koskevien helpotusten myöntämisestä; vuosi- ja päätöstilin antamiseen kehottaminen; vuosi- ja päätöstilien tarkastaminen; aloitteen tekeminen vuositilin moittimiseksi; päättäminen siitä, että osa edunvalvojan palkkiosta voidaan maksaa kunnan varoista.

Kunnan tehtävät: holhoustoimen tehtäviä hoitavan monijäsenisen toimielimen asettaminen; yleisen edunvalvojan viran tai työsopimussuhteisen tehtävän perustaminen ja henkilön valitseminen po. tehtävään; huolehtiminen yleisönpalvelun asianmukaisesta järjestämisestä holhoustoimessa.

Oikeusministeriön tehtävät: holhoustoimen yleinen johto ja valvonta; holhoustoimeen maksettavan valtionosuuden edellyttämä valtion talousarvion valmistelu.

3.7. Virkaholhous

Järjestelmän kehitys ja sisältö

Holhous on perinteisesti kuulunut perheen ja suvun tehtäviin. Tämä näkemys kuvastuu myös holhouslaissa, jonka alkuperäisten säännösten mukaan holhoojaksi oli mieluiten nimitettävä joku Holhunalaisen sukulainen, avioliitossa olevalle kuitenkin ennen muita aviopuoliso. Holhoojien saatavuus pyrittiin varmistamaan säätämällä holhoojan tehtävän vastaanottaminen jokaisen miespuolisen henkilön kansalaisvelvollisuudeksi, josta oli mahdollista kieltäytyä vain laissa erikseen mainituista syistä.

Ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan tulee viime kädessä huolehtia holhoojien saatavuudesta tuli laissa tunnustetuksi vuonna 1971, jolloin annettiin laki holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa (14/71). Tämän, yhä voimassa olevan lain nojalla voidaan järjestää sellaisen henkilön holhous, jolle vähävaraisuuden tai muun erityisen syyn takia ei muuten ole sopivasti saatavissa holhoojaa.

Holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annettu laki tarjoaa kunnille kaksi vaihtoehtoa turvata holhoojien saatavuus. Kunnat voivat ensinnäkin nimetä ja ilmoittaa tuomioistuimelle henkilöitä, jotka ovat suostuneet toimimaan holhoojina lain 3 ja 4 §:ssä säädetyin edellytyksin. Näin nimetty henkilö ei voi kieltäytyä ottamasta vastaan holhoojan tointa. Tultuaan määrätyksi tehtävään hänellä on oikeus kunnan varoista saada siitä kohtuullinen palkkio, jollei holhotin varoista tulevaa palkkiota voida katsoa riittäväksi.

Toissijaisena vaihtoehtona tulee lain mukaan kysymykseen virkaholhoojan viran perustaminen. Kunnan on perustettava tällainen virka, jollei ole saatavissa henkilöitä, jotka voitaisiin edellä selostetulla tavalla nimetä ja ilmoittaa tuomioistuimelle. Jollei kunnallinen viranomainen tee aloitetta viran perustamiseksi, tulee tuomioistuimen, mikäli se katsoo viran perustamisen tarpeelliseksi, ilmoittaa asiasta kunnanhallitukselle. Jollei kunta ilmoituksen johdosta ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin, tulee tuomioistuimen ilmoittaa siitä lääninhallitukselle.

Virkaholhoojan virka voi olla joko pää- tai sivutoiminen. Kaksi tai useammat kunnat voivat myös yhteisesti perustaa virkaholhoojan viran. Kuntien välinen yhteistoiminta on kuitenkin rajoitettu niihin kuntiin, jotka kuuluvat samaan käräjäkuntaan. Rajoitusta perusteltiin hallituksen esityksessä sillä, että virkaholhooja muiden holhoojien tavoin toimii tuomioistuimen valvonnan alaisena. Rajoituksen johdosta virkaholhooja on aina yhden tuomioistuimen alainen.

Virkaholhouksesta johtuvat kustannukset maksaa kunta. Kunnalla on kuitenkin oikeus perin vajaavaltaiselta se palkkio, joka holhoojalle kuuluu holhouslain 49 §:n mukaan.

Holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain soveltamispiiri on ilmaistu lain 1 §:ssä. Sen mukaan laki koskee holhouksen järjestämistä; laissa ei ole mainintaa siitä, että virkaholhooja voitaisiin ilman suostumustaan määrätä uskotuksi mieheksi. Hallituksen esityksessä, jonka perusteella laki säädettiin, pidettiin kuitenkin selvänä, että virkaholhooja voidaan määrätä toimimaan myös lain 1 §:ssä tarkoitetun henkilön uskottuna miehenä. Näin on lakia tulkinnut myös korkein oikeus päätöksessään 1984 II 204.

Järjestelmän toiminta käytännössä

Holhouslakitoimikunnan suorittamaan holhoustoimen käytäntöä koskevaan kyselyyn sisältyi myös virkaholhousta koskevia kysymyksiä. Kyselyyn vastasi 397 holhouslautakuntaa. Vastauksista voidaan saada kuvaa siitä, miten kunnat ovat järjestäneet holhoojan saatavuuden ja millaista työmäärää tämän lain nojalla järjestetty holhous sitä hoitavilta henkilöiltä edellyttää.

Kysely osoitti, että henkilöiden nimeäminen holhoustehtäviä varten ei ole muodostunut kovin yleiseksi järjestelyksi. Vain 60: ssa kunnassa oli nimetty tällaisia henkilöitä; 337:ssä kunnassa näin ei ollut menetelty. Järjestelyn käyttö ei näyttänyt yksiselitteisesti riippuvan kunnan koosta. Siihen turvautuneista kunnista huomattava osa oli pieniä, mutta joukossa oli keskisuuria kaupunkejakin. Nimetyillä holhoojilla olevien holhous- ja uskotun miehen tointen mediaanimäärä kuntaa kohden oli 32. Vastausten perusteella voidaan arvioida, että nimetyillä holhoojilla olevien tointen määrä koko maassa jää selvästi alle tuhannen, arviolta noin 700:aan.

Edellä kuvattua järjestelyä huomattavasti yleisempää on, että kuntaan on perustettu virkaholhoojan virka. Näin oli kyselyn mukaan menetellyt 233 kuntaa. Lisäksi 51:llä kunnalla oli virkaholhoojan virka yhdessä toisen kunnan kanssa. Ilman virkaholhoojaa oli 113 kuntaa. Virkaholhoojan toimi oli useimmissa tapauksissa sivutoiminen tai yhdistetty muuhun toimeen. Päätoiminen virkaholhooja oli vain 19 kunnassa.

Virkaholhoojilla olevien holhousten määrä vaihteli eri kunnissa huomattavasti. Mediaanitapauksessa virkaholhoojalla oli enemmän kuin 10, mutta vähemmän kuin 20 holhoojan tai uskotun miehen tointa. Enemmän kuin 50 tointa oli 20 kunnan virkaholhoojalla. Oman luokkansa muodosti Helsinki, jonka kolmella virkaholhoojalla oli yhteensä noin 1.500 holhousta tai uskotun miehen tointa.

Uudistusehdotukset

Voimassa olevasta laista näkyvä ajatus, jonka mukaan julkisen vallan tulee viimekädessä huolehtia edunvalvontapalveluiden saatavuudesta, ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Ihmisten lisääntynyt liikkuvuus johtaa siihen, että vanhuksen tukena tämän kotipaikkakunnalla on entistä harvemmassa tapauksessa lähiomainen, joka voi ottaa huolehtiakseen edunvalvonnasta. Vanhimpien ikäluokkien lukumäärän kasvu vaikuttaa samansuuntaisesti. Näissä tapauksissa voidaan aiempaa vähäisemmässä määrin turvautua siihen, että seuraava sukupolvi, joka itsekin on ikääntymässä, kykenee tai voi ottaa hoitaakseen vanhempiensa edunvalvontaan liittyviä tehtäviä. Virkaholhouksen tarve tulee siten kasvamaan.

Esityksessä ehdotetaan, että edunvalvojien saatavuus turvataan pääasiallisesti samaan tapaan kuin nykyisinkin. Kunnat voisivat tuottaa palvelun joko perustamalla yleisen edunvalvojan viran tai työsopimussuhteisen tehtävän taikka nimeämällä henkilöitä, jotka ovat suostuneet ottamaan vastaan edunvalvojan tehtäviä. Kunnat saisivat kuitenkin nykyistä itsenäisemmän aseman palvelun tuottajina. Tuomioistuin ei enää valvoisi palvelun tuottamista. Lakiin ei myöskään otettaisi nykyisiä, kuntien yhteistoimintaa rajoittavia säännöksiä.

Edunvalvonnan järjestämistä koskevat säännökset ehdotetaan nykyiseen tapaan sijoitettavaksi omaan lakiin, lakiin edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa. Laki koskisi kaikkea holhoustoimesta säädettävässä laissa tarkoitettua edunvalvontaa. Tehtävään maksettaisiin valtionosuutta samalla tavoin kuin holhoustoimeen muutoinkin.

3.8. Holhoustoimen kustannukset ja valtionosuus

Nykyiset säännökset

Holhoustoimen kustannukset on holhouslaissa tarkoitettu katettaviksi ensisijaisesti vajaavaltaisten varoista. Holhouslain 14 §:n mukaan holhouslautakunnalla on oikeus saada palkkiokseen tietty osa holhouksenalaisten pääoman antamasta puhtaasta tulosta. Osan suuruuden määrää tuomioistuin. Sen enimmäismäärä on kaupungeissa 1 % ja maalla 1,5 % edellä mainitusta tulosta.

Kunnan vastuu on lain mukaan toissijainen. Jos kolhunalaisilta saatava palkkio ei vastaa sitä, mitä holhouslautakunnalle on kohtuuden mukaan tuleva, lautakunnalla on oikeus saada kunnalta tarpeenmukainen lisäys. Lisäyksen suuruudesta päättää kunta holhous lautakunnan esityksestä.

Holhoustoimen kustannusten jakamista koskevia säännöksiä sisältyy myös holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annettuun lakiin. Lain 2 §:n mukaisesti nimetyn holhoojan palkkiosta vastaa ensisijaisesti vajaavaltainen. Jollei vajaavaltaisen varoista tulevaa palkkiota voida katsoa riittäväksi holhoojan työmäärään ja vaivaan nähden, holhoojalle suoritetaan lisäksi kunnan varoista kohtuullinen palkkio. Holhouslautakunta vahvistaa kunnan varoista holhoojalle tulevan palkkion määrän.

Jos kuntaan on perustettu virkaholhoojan virka, siitä johtuvista kustannuksista vastaa kunta. Se palkkio, johon virkaholhoojalla on holhouslain 49 §:n mukaan oikeus, menee tällöin kunnalle.

Käytäntö

Edellä mainittuun, holhoushallinnon nykytilaa selvittävään kyselyyn sisällytettiin kysymyksiä, jotka koskivat holhoustoimen kustannuksia ja niiden jakamista. Vastaukset osoittivat, että holhouslain 14 § on paljolti jäänyt pois käytöstä. Vain 13 holhouslautakuntaa ilmoitti kaikissa tapauksissa perivänsä palkkiota holhouksenalaisen varoista. Tällaista palkkiota ei lainkaan perinyt 301 holhouslautakuntaa. Niiden kustannukset ja palkkiot korvattiin siten kokonaisuudessaan kunnan varoista. Virkaholhoojan virasta johtuvat kustannukset jäivät nekin usein kokonaan kuntien maksettaviksi. Noin kolmannes vastaajista ilmoitti, että virkaholhoojan holhouksessa olevilta oli vuodelta 1987 peritty kunnalle tulevaa holhoojan palkkiota. Kyselyn toimittamisen jälkeen käytäntö on kuitenkin saattanut muuttua kuntien taloudellisen tilan heikennyttyä.

Holhoustoimen vuosittaisia kokonaiskustannuksia pyrittiin selvittämään tiedustelemalla sen määrärahan suuruutta, jonka kunnat olivat vuoden 1988 varsinaisessa talousarviossa varanneet holhouslautakuntaa ja virkaholhousta varten. Vastausten perusteella voitiin laskea määrärahojen kokonaissumma, joksi saatiin 15,2 miljoonaa markkaa. Summa on todellista jossakin määrin pienempi, sillä kysymyksiin jätti tältä osin vastaamatta 12 pienehköä kuntaa. Kun lisäksi otetaan huomioon ne kunnat, jotka eivät lainkaan vastanneet kyselyyn, voidaan todeta, että luku kattaa n. 84 % kaikista kunnista. Oikea luku ei kuitenkaan ylittäne 16 miljoonaa markkaa, sillä vastaamatta jättäneet kunnat olivat yleensä kooltaan pienehköjä. Jos oletamme, että holhoustoimen kustannukset ovat tuon jälkeen nousseet 4-5 % vuosittain, ne ovat nykyisin noin 20 miljoonaa markkaa.

Uudistusehdotukset

Voimassa oleva sääntely, jossa kuntien holhoustoimen rahoitus on järjestetty erityisellä, muusta kunnallishallinnosta poikkeavalla tavalla, on vanhentunut ja epätarkoituksenmukainen. Esityksessä ehdotetaan, että kunnat vastaavat holhoustoimen paikallishallinnon kustannuksista. Valtio osallistuu näihin kustannuksiin valtionosuutta suorittamalla. Valtionosuus myönnettäisiin kuntien valtionosuushain (688/92) mukaisesti.

Valtion osallistuminen holhoustoimen kustannuksiin on perusteltua erityisesti siitä syystä, että holhoustoimen paikallishallinnosta huolehtiminen ei ole tyypillinen itsehallintotehtävä. Holhoustoimen paikallishallintoon kuuluvilla tehtävillä on läheinen yhteys oikeushallintoon, mistä on osaltaan seurauksena, että kunnalliselle itsehallinnolle ominainen omavastuinen harkintavalta on holhoustoimessa tavanomaista vähäisempää. Valvontatehtävät tulevat kunnan holhousviranomaiselle pääosin tuomioistuimen osoittamina siten, että tuomioistuin ilmoittaa sille edunvalvonnan rekisteröimiseen johtaneesta päätöksestä. Holhoustoimen hallintoon kuuluvat tehtävät eivät myöskään kaikissa tapauksissa ole kunnan asukkaiden hyväksi tapahtuvaa toimintaa, vaikka tämä onkin pääsääntö. Kunnan holhousviranomainen saattaa joutua valvomaan myös sellaisen henkilön edunvalvontaa, joka ei ole kunnan jäsen, jos tuomioistuin tämän tehtävän lautakunnalle osoittaa. Holhoustoimella on siten valtiolta saadun toimeksiantotehtävän piirteitä.

Holhoustoimeen myönnettävä valtionosuus laajentaisi kuntien valtionosuushain 5 §:n mukaisesti valtionosuustehtävien laajuutta. Kunnille myönnettävä valtionosuus on laskennallinen, ja kunnat päättävät valtionosuuden osoittamisesta eri tehtäviin. Holhoustoimen hallinnon saattaminen tyydyttävälle tasolle edellyttää kuitenkin useimmissa kunnissa sitä, että holhoustoimeen ohjataan lisää voimavaroja.

Valtionosuuden suuruus vaihtelee eri valtionosuustehtävien osalta keskimäärin 45-70%:n välillä. Kuntien valtionosuushain 19 §:n mukaan valtioneuvosto päättää valtionosuuksien tai niiden määräämisen perusteena olevien keskimääräisten markkamäärien vahvistamisesta ja tarkistamisesta kunkin vuoden syyskuun loppuun mennessä.

Valtionosuuksien tai niiden määräämisen perusteena olevat keskimääräiset markkamäärät vahvistetaan vuosittain seuraavaa varainhoitovuotta varten. Tällöin otetaan huomioon valtionosuustehtävien laajuuden ja laadun sekä kustannustason arvioidut muutokset varainhoitovuonna. Lisäksi otetaan huomioon varainhoitovuoden aikana tehdyt arvioidun kustannustason muutoksen mukaiset tarkistukset sekä ne muutokset, jotka on tehty kustannustenjaon vakaana pitämiseksi.

Yleisen valtionosuuden keskimääräistä markkamäärää vahvistettaessa otetaan huomioon myös tehtäväkohtaisten valtionosuuksien tai niiden määräämisen perusteena olevien markkamäärien vahvistamisessa huomioon otettavat muutokset ja tarkistukset.

Koska holhoustoimella on valtiolta saadun toimeksiantotehtävän piirteitä, on perusteltua, että valtio vastaa keskimääräistä suuremmalla osuudella holhoustoimen kustannuksista. Esityksessä on edellytetty, että osuuden suuruus olisi noin 65 %. Holhoustoimen vuotuiset menot ovat olleet viime vuosina arviolta 20 miljoonaa markkaa. Kunnille holhoustoimen perusteella vuosittain myönnettävä valtionosuus olisi tällöin noin 13 miljoonaa markkaa.

Kuntien valtionosuuslain 29 §:n mukaan valtionapuviranomaisena on yleistä valtionosuutta koskevissa asioissa sisäasiainministeriö. Ennen kuin sisäasiainministeriö tekee ehdotuksen seuraavaa varainhoitovuotta koskevaksi valtionosuuden määrärahaksi, sen on mainitun lain 7 §:n mukaisesti neuvoteltava muun muassa oikeusministeriön kanssa siitä, miten valtionosuustehtävistä aiheutuvat kustannukset kehittyvät. Oikeusministeriön tulee seurata holhoustoimen kustannuskehitystä ja tehdä sisäasiainministeriölle tarvittavia muutosehdotuksia valtionosuuden määräytymisperusteista.

4. Holhouslainsäädännön piirteet muissa Pohjoismaissa

Ruotsi

Keskeiset holhousoikeudelliset säännökset sisältyvät vanhempainkaareen (föräldrabalken) ja lakiin vajaavaltaisen arvopapereiden hoitamisesta (lag om vard av omyndigs värdehandlingar; SFS 1924:322).

Täysivaltaisuusikäraja on 18 vuotta. Sitä nuoremmat ovat alaikäisiä eivätkä voi itse vallita omaisuuttaan tai tehdä sitoumuksia, jollei laista tai lahjaan taikka testamenttiin liitetystä ehdosta muuta johdu. Alaikäistä edustaa mainituissa asioissa hänen holhoojansa.

Holhottavaksi julistamista koskeneet vanhempainkaaren säännökset on kumottu 1.1.1989 voimaantulleen uudistuksen yhteydessä. Jos joku sairauden, kehitysvammaisuuden, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn johdosta tarvitsee apua oikeutensa valvomisessa tai omaisuudestaan taikka henkilöstään huolehtimisessa, hänelle voidaan määrätä uskottu mies. Uskotun miehen määrääminen ei rajoita sen henkilön toimintakelpoisuutta, jota määräys koskee.

Jos uskotun miehen määrääminen ei ole riittävä toimenpide, tuomioistuin voi määrätä henkilölle asiainhoitajan (förvaltare). Asiainhoitajan tehtävä on kussakin tapauksessa sopeutettava asianomaisen tarpeisiin, ja se voidaan rajoittaa koskemaan tiettyä omaisuutta tai asiaa taikka omaisuutta, jonka arvo ylittää tietyn määrän. Asiainhoitajalla on tehtävänsä osoittamissa puitteissa yksinomainen kelpoisuus määrätä päämiehensä omaisuudesta. Asiainhoitaja edustaa päämiestään kaikissa tehtävänsä käsittämissä asioissa. Asiainhoitajan määrääminen merkitsee siten osittaista holhottavaksi julistamista.

Holhoojien, uskottujen miesten ja asiainhoitajien toimintaa valvoo yliholhooja, joka on valittava jokaiseen kuntaan. Kunta voi kuitenkin päättää, että kunnassa on yliholhoojan sijasta oltava holhouslautakunta. Tuomioistuin valvoo yliholhoojan ja holhouslautakunnan toimintaa.

Vanhempainkaaressa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä on varsin yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten holhoojan, uskotun miehen tai asiainhoitajan on sijoitettava päämiehensä haltuun uskotut varat. Yliholhoojan suostumus on tarpeen tiettyihin päämiehen puolesta suoritettaviin toimenpiteisiin.

Holhoojan, uskotun miehen ja asiainhoitajan on annettava vuosittain yliholhoojalle tili ja tehtävän päätyttyä lopputili. Yliholhooja on velvollinen tarkastamnan, miten päämiehen omaisuutta on hoidettu. Tarkastuksessa on erityisesti pidettävä silmällä, että päämiehen varoja on kohtuullisessa määrin käytetty hänen hyödykseen, että niiden säilymisestä on riittävä varmuus ja että varoille saadaan kohtuullinen tuotto.

Tanska

Keskeinen holhousta sääntelevä laki on myndighedsloven (Lov om umyndighed og vaergemål; nr. 277 1922). Vajaavaltaisen varojen sijoittamisesta ja hallinnoimisesta on lisäksi annettu laki, Lov om anbringelse og bestyrelse af umyndiges midler (nr. 211 1981).

Täysivaltaisuusikäraja on 18 vuotta. Sitä nuorempi henkilö on alaikäinen ja vajaavaltainen. Vajaavaltainen ei voi vallita omaisuuttaan eikä oikeustoimin velvoittautua, jollei toisin ole säädetty.

Henkilö, joka on täyttänyt 18 vuotta, voidaan julistaa vajaavaltaiseksi, jos hän (1) mielisairauden, hengenheikkouden tai muun sielullisen häiriön johdosta on kykenemätön huolehtimaan asioistaan, (2) tuhlaavaisuudella tai muulla sellaisella käyttäytymisellä, jota ei voida puolustaa, vaarantaa itsensä tai perheensä hyvinvoinnin, (3) juoppouden tai muun vastaavan syyn johdosta on kykenemätön huolehtimaan asioistaan tai jos hän (4) ruumiinvian, sairauden tai muun heikkouden vuoksi ei kunnolla kykene huolehtimaan asioistaan ja itse pyytää, että hänet julistettaisiin holhottavaksi. Vajaavaltaiseksi julistamisen oikeusvaikutukset rajoittuvat varallisuuskysymyksiin. Vajaavaltaiseksi julistettu voidaan kuitenkin julistaa vajaavaltaiseksi myös henkilöään koskevissa kysymyksissä (personlig umyndiggorelse), jolloin oikeus päättää vajaavaltaisen henkilökohtaisista asioista, kuten asuinpaikasta ja hoidosta, siirtyy holhoojalle.

Vajaavaltaiseksi julistamisen ohella Tanskan laki tuntee lavvaergemål -nimisen edunvalvonnan muodon. Henkilölle voidaan määrätä lawaerge, jos hän itse sitä pyytää ja jos se on perusteltua hänen kokemattomuutensa tai henkisen tai ruumiillisen tilansa puutteiden johdosta. Se, jolle on määrätty lawaerge, voi ainoastaan yhdessä tämän kanssa hallita omaisuuttaan ja oikeustoimin telvoittautua.

Jos joku on sairauden tai poissaolon vuoksi tilapäisesti estynyt hoitamasta asioitaan, hänelle voidaaq täksi ajaksi nimittää edunvalvoja (ad hoc vaerge). Tällaisen edunvalvojan nimittäminen ei vaikuta päämiehen oikeudelliseen toimintakelpoisuuteen.

Holhoojien toimintaa valvoo statsamt -niminen valtion aluehallinnon viranomainen. Holhooja tarvitsee statsamtin suostumuksen kaikkiin päämiehensä omaisuutta koskeviin oikeustoimiin lukuun ottamatta niitä, jotka kuuluvat holhoojan hallussa olevan omaisuuden normaaliin hallintoon. Omaisuuden hoidosta ja sijoittamisesta on edellä mainituissa laeissa ja niiden nojalla annetuissa asetuksissa annettu yksityiskohtaiset ohjeet. Vajaavaltaisen rahavarat ja arvopaperit on pääsääntöisesti sijoitettava rahalaitokseen, joka vastaa niiden hoidosta ja suorittaa korot ja tuoton holhoojalle. Holhooja on velvollinen tekemään tilin hallinnostaan ja omaisuuden tuoton käytöstä. Tili on tehtävä joko rahalaitokselle tai statsamtille riippuen siitä, hoidetaanko vajaavaltaisen varoja rahalaitoksessa vaiko ei.

Tanskan oikeusministeriö asetti elokuussa 1989 toimikunnan (myndighedslovudvalg), jonka tehtävänä oli arvioida muun muassa nykyisten vajaavaltaiseksi julistamista ja lavvaerge -holhousta koskevien säännösten asianmukaisuus ja pyrkiä löytämään näille edunvalvonnan muodoille vaihtoehtoja. Toimikunnan mietintö ilmestyi alkuvuodesta 1993 (Vaergemål; betasnkning nr. 1247). Toimikunta ehdottaa uuden holhouslain säätämistä. Erityisesti täysi-ikuisten holhous tulisi kokemaan olennaisia muutoksia. Henkilö, joka on kykenemätön huolehtimaan asioistaan, voitaisiin asettaa edunvalvontaan (vaergemål), jos tähän on tarvetta. Edunvalvonta olisi sopeutettava asianomaisen henkilön tarpeisiin, eikä se saisi koskea useampia asioita kuin on välttämätöntä. Edunvalvontaan asetettu säilyttäisi oikeustoimikelpoisuutensa. Oikeustoimikelpoisuus voitaisiin kuitenkin poistaa, jos se on välttämätöntä asianomaisen henkilön taloudellisen.hyväksikäytön tai henkilön varallisuuden olennaisen vähentymisen vaaran torjumiseksi. Esityksessä ehdotetaan myös, että lawaergemål säilytettäisiin samvaergemål -nimisenä.

Norja

Holhousta koskevat säännökset ovat vajaavaltaiseksi julistamista koskevassa laissa (Lov om Umyndiggjorelse; 28.11.1898) ja vajaavaltaisten holhousta koskevassa laissa (Lov om vergemål for umyndige; nr.3 1927)

Täysivaltaisuusikäraja on 18 vuotta. Sitä nuoremmat ovat alaikäisyyden vuoksi vajaavaltaisia. Vajaavaltainen ei voi itse vallita omaisuuttaan eikä oikeustoimin Telvoittautua, jollei erikseen ole toisin määrätty.

Vajaavaltaiseksi voidaan julistaa henkilö, joka (1) hengenheikkouden, mielisairauden, juoppouden tai huumaavien aineiden väärinkäytön vuoksi on kykenemätön huolehtimaan itsestään tai omaisuudestaan tai (2) joka juoppouden, pelihimon, tuhlaavaisuuden tai muun ilmeisen epäviisaan käyttäytymisen kautta hukkaa omaisuuttaan siten, että hänen tai hänen perheensä toimeentulo vaarantuu. Myös sellainen henkilö, joka sokeuden, mykkyyden tai muun ruumiinvian tai heikkouden vuoksi on kykenemätön hoitamaan itseään tai omaisuuttaan, voidaan julistaa vajaavaltaiseksi, jos hän itse siihen suostuu tai jos sitä on pidettävä välttämättömänä hänen suojaamisekseen hyväksikäytön vaaralta.

Vajaavaltaiseksi julistamista ei saa käyttää, jos henkilön edut voidaan riittävästi turvata lievemmin keinoin, esimerkiksi määräämällä hänelle apuholhooja (hjelpeverge). Apuholhoojan määrääminen rinnastuu Suomen ja Ruotsin oikeudessa tunnettuun uskotun miehen määräämiseen. Henkilö, jolle on määrätty apuholhooja, säilyttää oikeustoimikelpoisuutensa.

Päämiehen asioista huolehtii holhoojan ohella overformynderi -niminen viranomainen, jollainen tulee olla jokaisessa kunnassa. Overformynderin tehtävät eivät rajoitu holhoojien toiminnan valvontaan, vaan sillä on merkittävä osuus vajaavaltaisen omaisuuden hallinnossa. Sen tulee sijoittaa hallinnoimansa varat varmasti ja kohtuullisen tuottavasti. Rahavarat on yleensä talletettava pankkiin ja arvopaperit annettava pankin säilytykseen.

Holhoojan tulee vuosittain antaa overformynderille tili niiden varojen, esimerkiksi kiinteän omaisuuden ja irtaimien esineiden, hoidosta, joista holhooja on vastannut. Kun holhoojan tehtävä päättyy, hän on velvollinen antamaan overformynderille päätöstilin toiminnastaan. Overformynderi antaa vuosittain selvityksen hoidossaan olevasta omaisuudesta maaherralle (fylkesman). Kunnan tilintarkastajat valvovat overformynderin toimintaa.

5. Esityksen organisatoriset ja taloudelliset vaikutukset

Organisatoriset vaikutukset

Holhoustoimelle ehdotetaan perustettavaksi keskusjohto. Holhoustoimen keskusjohto uskottaisiin oikeusministeriölle. Ehdotus ei yksinään aiheuta tarvetta henkilöstön määrän lisäämiseen oikeusministeriössä.

Holhoustoimeen kuuluvien tehtävien hoitamista varten kunnassa tulee olla kunnan määräämä monijäseninen toimielin, kunnan holhousviranomainen. Holhouslautakunta ei siten ehdotuksen mukaan enää olisi pakollinen. Eräät kunnan holhousviranomaiselle kuuluvat asiat voitaisiin johtosäännöllä siirtää holhousviranomaisen alaisen viranhaltijan tai muun kunnan palveluksessa olevan henkilön ratkaistaviksi. Kunta voisi järjestää holhoustoimensa myös yhteistoiminnassa toisen kunnan kanssa. Kuntien yhteistoimintaa ei enää rajoitettaisi erityissäännöksin.

Uudistus lisäisi jossakin määrin kunnallisen tilintarkastuksen tehtäviä. Kunnallinen tilintarkastus tulisi ulottumaan holhoustoimeen samassa laajuudessa kuin muuhunkin kunnan toimintaan.

Yleisen alioikeuden tehtävät holhoustoimessa vähenisivät. Yleiset alioikeudet eivät enää valvoisi kunnan holhousviranomaisen toimintaa eivätkä osallistuisi holhoustoimen henkilöstön nimittämiseen.

Taloudelliset vaikutukset

Holhoustoimen paikallishallinnon vuotuiset kustannukset ovat nykyisin noin 20 miljoonaa markkaa. Tästä siirtyisi valtion maksettavaksi valtionosuutena noin 13 miljoonaa markkaa, mistä aiheutuisi kunnille vastaava säästö. Kunnan holhoustoimen nykyisestä tilasta riippuu, missä määrin tätä säästöä joudutaan käyttämään holhoustoimen voimavarojen kohentamiseen. Lisäksi kunnat voivat saada säästöä käyttämällä hyväkseen ehdotuksen tarjoamia aiempaa parempia mahdollisuuksia holhoustoimen hallinnon järjestämiseen paikallisten olosuhteiden mukaisesti.

Koska holhoustoimen tehtäviin ei aikaisemmin ole myönnetty valtionosuutta, esitys lisäisi valtion kustannuksia. Mainittu 13 miljoonan markan lisäys merkitsisi sitä, että yleistä asukaskohtaista valtionosuutta olisi korotettava noin 2,63 markalla. Uudistuksella olisi erittäin vähäinen vaikutus yleisen valtionosuuden kokonaismäärään. Valtion talousarviossa vuodelle 1993 kuntien yleisiin valtionosuuksiin on varattu kaikkiaan 4,075 miljardia markkaa.

Ehdotuksesta ei aiheudu holhoustoimen asiakkaille uusia kustannuksia eikä myöskään säästöä.

6. Asian valmistelu

Holhouslainsäädännön uudistaminen on ollut vireillä pitkään. Valtioneuvosto asetti vuonna 1965 komitean valmistamaan ehdotuksen holhouslainsäädännön uudistamiseksi. Komitea, joka otti nimekseen holhouslainsäädännön uudistamiskomitea, jätti mietintönsä valtioneuvostolle joulukuussa 1971 (komiteanmietintö 1971: A 22).

Komitea ehdotti holhouslainsäädännön kokonaisuudistusta. Ehdotuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota vajaavaltaisen omaisuuden hoidossa noudatettaviin menettelytapoihin ja holhoojan toiminnan valvontaan sekä holhoustoimen viranomaisorganisaation kehittämiseen. Komitea ehdotti holhouslautakuntien tilalle yliholhoojia. Yliholhooja olisi ollut alioikeuden valvonnan alaisena toimiva virkamies. Yliholhoojan virka olisi aluksi ollut kunnallinen, mutta myöhemmin siitä olisi tehty valtion virka.

Oikeusministeriö sai komitean mietinnöstä lausunnot 33 viranomaiselta ja järjestöltä. Miltei kaikki lausunnon antajat katsoivat voimassa olevan holhouslain vanhentuneeksi ja sen uudistamisen tarpeen vaatimaksi.

Oikeusministeriö asetti vuonna 1972 toimikunnan jatkamaan uudistuksen valmistelua. Toimikunta, joka otti nimekseen holhoustoimikunta, sai työnsi valmiiksi syyskuussa 1974. Komitean tavoin se ehdotti holhouslainsäädännön kokonaisuudistusta.

Mietinnössään (1974:117) holhoustoimikunta kiinnitti erityistä huomiota vajaavaltaisuuden sisällön uudistamiseen ja holhoukseen liittyvien oikeusturvakysymysten ratkaisemiseen. Vajaavaltaisuuden sisällön tuli toimikunnan mukaan määräytyä ns. normaalisuusajat~ksesta käsin. Laki oli pyrittävä muotoilemaan siten, että vajaavaltaisuus mahdollisimman vähän leimaa vajaavaltaista yksilöä. Pyrkimyksen normaalisuuteen katsottiin sallivan vain sellaiset toimintakelpoisuuden rajoitukset, jotka ehdottomasti ovat perusteltavissa siksi, että asianomaiselta puuttuu kyky toimia puolestaan.

Mainituista lähtökohdista käsin holhoustoimikunta ehdotti lainsäädäntöä uudistettavaksi siten, että holhottavaksi julistaminen olisi tullut kysymykseen ainoastaan silloin, kun asianomaisen etuja ei voida riittävästi suojata muulla tavoin. Omaisuuden hoitamisessa tukea tarvitsevalle olisi ensisijaisesti tullut määrätä uskottu mies. Uskotun miehen määräämisen yhteydessä olisi päämiehen kelpoisuutta itse vallita omaisuuttaan voitu tietyin edellytyksin rajoittaa.

Vajaavaltaisen omaisuuden hoitamisen lähtökohtana tuli toimikunnan mukaan olla vajaavaltaisen omien tarpeiden huomioon ottaminen. Omaisuutta oli pelkän kartuttamisen ja säilyttämisen asemesta myös käytettävä vajaavaltaisen parhaaksi. Oikeusturvaa holhousasioissa toimikunta ehdotti kohennettavaksi kehittämällä oikeudenkäyntimenettelyä ja tehostamalla vajaavaltaisen omaisuuden hoidon valvontaa. Ennakkovalvon taa olisi lisätty ottamalla käyttöön omaisuuden hoitosuunnitelmat. Jälkivalvontaa olisi parannettu muun muassa sisällyttämällä lakiin säännökset holhoueviranomaisen suorittamasta päätöstilin tarkastuksesta.

Holhoustoimikunta ehdotti kolmiportaista holhoustoimen hallintoa. Holhoustoimen ylin johto olisi uskottu oikeusministeriölle. Paikallishallinnosta olisivat vastanneet kunnan holhouslautakunnat. Niihin olisi enimmäkseen sovellettu kunnallisia lautakuntia koskevia oikeusohjeita. Yleisten alioikeuksien Olisi tullut valvoa holhouslautakuntien toimintaa. Kaikki hakemukset luvan saamiseksi vajaavaltaisen puolesta tehtävään oikeustoimeen olisi siirretty holhouslautakuntien ratkaistaviksi.

Holhouslautakuntien työtä toimikunta ehdotti tehostettavaksi siten, että kuntien olisi tullut perustaa holhouslautakunnan sihteerin virka. Valtion olisi vuorostaan tullut osallistua holhoustoimen hallinnosta aiheutuneisiin kustannuksiin. Ehdotuksen mukaan kunnille olisi suoritettu valtionosuutena 50-95 % holhouslautakuntien kustannuksista kuntien kantokykyluokituksen mukaisesti.

Holhoustoimikunnan annettua mietintönsä asian valmistelua jatkettiin oikeusministeriössä. Oikeusministeriö asetti tammikuussa 1981 työryhmän valmistamaan ehdotuksen hallituksen esitykseksi holhouslainsäädännön uudistamisesta holhoojan ja holhottavan aseman osalta. Holhoustoimen hallintoon liittyvät kysymykset rajattiin toimeksiannon ulkopuolelle.

Työryhmä sai ehdotuksensa valmiiksi saman vuoden toukokuussa (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 4/1981). Toimeksiantonsa mukaisesti työryhmä ehdotti osittaisuudistusta, johon ei sisältynyt holhoojien toiminnan valvontaa eikä holhoustoimen hallintoa koskevia kehittämisehdotuksia.

Työryhmän ehdotuksesta pyydettiin lausuntoa kaikkiaan 30 eri viranomaiselta ja järjestöltä. Lausunnon antajat suhtautuivat työryhmän ehdotuksiin enimmäkseen myönteisesti. Useat niistä kuitenkin katsoivat, että osittaisuudistuksen sijasta olisi ollut pyrittävä holhouslainsäädännön kokonaisuudistukseen. Annetuista lausunnoista on oikeusministeriössä laadittu tiivistelmä (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 10/1981).

Työryhmän ehdotuksen pohjalta annettiin hallituksen esitys laeiksi lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta ja holhouslain muuttamisesta sekä niihin liittyvien lakien muuttamisesta (HE n:o 224/1982 vp.). Hyväksyessään mainitut lait (361-369/83) eduskunta edellytti, että "jollei holhoustoimen hallinnon kokonaisuudistukseen ole valtiontaloudellisia mahdollisuuksia, hallitus viivyttelemättä ryhtyy osauudistukseen, jolla holhouslautakuntaa koskevat säännökset mahdollisimman pitkälle saatetaan vastaamaan muita kunnallisia lautakuntia koskevia säännöksiä".

Eduskunta edellytti lisäksi, "että hallitus ryhtyy välittömästi toimenpiteisiin holhouslain 39 ja 40 §:n säännösten tarkistamiseksi niin, että näissä säännöksissä otetaan huomioon asunto-osakkeiden myynti sekä muutkin nykyajan käytännön elämässä esiintyvät yleisimmät oikeustoimet".

Oikeusministeriö asetti 30 päivänä joulukuuta 1987 toimikunnan selvittämään holhoustoimeen ja holhouslakiin liittyviä uudistustarpeita. Holhouslakitoimikunta, joka antoi mietintönsä 15 päivänä joulukuuta 1989 (1989:50), ehdotti holhouslainsäädännön kokonaisuudistusta, kuitenkin siten, että vuonna 1983 toteutettu osittaisuudistus sisällytettäisiin uuteen lainsäädäntöön pääosin muuttamattomana.

Toimikunnan mietinnöstä pyydettiin lausunto kaikkiaan 55 eri viranomaiselta tai järjestöltä. Lausunnonantajien suuri enemmistö piti toimikunnan ehdottamaa uudistusta tarpeellisena, ja katsoi, että uudistusta tuli viedä eteenpäin toimikunnan ehdotus ten pohjalta. Lausunnoista on oikeusministeriössä laadittu julkaisematon tiivistelmä.

Esitys perustuu holhouslakitoimikunnan mietintöön. Sen jatkovalmistelu on tapahtunut oikeusministeriön 15 päivänä toukokuuta 1991 asettamassa työryhmässä. Työryhmä on ottanut huomioon holhouslakitoimikunnan mietinnöstä annetut lausunnot ja mietinnän luovuttamisen jälkeen tapahtuneen lainsäädännön kehityksen.

Työryhmän ehdotuksesta on 30.11.1992 saatu laintarkastuskunnan lausunto (4/1992). Se on otettu huomioon esitystä viimeisteltäessä. Esitys on tarkastettu oikeusministeriön tarkastustoimistossa.

7. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Eduskunnan oikeusasiamiehen ja apulaisoikeusasiamiehen valtioneuvostolle tekemät esitykset

Kirjeessään valtioneuvostolle 6.2.1976 eduskunnan oikeusasiamies kiinnitti huomiota siihen, että holhoustoimen järjestely ja valvonta näyttivät jääneen selvästi jälkeen yhteiskunnan muusta kehityksestä ja että holhoustoimi näytti kuuluvan heikoimmin toimiviin hallinnon osa-alueisiin. Tarkastuksissa havaitut puutteet olivat eduskunnan oikeusasiamiehen mukaan johtuneet "paitsi monien holhouslautakuntien toimintaedellytysten ilmeisestä riittämättömyydestä, osaltaan myös siitä, että holhouksien valvontaa koskevat säännökset ovat vanhentuneita ja sisältävät epätarkoituksenmukaisia määräyksiä". Tämän vuoksi, ja kun holhoustoimessa kuitenkin joudutaan käsittelemään "yhteiskunnan erään vähempiosaisten ryhmän, vajaavaltaisten, elämänolosuhteita koskevia tärkeitä kysymyksiä", eduskunnan oikeusasiamies ehdotti, että valtio neuvosto ryhtyisi tarvittaviin toimenpiteisiin holhouslainsäädännön kokonaisuudistuksen aikaansaamiseksi ja erityisesti holhousten valvontaa koskevien säännösten tarkistamiseksi.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on 1.6.1992 lähettänyt kirjeen valtioneuvostolle. Hän toteaa, että useiden holhoustointa koskevien kanteluiden yhteydessä on voitu havaita holhouslautakuntien varsin vaatimattomat mahdollisuudet valvoa holhousta. Holhouksen asianmukaista valvontaa on yksittäistapauksessa vaikeuttanut muun muassa se, että holhouslautakunnalla ei ollut käytettävissään asiantuntemusta huomattavan omaisuuden hoitamisessa eikä myöskään sen työtä muutoin ohjaavaa, opastavaa tai valvovaa valtakunnallista keskusjohtoa. Kun myöskään holhoustoimen hallinto ei vastaa ajan vaatimuksia, on holhouslainsäädännön uudistaminen apulaisoikeusasiamiehen mukaan kiireinen tehtävä. Havaitsemiaan puutteita apulaisoikeusasiamies pitää vakavina sen vuoksi, että niiden seuraukset kohdistuvat kaikkein turvattomimpiin henkilöihin. Tämän vuoksi hän esittää, että valtioneuvosto kiirehtisi valmisteilla olevaa holhouslainsäädännön uudistusta.

Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja päätöslauselmat

Holhoustoimi pyrkii suojaamaan henkilöä rajoittamalla hänen hänen mahdollisuuksiaan huolehtia itse asioistaan. Tästä seikasta johtuu, että useat ihmisoikeussopimusten määräykset joudutaan ottamaan huomioon holhoustointa järjestettäessä.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18-19/90) 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset saavat puuttua tämän oikeuden käyttämiseen vain silloin, kun laki sen sallii ja kun se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä artiklan 2 kappaleessa mainittujen tavoitteiden kannalta. Näihin kuuluvat muun muassa epäjärjestyksen estäminen ja moraalin suojaaminen. Jotta puuttumista voidaan pitää demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömänä, sen tulee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen omaksuman tulkinnan mukaan olla oikeassa suhteessa mainittuun tavoitteeseen.

Edellä mainitun sopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklan mukaan jokaisella luonnollisella tai oikeushenkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Keneltäkään ei saa riistää hänen omaisuuttaan paitsi julkisen edun nimissä ja laissa määrättyjen ehtojen sekä kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti. Holhouslainsäädännössä ei ole kysymys omaisuuden riistämisestä, vaan enintään siitä, että oikeus määrätä omaisuudesta siirretään osittain toiselle henkilölle, mikä sekin tapahtuu omistajan etujen suojaamiseksi. Mainitulla artiklalla on silti merkitystä säänneltäessä niitä periaatteita, joita on noudatettava toisen omaisuutta hoidettaessa.

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 59-60/91) 12 artiklan mukaan lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti. Mainitun sopimuksen 18 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee parhaansa mukaan pyrkiä takaamaan sen periaatteen tunnustaminen, että vanhemmat vastaavat yhteisesti lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen lapsen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa.

Yhdistyneet Kansakunnat on yleiskokouksessaan 20. joulukuuta 1971 hyväksynyt kehitysvammaisten oikeuksia koskevan julistuksen (Declaration on the Rights of Mentally Retarded Persons). Sen mukaan kehityevammaisilla tulee niin pitkälti kuin mahdollista olla samat oikeudet kuin muilla ihmisillä. Kehitysvammaisella on oikeus pätevään holhoojaan, jos tätä tarvitaan hänen henkilökohtaisen hyvinvointinsa ja etujensa turvaamiseksi. Jos kehitysvammainen on vammansa vakavuuden vuoksi kykenemätön käyttämään oikeuksiaan mielekkäällä tavalla, ja niiden rajoittaminen.käy välttämättömäksi, oikeudenkäyntimenettelyyn täytyy julistuksen 7 kappaleen mukaan sisältyä takeet kaikenlaista väärinkäyttöä vastaan. Menettelyn tulee perustua pätevän asiantuntijan suorittamaan henkilön sosiaalisen kyvykkyyden arviointiin, ratkaisusta on voitava vedota ylempään viranomaiseen ja ratkaisu on ajoittain otettava uuteen tarkasteluun.

Yhdistyneet kansakunnat on 9. päivänä joulukuuta 1975 hyväksynyt vammaisten oikeuksia koskevan julistuksen (Declaration on the Rights of Disabled Persons). Edellä mainitussa 7 kappaleessa olevat määräykset koskevat sen 4 kappaleen mukaan kaikkia mieleltään vammaisia henkilöitä.

Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous on vuonna 1992 [vuonna 1991 JK] hyväksynyt päätöslauselman mielisairaudesta kärsivien henkilöiden suojaamisesta ja mielisairaanhoidon parantamisesta (The protection of persona with mental illness and the improvement of mental health care). Sen 1. periaatteen 6 kappaleen mukaan jokainen ratkaisu, jossa todetaan, että henkilöltä mielisairauden vuoksi puuttuu oikeudellinen toimintakyky, tai jossa henkilölle mainitun kyvyn puuttumisen vuoksi määrätään henkilökohtainen edustaja, on tehtävä itsenäisen ja puolueettoman tuomioistuimen suorittaman asianmukaisen (fair) kuulemisen jälkeen. Sillä, jonka toimintakyvystä on kysymys, on oikeus olla edustettuna lainopillisen avustajan kautta. Jos se, jonka toimintakyvystä on kysymys, ei itse huolehdi oikeusavun järjestämisestä, oikeusavun tulee olla hänen saatavillaan maksutta sikäli kuin hänellä ei ole riittäviä varoja maksaa siitä. Mainittu avustaja ei saa samassa oikeudenkäynnissä edustaa mielenterveyspalvelun tuottajaa tai sen henkilökuntaa eikä myöskään sen perhettä, jonka toimintakyvystä on kysymys, jollei tuomioistuin voi varmistua siitä, ettei eturistiriitaa vallitse. Päätökset, jotka koskevat toimintakelpoisuutta tai henkilökohtaisen edustajan tarpeellisuutta on otettava uuteen tarkasteluun kohtuullisin, laissa määrätyin väliajoin. Sillä, jonka toimintakyvystä on kysymys, hänen henkilökohtaisella edustajallaan ja jokaisella, jonka etua asia koskee on oltava oikeus valittaa ylempään tuomioistuimeen sellaisesta päätöksestä.

Mainitun 1. periaatteen 7 kappaleen mukaan tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen on havaitessaan, että mielisairas henkilö on kykenemätön huolehtimaan asioistaan, ryhdyttävä tarpeellisiin ja asianomaisen henkilön tilaan nähden sopiviin toimenpiteisiin hänen etujensa suojaamiseksi.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Lakiehdotusten perustelut

1.1. Laki holhoustoimesta

1 luku. Yleiset säännökset

1 §. Pykälä ilmaisee holhoustoimen toiminta-ajatuksen. Sen mukaan holhoustoimen tarkoituksena on huolehtia henkilön edunvalvonnasta tapauksissa, joissa hän itse ei voi huolehtia taloudellisista asioistaan. Syynä edunvalvonnan tarpeelle voi olla vajaavaltaisuus, sairaus, poissaolo tai muu syy, esimerkiksi kehityksen viivästyminen. Holhoustoimi olisi ensisijaisesti taloudellisten asioiden hoidon järjestämistä ja taloudellisten etujen valvontaa. Tämä erottaa holhoustoimen huollosta, jonka kohteena ovat asianomaisen henkilöön liittyvät asiat.

Viimeksi mainittuja asioita ei kuitenkaan ole voitu kokonaan rajata lain ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että täysi-ikäisten edunvalvontaa henkilöä koskevissa asioissa ei ole erikseen järjestetty. Holhoustoimi huolehtisi näistä asioista siltä osin kuin jäljempänä säädetään. Tätä koskevia säännöksiä on ehdotuksen 26 §:ssä ja 38 §:ssä.

Pääosin laki sääntelisi kuitenkin toisen puolesta tapahtuvaa taloudellisten asioiden hoitamista ja taloudellisten etujen valvontaa.

2 §. Pykälässä on määritelty, ketkä ovat vajaavaltaisia. Välittömästi lain nojalla vajaavaltaisia ovat 18 vuotta nuoremmat. Toisen vajaavaltaisten ryhmän muodostavat ne 18 vuotta täyttäneet, joiden toimintakelpoisuutta on tuomioistuimen päätöksellä rajoitettu käyttämällä toimintavapauteen eniten kajoavaa puuttumistapaa, vajaavaltaiseksi julistamista.

Ne, jotka eivät ole vajaavaltaisia, ovat täysivaltaisia. Tätä käsitettä on käytetty muun muassa ehdotuksen 3 §:ssä.

Pykälästä käy lisäksi ilmi, että 18 vuotta nuoremmista henkilöistä käytetään lakiehdotuksessa nimitystä "alaikäinen". Silloin, kun on tarvittu erityistä termiä tarkoittamaan sitä vanhempia henkilöitä, on käytetty nimitystä "täysi-ikäinen".

Vajaavaltaisuuden määritelmä on asiallisesti samansisältöinen kuin voimassaolevan holhouslain 16 §:ssä (368/83). Täysi-ikäisten vajaavaltaisten määrä tulisi kuitenkin esitetyn lain voimaantulon seurauksena tuntuvasti alentumaan. Vajaavaltaiseksi julistaminen ei näet enää olisi ainoa tapa rajoittaa asianomaisen toimintakelpoisuutta, vaan ensisijaisesti olisi käytettävä 16 §:ssä säänneltyjä, lievempiä vaihtoehtoja. Henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu viimeksi mainituilla tavoilla, ei ehdotuksen mukaan ole vajaavaltainen eikä siten myöskään joudu niiden rajoitusten kohteeksi, jotka muualla lainsäädännössä on kytketty vajaavaltaisuuteen.

3 §. Voimassa olevan holhouslain mukaan vajaavaltaista edustaa ja hänen omaisuuttaan hoitaa holhooja. Jos täysivaltaiselle on holhouslain säännösten nojalla määrätty erityinen asiainhoitaja, tästä käytetään nimitystä uskottu mies. Nimitysten eroavuus osoittaa siten, onko päämies vajaavaltainen vaiko ei. Lain käyttämä käsitteistö ei kuitenkaan tässä suhteessa ole täysin johdonmukainen. Jos vajaavaltaiselle määrätään esimerkiksi holhoojan esteellisyyden tähden edunvalvoja tiettyä asiaa varten, tästä käytetään nimitystä uskottu mies.

Holhouslaissa omaksutulle terminologialle ei ole lakiteknisiä perusteita. Holhous ja uskotun miehen toimi eivät voimassaolevan lain mukaan muodosta kahta erillistä järjestelmää. Päinvastoin uskotun miehen toimi rakentuu olennaisilta osin holhousta koskevien säännösten varaan. Holhouslain 70 §:n mukaan uskotun miehen toimeen on yleensä sovellettava, mitä holhouksesta on säädetty.

Tässä esityksessä on niin ikään lähdetty siitä, että omaisuuden hoitoon ja edustamiseen liittyvät kysymykset voidaan säännellä pääosin yhtäläisesti siitä riippumatta, onko päämies vajaavaltainen vaiko ei. Eri nimitysten käyttäminen vajaavaltaisen ja toisaalta täysivaltaisen henkilön asioiden hoitajasta ei siten ole tarpeen. Eriäviä nimityksiä ei tarvita myöskään sen osoittamiseksi, onko päämies täysivaltainen vaiko vajaavaltainen. Pyrittäessä lainsäädäntöön, jossa vajaavaltaisuuden ja täysivaltaisuuden välinen raja olisi aikaisempaa huomaamattomampi, voidaan sellaista terminologiaa, joka tarpeettomasti ilmentää puheena olevaa erottelua, pitää jopa epäkohtana.

Näistä syistä ehdotetaan siirryttäväksi käyttämään yhtä nimitystä. Termit "holhooja" ja "uskottu mies" eivät kumpikaan ole sopivia tähän tarkoitukseen. Niille on holhouslain voimassaolon aikana vakiintunut merkityssisältö, joka saattaisi aiheuttaa väärinkäsityksiä ehdotettua uutta lakia sovellettaessa. "Uskottu mies" on lisäksi monimerkityksinen ilmaus. Se on käytössä useissa sellaisissa asiayhteyksissä, jotka eivät liity holhousoikeudelliseen edunvalvontaan. Esimerkkeinä voidaan mainita eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain (180/58) 6-8 ja 13-14 §, jakolain (604/51) 43-49 ja 263-264~§, säätiölain 14a § (400/64), konkurssisäännön 51 § ja perintökaaren (40/65) 20 luvun 2 §.

Tämän lain nojalla määrättävän asiainhoitajan keskeisenä tehtävänä on valvoa toisen etua. Sen vuoksi ehdotetaan, että hänestä käytettäisiin nimitystä edunvalvoja. Edunvalvoja on henkilö, jonka holhoustoimesta annetun lain tai siihen perustuvan tuomioistuimen päätöksen mukaan tulee hoitaa päämiehen omaisuutta tai sitä koskevaa erityistä asiaa ja edustaa päämiestä omaisuutta ja taloudellisia asioita koskevissa oikeustoimissa. Poikkeuksellisesti voisi edunvalvonta tarkoittaa myös päämiehen henkilöön liittyvän asian hoitamista.

Henkilöstä, jonka asioita edunvalvoja hoitaa, käytetään tässä esityksessä nimitystä "päämies" riippumatta siitä, onko hän vajaavaltainen vaiko täysivaltainen.

Edunvalvojan määrääminen olisi ensisijainen keino auttaa täysi-ikäistä henkilöä, joka ei itse kykene huolehtimaan asioistaan. Edunvalvojan määräämisen edellytyksistä säädettäisiin 8 §:ssä. Jos edunvalvojan määrääminen ei yksinään olisi riittävä toimenpide, päämiehen toimintakelpoisuutta voitaisiin rajoittaa siten kuin 16 §:ssä säädetään.

2 luku. Edunvalvojat

Edunvalvojan henkilö

4 §. Pykälän 1 momenttiin on otettu säännös alaikäisen edunvalvojista. Alaikäisen edunvalvojina ovat hänen huoltajansa, jollei tuomioistuimen päätöksellä ole toisin määrätty tai jäljempänä tässä laissa toisin säädetä. Alaikäisen huoltajan määräytymistä koskevat oikeusohjeet ovat lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/83). Säännös vastaa asiallisesti voimassaolevaa oikeutta.

Täysi-ikäisen edunvalvonta perustuu aina tuomioistuimen antamaan päätökseen. Edunvalvojana on 2 momentin mukaan tällöin se, jonka tuomioistuin on edunvalvojan toimeen määrännyt.

Pykälän 3 momenttiin on otettu säännös, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä useampia edunvalvojia ja päättää tarvittaessa tehtävien jaosta näiden kesken. Myös tämä säännös vastaa asiallisesti voimassaolevaa oikeutta.

5 §. Pykälässä on säännelty ne edellytykset, jotka henkilön tulee täyttää, jotta hänet voidaan määrätä toisen edunvalvojaksi. Ehdotus vastaa voimassa olevaa oikeutta. Pykälään on otettu esimerkkiluettelo niistä seikoista, jotka on otettava huomioon edunvalvojaksi esitetyn sopivuutta arvioitaessa. Luetteloa ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi. Luettelossa mainittujen seikkojen ohella saattaa useassa tapauksessa olla tarpeellista varmistua esimerkiksi siitä, että edunvalvojaksi ehdotettu kykenee hyvään yhteistoimintaan päämiehensä kanssa.

6 §. Pykälässä on tyhjentävästi säännelty edunvalvojan toimen ehdottomat esteet. Vajaavaltainen ei sen mukaan voi olla edunvalvojana. Jos edunvalvoja julistetaan vajaavaltaiseksi, edunvalvojan tehtävä lakkaa päätöksen antamisen hetkellä. Sitä vastoin pelkästään se seikka, että edunvalvojana toimivan henkilön toimintakelpoisuutta muutoin rajoitetaan, ei aiheuta edunvalvojan tehtävän lakkaamista. Tehtäväänsä kykenemätön edunvalvoja voitaisiin kuitenkin vapauttaa toimestaan ehdotuksen 14 §:n nojalla.

Pykälän 2 momentti koskee tilannetta, jossa lapsen huoltaja ei alaikäisyytensä vuoksi voi olla lapsen edunvalvoja. Jos lapselle on tämän vuoksi määrätty edunvalvoja, edunvalvojan toimi päättyy suoraan lain nojalla silloin, kun huoltaja täyttää 18 vuotta. Huoltaja on tämän jälkeen lapsen edunvalvoja. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevaa oikeutta.

Edunvalvojan määräämisen edellytykset

7 §. Pykälä koskee edunvalvojan määräämistä alaikäiselle ja henkilölle, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Jos tällainen henkilö menettää edunvalvojan kuoleman tai muun syyn johdosta, hänelle on sen mukaan määrättävä uusi edunvalvoja. Uuden edunvalvojan määrääminen olisi säännöksen mukaan pakollista kuitenkin vain silloin, kun asianomainen on jäänyt ilman edunvalvojaa. Esimerkiksi vanhemman kuoleman johdosta ei siten tarvitse määrätä uutta edunvalvojaa, jos toinen vanhempi on jäänyt edunvalvojaksi. Säännös vastaa voimassa olevaa oikeutta.

Pykälän 2 momentin mukaan kunnan holhousviranomaisen tulee tarvittaessa tehdä tuomioistuimelle hakemus edunvalvojan määräämiseksi. Säännöstä jouduttaneen soveltamaan lähinnä silloin, kun täysi-ikäinen henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, jää ilman edunvalvojaa. Kun kysymyksessä on alaikäinen, hänelle on yleensä määrättävä huoltaja, joka samalla toimii edunvalvojana. Velvollisuus tehdä asiasta hakemus kuuluu tällöin sosiaalilautakunnalle.

8 §. Pykälässä ehdotetaan säänneltäväksi edellytyksistä, joiden vallitessa tuomioistuin voi hakemuksesta määrätä täysivaltaiselle henkilölle edunvalvojan. Näin voitaisiin menetellä, jos asianomainen on sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun sellaisen syyn johdosta kykenemätön valvomaan etuaan tai huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, jotka vaativat hoitoa. Vaikka säännös ensisijaisesti koskee tuomioistuimen kelpoisuutta puuttua edunvalvojan määräämisellä yksilön itsemääräämisoikeuteen, on luonnollisesti selvää, että tuomioistuin on edellytysten täyttyessä samalla velvollinen määräämään edunvalvojan.

Holhoustoimi koskee pääsääntöisesti ainoastaan taloudellisten asioiden hoitamista. Tämän pykälän mukaan edunvalvoja voitaisiin kuitenkin määrätä myös silloin, kun asia, jonka hoitamiseen asianomainen tarvitsee apua, koskee hänen henkilöään. Edunvalvonnasta henkilöä koskevissa asioissa on useassa tapauksessa säädetty erikseen. Alaikäisten osalta asiasta on säädetty lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa. Raskauden keskeyttämisestä annetun lain (239/70) 2 §:ssä, ihmisen elimien ja kudoksien irrottamisesta lääketieteelliseen käyttöön annetun lain 2 §:ssä (80/91) ja steriloimishain 2 §:n 1 momentissa (125/85) on säännöksiä edunvalvonnasta näissä laeissa tarkoitetuissa asioissa. Lisäksi on säännöksiä, esimerkiksi isyyslain (700/75) 15 §:n 1 momentti ja kastroimislain (282/70) 2 §, jotka nimenomaisesti estävät edunvalvojan käytön kysymyksessä olevan asian korostetusti henkilökohtaisen luonteen vuoksi. Tällöin noudatetaan ensisijaisesti asianomaisen erityislain säännöksiä, ja tämän lain säännökset tulevat sovellettaviksi vain, jollei erityissäännöksistä muuta johdu.

Edunvalvoja voidaan 2 momentin mukaan määrätä ensinnäkin silloin, jos se jolle edunvalvoja olisi määrättävä, ei tätä vastusta. Edunvalvojan määräämiselle asetettuja edellytyksiä ei tässä tapauksessa ole aiheellista tulkita ankarasti. Asiassa on kuitenkin vaadittava siinä määrin näyttöä, että tuomioistuin voi esitetyn selvityksen perusteella katsoa edunvalvojan määräämisen aiheelliseksi. Jos se, jolle edunvalvojaa haetaan, voi vaikeuksitta huolehtia asioistaan käyttämällä valtuutettua, jonka toimintaa hän itse kykenee riittävästi valvomaan, ei edunvalvojan määräämistä ole pidettävä asianmukaisena.

Jos sitä vastoin se, jolle edunvalvoja olisi määrättävä, vastustaa toimenpidettä, edunvalvoja voidaan määrätä ainoastaan, jos vastustamiselle ei havaita olevan riittävää aihetta asiassa hankitun selvityksen valossa.

Pykälässä ei ole annettu suoranaista oikeusohjetta niiden tilanteiden varalle, joissa asianomaisen mielipidettä ei ole voitu selvittää. On kuitenkin pidettävä selvänä, että toimenpiteen tarpeellisuudesta on tällöin hankittava perusteellisempi selvitys kuin tapauksissa, joissa asianomainen on nimenomaisesti suostunut toimenpiteeseen.

Edunvalvojan määräys voisi koskea päämiehen taloudellisia asioita yleisesti tai se voitaisiin 3 momentin mukaisesti rajoittaa koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Rajoitettu määräys voitaisiin antaa esimerkiksi perinnönjakoa, ositusta, kuolinpesän yhteishallintoa tai kiinteistön kauppaa ajatellen. Mikäli määräys annetaan rajoitettuna, edunvalvojan edustusvalta rajoittuisi ehdotuksen 26 §:n mukaan määräyksen tarkoittamiin asioihin.

9 §. Pykälä koskee edunvalvojan määräämistä alaikäiselle siten, että määräys tulee voimaan alaikäisen täytettyä 18 vuotta. Sen mukaan edunvalvoja voitaisiin tällaisin oikeusvaikutuksin määrätä sen jälkeen kun alaikäinen on täyttänyt 17 vuotta. Edunvalvojan määräämiseen sovellettaisiin 8 §:ssä mainittuja edellytyksiä. Toisin sanoen määräys voitaisiin antaa, jos on nähtävissä, että asianomainen ei täysi-ikäiseksi tultuaan kykene valvomaan etuaan tai huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, jotka vaativat hoitoa. Tämä mahdollistaa sen, että edunvalvontaan ei tule katkosta alaikäisen tullessa täysi-ikäiseksi.

10 §. Pykälä sisältää oikeusohjeet edunvalvojan määräämisestä valvomaan poissaolevan henkilön ja tulevan omistajan etua. Ehdotus vastaa sisällöltään pääosin voimassaolevan holhouslain 67 ja 68 §:ää.

Liikenne- ja tietoyhteyksien parannuttua ovat käyneet entistä harvinaisemmiksi tapaukset, joissa oikeudenomistajan olinpaikka jää tuntemattomaksi tai joissa asianomainen ei pitkien etäisyyksien vuoksi voi valvoa etuaan. Säännöksen sisällyttämiselle lakiin on silti yhä olemassa tarvetta.

Voimassaolevan holhouslain 68 §:n mukaan uskottu mies tulee määrättäväksi ainoastaan, jollei ole soveliaampaa panna omaisuus talteen. Tähän pykälään ei ole otettu vastaavaa edellytystä. Tallettamista varten ei nykyisin ole olemassa sellaista järjestelmää, joka riittäisi turvaamaan poissaolevan oikeudenomistajan tai omaisuuden tulevan omistajan edut. Asianomai~sten etujen valvominen vaatii lisäksi yleensä, että omaisuudella on hoitaja, joka tarvittaessa voi tehdä myös omaisuutta koskevia päätöksiä.

11 §. Tähän pykälään on otettu oikeusohjeet edunvalvojan sijaisesta. Sijainen tulisi määrättäväksi kahdessa tapauksessa, ensinnäkin silloin, kun edunvalvoja on sairauden tai muun syyn vuoksi tilapäisesti estynyt hoitamasta tehtäviään, ja toisaalta silloin, kun edunvalvojalla ei ole eturistiriidan vuoksi oikeutta toimia päämiehensä puolesta. Eturistiriidasta johtuvista edunvalvojan kelpoisuuden rajoituksista ehdotetaan säädettäväksi 28 §:n 2 ja 3 momentissa.

Pykälän 3 momentin mukaan sijaiseen sovelletaan, mitä edunvalvojasta on tässä laissa säädetty. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että sijaisen määräys voidaan rajoittaa tarvittaessa koskemaan ainoastaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Tällainen määräys saattaa olla tarkoituksenmukainen esimerkiksi silloin, kun edunvalvojan esteellisyys koskee ainoastaan määrättyä oikeustointa tai asiaa. Sijainen, jonka tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista, on myös velvollinen vuosittain tekemään hoidostaan tilin, ja tehtävänsä päättyessä antamaan päätöstilin edunvalvojia koskevien säännösten mukaisesti.

Päämiehen asema

12 §. Pykälä sisältää perussäännöksen päämiehen asemasta tapauksissa, joissa hänelle on määrätty edunvalvoja. Edunvalvojan määrääminen ei sen mukaan rajoita päämiehen oikeustoimikelpoisuutta eikä kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan. Säännös vastaa asiallisesti voimassaolevan holhouslain kantaa. Se, jolle on holhouslain 66 §:n nojalla määrätty uskottu mies, säilyttää näet kelpoisuutensa tehdä oikeustoimia ja määrätä varallisuudestaan.

Säännös avaa periaatteessa mahdollisuuden siihen, että päämies ja edunvalvoja tekevät itsenäisesti oikeustoimia, jotka ovat keskenään ristiriidassa, esimerkiksi luovuttavat samaa omaisuutta kahdelle eri henkilölle. Voimassaolevasta lainsäädännöstä saadut kokemukset viittaavat kuitenkin siihen, että ristiriitaisten oikeustointen vaara ei käytännössä ole kovin suuri.

Holhouslain muuttamisesta annetun lain (368/83) voimaan tultua on uskotun miehen määräyksiä annettu yleisesti tapauksissa, joissa henkilö olisi aikaisemmin julistettu holhottavaksi. Tapauksia, joissa päämies olisi käyttänyt oikeustoimikelpoisuuttaan omaksi vahingokseen vastoin uskotun miehen tahtoa tai uskotun miehen tietämättä, ei kuitenkaan ole mainittavasti esiintynyt.

Voidaankin olettaa, että päämiehensä taloudellisia asioita hoitamaan määrätty edunvalvoja saavuttaa useimmiten sangen vahvan aseman päämieheensä nähden. Päämies luottaa häneen ja kuuntelee mielellään hänen neuvojaan. Ristiriitaisten oikeustoimien mahdollisuus ei siten käytännössä tule olemaan suuri, vaikka päämies olisikin aktiivinen ja oikeustoimien tekemiseen kykenevä.

Jos edunvalvoja ja hänen päämiehensä kuitenkin tekevät ristiriitaisia oikeustoimia, syntynyt tilanne tulee ratkaistavaksi niiden oikeusohjeiden mukaan, joita on sovellettava silloin, kun valtuutettu ja hänen päämiehensä ovat määränneet samasta omaisuusobjektista. Lakiehdotus ei tältä osin aiheuta muutosta voimassa olevaan oikeuteen.

Jos päämiehen luonteenpiirteiden ja aikaisemman käyttäytymisen nojalla voidaan ennakoida, että päämies tulee edunvalvojan määräämisestä huolimatta oikeustoimilla vahingoittamaan etujaan, päämiehen toimintakelpoisuutta on mahdollista rajoittaa ehdotuksen 16 5:n nojalla.

Edunvalvojan toimen lakkaaminen

13 §. Pykälässä on annettu oikeusohje edunvalvojalle annetun määräyksen kestosta. Sen mukaan määräys on voimassa toistaiseksi tai tuomioistuimen päätöksessään asettaman määräajan. Määräaikainen edunvalvojan määräys tulee kysymykseen esimerkiksi eräissä tapauksissa silloin, kun alaikäiselle määrätään edunvalvoja 9 §:n nojalla, tai kun edunvalvojan tehtävän kestoaika on ennakolta tiedossa.

Edunvalvojan tehtävää voidaan tarvittaessa muuttaa. Kysymykseen voi tulla esimerkiksi muutos, jolla taloudellisia asioita yleisesti koskeva edunvalvojan määräys rajoitetaan koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Kysymykseen voi tulla myös rajoitetun edunvalvojan määräyksen alan supistaminen tai laventaminen. Harkittaessa edunvalvojan tehtävän muuttamista ratkaisu on tehtävä edunvalvonnan tarpeen perusteella. Samoin on meneteltävä, kun edunvalvojan tehtävä määrätään tuomioistuimen päätöksellä lakkaamaan. Edunvalvojan tehtävän lakkaamisesta ilman tuomioistuimen päätöstä esitetään otettavaksi säännös ehdotuksen 15 §:n 2 momenttiin.

Kunnan holhousviranomaisen velvollisuutena on valvoa, ettei tarpeetonta edunvalvojan määräystä pidetä voimassa. Vastaava velvollisuus sisältyy jo nykyiseen lainsäädäntöön. Nykyisin valvonta tapahtuu lähinnä niin, että holhouslautakunta ryhtyy toimenpiteisiin saatuaan asiaa koskevan pyynnön tai ilmoituksen. Esityksessä ehdotetaan valvonnan tehostamista niin, että kunnan holhousviranomaisen tulisi myös omasta aloitteestaan määräajoin selvittää, onko edunvalvonnan jatkuminen yhä aiheellista. Selvitys voisi tapahtua paitsi holhoustilien avulla, myös kuulemalla edunvalvojaa ja hänen päämiestään sekä esimerkiksi hoitolaitoksen henkilökuntaa. Ehdotuksessa on katsottu sopivaksi, että oma-aloitteinen määräyksen tarpeellisuuden selvittäminen toimitettaisiin joka neljäs kalenterivuosi.

Valvontavelvollisuuden tehostamisella tähdätään siihen, että kukaan ei pitkiksi ajoiksi jäisi edunvalvontaan sen tarpeen lakattua. Edunvalvonnan tarpeen ajoittaista uudelleen arviointia on edellytetty myös vammaisten oikeuksia koskevassa Yhdistyneiden Kansakuntien julistuksessa ja mielisairaudesta kärsivien henkilöiden suojaamista koskevassa saman järjestön päätöslauselmassa (A/RES/46/119).

14 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet siitä, milloin edunvalvoja on vapautettava toimestaan. Ehdotus vastaa pääsisällöltään voimassaolevaa oikeutta.

15 §. Pykälä sisältää oikeusohjeet edunvalvojan toimen päättymisestä. Edunvalvojan toimen päättymiseen kytkeytyy useita oikeusvaikutuksia. Edunvalvojan edustusvalta lakkaa toimen päättymisen hetkellä. Lisäksi edunvalvojalle syntyy muun muassa velvollisuus tehdä päätöstili ja velvollisuus luovuttaa hoidossaan oleva omaisuus siihen oikeutetulle. Näistä syistä on pidetty tarpeellisena, että tehtävän päättymisen ajankohta täsmennetään laissa.

Pykälän 1 momentin mukaan edunvalvojan toimi päättyy ensinnäkin silloin, kun edunvalvonta on määrätty lakkaamaan. Ehdotuksen 13 §:n mukaan edunvalvonta tehtävä on määrättävä lakkaamaan, jos asianomainen ei enää ole edunvalvonnan tarpeessa. Tuomioistuimen päätöstä, jolla edunvalvonta on määrätty lakkaamaan, on ehdotuksen 81 §:n mukaan noudatettava vasta, kun se on saanut lainvoiman. Edunvalvonta päättyy tämän mukaisesti silloin, kun päätös tulee lainvoimaiseksi.

Edunvalvojan toimi voi päättyä myös siten, että tuomioistuin vapauttaa edunvalvojan tehtävästään. Jos edunvalvoja vapautetaan tehtävästään joko kykenemättömyyden tai sopimattomuuden perusteella taikka omasta pyynnöstä, ehdotuksen 81 §:stä seuraa, että edunvalvojan toimi lakkaa jo päätöksen antamisen hetkellä.

Ehdotuksen 6 §:n mukaan vajaavaltainen ei voi olla edunvalvojana. Pykälän 1 momenttiin on sen tähden otettu säännös, jonka mukaan edunvalvojan toimi päättyy, jos hänet julistetaan vajaavaltaiseksi.

Jos edunvalvoja on määrätty tehtäväänsä määräajaksi, edunvalvojan toimi päättyy 2 momentin mukaan, kun määräaika on kulunut umpeen. Erillistä päätöstä tehtävän päättymisestä ei tällöin tarvita. Jos edunvalvoja on määrätty tiettyä tehtävää varten, edunvalvojan toimi päättyy niin ikään ilman eri päätöstä silloin, kun tehtävä on suoritettu. Tämän mukaisesti esimerkiksi poissaolevalle määrätyn edunvalvojan tehtävä päättyy, kun poissaoleva palaa tai asettaa itselleen edustajan hoitamaan asioitaan. Jos taas edunvalvoja on määrätty perinnönjakoa varten, hänen tehtävänsä päättyy, kun jako tulee lainvoimaiseksi. Mikäli poikkeuksellisesti syntyisi epätietoisuutta siitä, onko edunvalvojan toimi päättynyt, voitaisiin asiaan saada ratkaisu ajamalla vahvistuskannetta tuomioistuimessa.

Pykälän 3 momentti koskee edunvalvojan sijaisen toimen päättymistä. Sen mukaan sijaisen toimi päättyy, kun edunvalvoja ja hänen sijaisensa edunvalvojan esteen lakattua tekevät yhdessä ilmoituksen tuomioistuimelle esteen lakkaamisesta. Jos edunvalvojan ja äänen sijaisensa välillä syntyisi erimielisyyttä siitä, onko esteen katsottava lakanneen, asiaan voitaisiin tässäkin tapauksessa saada ratkaisu vahvistuskanteella.

Edunvalvojan toimi päättyy luonnollisesti myös silloin, kun päämies kuolee tai kun hänet julistetaan kuolleeksi. Näistä tilanteista ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa nimenomaista mainintaa säännöstekstiin.

Kun edunvalvonta on määrätty lakkaamaan, raukeavat samalla ne toimintakelpoisuuden rajoitukset, jotka tuomioistuin on antanut ehdotuksen 16 tai 17 5:n nojalla. Muissa tapauksissa ei edunvalvojan tehtävän päättymisestä vajaavaltaisen tai rajoitetusti toimintakelpoisen eläessä aiheudu sanottujen rajoitusten raukeamista.

3 luku. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

16 §. Tässä pykälässä ehdotetaan säänneltäväksi, millä tavoin ja millä edellytyksillä täysi-ikäisen henkilön kelpoisuutta määrätä varallisuusasemastaan voidaan rajoittaa. Rajoittaminen edellyttäisi, että asianomainen henkilö on kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan ja että hänen varallisuusasemansa, toimeentulonsa tai muut tärkeät etunsa ovat tämän johdosta vaarassa. Lisäksi edellytetään, että vaaraa ei voida poistaa muilla keinoin, esimerkiksi määräämällä hänen tuekseen edellä 8 §:ssä tarkoitettu edunvalvoja.

Ehdotetusta säännöksestä käy ilmi, että pelkkä lääketieteellinen diagnoosi, esimerkiksi psyykkinen sairaus, ei sinänsä oikeuta rajoittamaan kenenkään kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan. Mikäli psyykkisesti poikkeavasta tilasta ei aiheudu vaaraa asianomaisen taloudellisille eduille, ei rajoituksen asettaminen tule kysymykseen. Rajoittaminen tulee ajankohtaiseksi lähinnä silloin, kun tiedetään, että asianomainen tilastaan huolimatta pyrkii aktiivisesti ja vastoin etujaan muuttamaan taloudellista asemaansa esimerkiksi luovuttamalla omaisuuttaan tai ottamalla velkaa. Edunvalvojan määrääminen ei näissä tapauksissa riitä yksin turvaamaan päämiehen etua.

Rajoituksen asettaminen voi tulla kysymykseen joko edunvalvojan määräämisen yhteydessä tai erillisenä asiana silloin, kun asianomaiselle on jo aikaisemmin määrätty edunvalvoja. Viimeksi mainittu tilanne voi ajankohtaistua lähinnä silloin, kun päämiehen ja hänen edunvalvojansa välinen yhteistyö ei ole muodostunut riittävän toimivaksi edunvalvonnan kannalta eikä yhteistyön puutteita voida pitää tilapäisinä tai edunvalvojasta johtuvina.

Rajoituksen sisällöstä on annettu ohjeet pykälän 1 momentissa. Se tarjoaa ratkaisijalle useita vaihtoehtoja. Rajoituksen laajuus tulee niitä käyttäen sovittaa kussakin yksittäistapauksessa ilmenevän tarpeen mukaiseksi. Ehdotus vastaa tältä osin pääpiirteiltään Ruotsin Föräldrabalkenin 11 luvun 7 §:ssä säänneltyä förvaltarskap-järjestelmää.

Mainitun momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin voisi ensinnäkin määrätä, että asianomainen henkilö voi vallita tiettyä omaisuuttaan ainoastaan yhdessä edunvalvojan kanssa. Kun tällainen määräys on annettu, ei edunvalvojalla eikä myöskään päämiehellä ole kelpoisuutta yksin määrätä päätöksen tarkoittamasta omaisuudesta. Rajoituksen avulla voidaan tehokkaasti varmistaa se, että päämiehen toimeentulon kannalta keskeinen omaisuus, esimerkiksi asunto tai maatila, säilyy päämiehen omistuksessa. Päämiehen ja hänen edunvalvojansa sitominen yhteistoimintaan ei toisaalta ole erityisen joustava tapa hoitaa päämiehen omaisuutta. Tämänsisältöinen rajoitus voineekin käytännössä tulla kysymykseen lähinnä silloin, kun päämiehen edun mukaista on säilyttää rajoituksessa tarkoitettu omaisuus suhteellisen pysyvästi päämiehen omistuksessa.

Jos 1-kohdassa tarkoitettu rajoitus ei ole päämiehen suojan kannalta tarkoituksenmukainen tai riittävä, tuomioistuin voisi 2-kohdan nojalla määrätä, että päämiehellä ei ole kelpoisuutta tehdä tiettyjä oikeustoimia tai oikeutta vallita määrättyä omaisuuttaan. Rajoitus voisi siten koskea joko päämiehen oikeustoimikelpoisuutta tai tietyn omaisuuden vallintaoikeutta taikka molempia.

Kun määräys on annettu, vain edunvalvojalla oli si kelpoisuus tehdä määräyksessä tarkoitettuja oikeustoimia ja vallita siinä yksilöityä omaisuutta päämiehensä puolesta. Sitä vastoin päämies säilyttäisi vallintaoikeuden siihen omaisuuteensa ja olisi kelpoinen tekemään niitä oikeustoimia, joita määräys ei koske.

Rajoitus olisi säännöksen 3 momentin mukaan sopeutettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa. Rajoitusta ei myöskään voitaisi ulottaa koskemaan sellaista oikeustointa, jonka tekemiseen vajaavaltaisella on tässä tai muussa laissa olevan erityissäännöksen mukaan kelpoisuus. Oikeustoimikelpoisuuden rajoittamista ei siten voida käyttää keinona vajaavaltaisuutta tuntuvamman rajoituksen aikaansaamiseksi. Sitä vastoin säännösehdotuksessa ei ole muutoin rajoitettu niiden oikeustointen piiriä, joita oikeustoimikelpoisuuden rajoitus voisi koskea. Asia jäisi tuomioistuimen harkittavaksi kussakin tapauksessa erikseen. Yleisimmin tulisivat otaksuttavasti kysymykseen rajoitukset, joissa päämieheltä evättäisiin oikeus tehdä velkaa, oikeus sitoutua vastuuseen toisen velasta tai oikeus lahjoittaa omaisuuttaan. Rajoituksen alaa voitaisiin tarvittaessa supistaa lisämääräyksin, esimerkiksi määräämällä, että oikeustoimikelpoisuuden rajoitus ei koske lahjoituksia, joiden arvo jää tietyn summan alapuolelle.

Omaisuuden vallintaoikeuden epääminen koskisi tiettyä päämiehen omaisuutta. Omaisuus olisi päätöksessä tarkoin yksilöitävä. Säännöksessä ei ole annettu ohjeita siitä, millä tavoin yksilöinnin tulisi tapahtua. Asia jäisi tuomioistuimen harkittavaksi kussakin tapauksessa erikseen. Säännöksen sanamuoto mahdollistaa sen, että vallintaoikeuden rajoituksen kohde voidaan määrittää joko lajitunnusmerkkien avulla tai vaihtoehtoisesti nimeämällä rajoituksen kohteena olevat konkreettiset omaisuusobjektit. Ensiksi mainittua yksilöimistapaa käyttäen voitaisiin esimerkiksi määrätä, että päämiehellä ei ole oikeutta vallita omistamiaan huoneiston hallintaan oikeuttavia osakkeita tai että hän voi vallita ainoastaan puolta eläkkeestään. Käytettäessä tätä yksilöintitapaa on tuomioistuimen luonnollisesti varmistuttava siitä, ettei omaisuuden kuulumisesta rajoituksen piiriin synny epätietoisuutta.

Vallintaoikeuden rajoitus ei ulotu omaisuuteen, joka tulee rajoituksen tarkoittaman omaisuuden sijaan. Yleistä sijaantuloperiaatetta ei tässä voida omaksua, koska se tekisi rajoituksen alan epämääräiseksi, jolloin sivullisen selonottovelvollisuus kasvaisi liiallisesti. Tästä olisi seurauksena, että toimintakelpoisuus tuomioistuimen päättämän rajoituksen johdosta vähenisi tosiasiassa enemmän kuin päätöksessä on määrätty.

Jos edunvalvoja esimerkiksi myy omaisuuden, jota päämiehellä ei lakiehdotuksen 16 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla ole oikeutta vallita, vallintaoikeuden rajoitus ei koske kauppahintaa. Varallisuutta suojaa tosiasiallisesti kuitenkin se, että kauppahinta olisi 27 §:n mukaan yleensä maksettava edunvalvojalle. Omaisuuden hukkaamista pelättäessä vallintaoikeuden rajoitusta voitaisiin lisäksi täydentää oikeustoimikelpoisuuden rajoituksella. Vallintaoikeuden rajoitus voinee yksinään olla käyttökelpoinen lähinnä silloin, kun pyritään suojaamaan sellaista päämiehen omaisuutta, jonka on tarkoitettu säilyvän tämän omistuksessa.

Sijaantuloperiaatetta voidaan kuitenkin soveltaa, jos rajoituksen kohde on yksilöity lajitunnusmerkkien avulla ja sijaintullut omaisuus kuuluu samaan lajiin. Jos toimintakelpoisuutta on rajoitettu esimerkiksi määräämällä, että asianomainen ei voi luovuttaa eikä pantata asunnon hallintaan oikeuttavia osakkeita, rajoitus koskee luonnollisesti myös osakkeita, jotka asianomainen on esimerkiksi asunnon vaihdon yhteydessä saanut määräyksen antamisen jälkeen.

Vallintaoikeuden rajoitus ei pääsäännön mukaan voisi koskea sellaista omaisuutta, josta vajaavaltaisella on oikeus määrätä. Tällaista omaisuutta on vajaavaltaisen hankkima työansio, sen tuotto ja työansion tai sen tuoton sijaan tullut omaisuus. Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin voisi kuitenkin rajoittaa asianomaisen oikeutta määrätä työansiostaan. Momentin sanonta osoittaa, että työansion vallintaoikeutta ei sen nojalla voida kokonaan poistaa. Rajoitus koskisi päätöksen antamisen jälkeen ansaittua omaisuutta.

Tässäkään tapauksessa ei noudatettaisi sijaantuloperiaatetta. Tämä tarkoittaa sitä, että työansion vallintaoikeuden rajoittamisesta annettu määräys ei koske työansion tuoton tai tällaisen omaisuuden sijaan tulleen omaisuuden vallintaa.

Kun oikeustoimikelpoisuutta tai vallintaoikeutta on rajoitettu, rajoituksen kohteeksi joutunut henkilö voi 19 §:n mukaan määrätä vain siitä omaisuudesta ja tehdä vain niitä oikeustoimia, joita rajoitus ei koske. Jos tämä ei kuitenkaan riitä suojaamaan häntä ja hänen etunsa ilmeisesti vaatii voimakkaampaa toimenpidettä, tuomioistuin voisi 1 momentin 3 kohdan nojalla julistaa hänet vajaavaltaiseksi.

Kun henkilö julistetaan vajaavaltaiseksi, toimintakelpoisuuden rajoituksen sisältöä ei täsmennetä tuomioistuimen päätöksellä, vaan rajoitus seuraa suoraan laista, jossa vajaavaltaisen asema on säännelty. Päätös rinnastuu asiallisesti voimassaolevan lain mukaiseen holhottavaksi julistamiseen, ja se tulisi kysymykseen viimeisenä keinona lievempien keinojen ollessa riittämättömiä tai epätarkoituksenmukaisia.

Lakiehdotuksen 81 §:stä käy ilmi, että toimintakelpoisuuden rajoitus tulee voimaan päätöksen antamishetkellä.

17 §. Voimassaolevan holhouslain 17 b §:n mukaan voidaan alaikäinen julistaa holhottavaksi sen jälkeen, kun hän on täyttänyt 17 vuotta. Tällainen päätös tulee voimaan, kun holhottavaksi julistettu täyttää 18 vuotta.

Pykälä sisältää oikeusohjeet, jotka korvaisivat holhouslain 17 b §:ssä tarkoitetun järjestelyn. Alaikäisen toimintakelpoisuutta voitaisiin sen mukaan rajoittaa sen jälkeen, kun alaikäinen on täyttänyt 17 vuotta. Rajoitus tulisi voimaan, kun alaikäinen täyttää 18 vuotta.

Harkittaessa, voidaanko alaikäisen toimintakelpoisuutta rajoittaa, olisi sovellettava ehdotuksen 16 §:ää. Rajoittaminen tulisi siten kysymykseen ainoastaan, mikäli on selvitetty, että alaikäinen vielä 18 vuotta täytettyään tulee olemaan kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan ja että hänen varallisuusasemansa, toimeentulonsa tai muut tärkeät etunsa ovat tämän johdosta ilmeisesti vaarassa. Rajoitus on tässäkin tapauksessa sovitettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa käyttämällä lievintä riittävää rajoitusta.

18 §. Kun henkilön toimintakelpoisuutta rajoitetaan, hän tarvitsee edunvalvojan toimimaan puolestaan ainakin niissä asioissa, joista hänellä ei ole kelpoisuutta itse päättää. Pykälään on tästä syystä otettu oikeusohje, jonka mukaan tuomioistuimen on päättäessään toimintakelpoisuuden rajoittamisesta samalla määrättävä asianomaiselle edunvalvoja, jollei edunvalvojaa ole jo aikaisemmin määrätty. Määräys on annettava viran puolesta, toisin sanoen riipumatta siitä, onko hakemuksessa pyydetty edunvalvojan määräämistä.

Edunvalvojan tehtävän sisältö harkittaisiin 8 §:n nojalla normaaliin tapaan. Ehdotuksen 76 §:n 1 momentista seuraa, että tuomioistuin ei tältäkään osin ole sidottu tehtyyn hakemukseen. Näissä tapauksissa ei yleensä liene tarkoituksenmukaista, että edunvalvoja määrättäisiin hoitamaan vain niitä asioita, joista päämies ei itse voi päättää, koska päämies tavallisesti tarvitsee edunvalvojan tukea yleisemminkin.

19 §. Pykälässä säädetään toimintakelpoisuuden rajoittamisen oikeusvaikutuksista. Jos henkilön toimintakelpoisuutta on rajoitettu, hän voi itsenäisesti määrätä vain siitä omaisuudestaan ja tehdä niitä oikeustoimia, joita rajoitus ei koske. Rajoituksen sisältö ilmenee tuomioistuimen päätöksestä niissä tapauksissa, joissa toimintakelpoisuutta on rajoitettu 16 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Jos henkilön toimintakelpoisuutta on sitä vastoin rajoitettu julistamalla hänet vajaavaltaiseksi, rajoituksen sisältö näkyy suoraan laista. Asiaa koskevat säännökset on otettu lakiehdotuksen 4 lukuun.

Jos henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, ylittää kelpoisuutensa, oikeustointen sitovuuteen, suoritusten palauttamiseen ja suorituksen arvon korvaamiseen sovelletaan 2 momentin mukaan ehdotuksen 24 ja 25 §:n säännöksiä. Kelpoisuuden ylittämisestä on siten lähtökohtaisesti seurauksena oikeustoimen sitomattomuus. Sitomattoman oikeustoimen perusteella tehty suoritus on palautettava tai, jollei tämä ole mahdollista, korvattava sen arvo. Korvausvelvollisuutta on kuitenkin 25 §:ssä osoitetulla tavalla lievennetty silloin, kun korvausvelvolliseksi joutuisi henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

20 §. Kun tuomioistuin päättää rajoittaa asianomaisen toimintakelpoisuutta, sillä on säännösehdotuksen mukaan valta harkita, tuleeko rajoitus olemaan voimassa ennalta määräämättömän ajan, toistaiseksi, vai asetetaanko päätökseen sen voimassaoloa rajoittava määräaika. Asia olisi ratkaistava päämiehen ennakoitavan suojan tarpeen perusteella. Jos on ilmeistä, että hänen tilassaan ei vastaisuudessa tule tapahtumaan muutosta, on tarkoituksenmukaista määrätä rajoitus olemaan voimassa toistaiseksi. Muussa tapauksessa tulisi päätös antaa määräaikaisena. Määräajan pituus olisi tuomioistuimen vapaasti harkittavissa kussakin tapauksessa esille tulleiden seikkojen nojalla.

Ehdotuksen perusperiaatteisiin kuuluu, että määräys on kussakin tapauksessa sovitettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa ja tukea. Tämä edellyttää sitä, että määräystä voidaan joustavasti muuttaa tai että se voidaan kumota, jos muuttuneet olosuhteet tai muut syyt, esimerkiksi päätöksen osoittautuminen epätarkoituksenmukaiseksi, antavat siihen aihetta. Asiasta on otettu oikeusohje säännösehdotuksen 2 momenttiin. Sen nojalla voitaisiin myös pidentää päätöksen voimassaololle asetettua määräaikaa tai muut taa määräaikainen päätös olemaan voimassa toistaiseksi, mikäli on nähtävissä, että asianomaisen tarve saada suojaa jatkuu määräajan päättymisen jälkeenkin.

Pykälän 3 momenttiin on otettu viittaussäännös, jonka nojalla kunnan holhousviranomaisen tulee määräajoin oma-aloitteisesti tarkastaa toimintakelpoisuuden rajoituksen aiheellisuus ja tarkoituksenmukaisuus.

4 luku. Vajaavaltaisen asema

21 §. Pykälän 1 momentti ilmaisee vajaavaltaisuuden keskeisimmän oikeusvaikutuksen. Vajaavaltaisella ei ole oikeutta itse vallita omaisuuttaan eikä tehdä sopimuksia tai muita oikeustoimia, jollei laissa ole toisin säädetty. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan holhouslain 20 §:ää.

Puheena oleva 1 momentti, kuten muutkaan tämän luvun säännökset, eivät välittömästi koske niitä, joiden toimintakelpoisuutta on 16 §:n nojalla rajoitettu vajaavaltaiseksi julistamista lievemmällä tavalla. Heidän kelpoisuudestaan tehdä oikeustoimia ja oikeudestaan vallita omaisuuttaan on otettu säännös 19 §:ään.

Pykälän 2 momentin mukaan vajaavaltainen voi itse päättää henkilöään koskevasta asiasta, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen, jollei laissa erikseen ole toisin säädetty. Esimerkkejä tahdonilmaisuista, joita vajaavaltainen voisi tämän nojalla pätevästi antaa, ovat passin hakeminen ja suostumuksen antaminen lääkinnällisiin toimenpiteisiin.

Suostumuksen antamisesta eräisiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin kuten raskauden keskeyttämiseen, sterilointiin ja kudoksen irroittamiseen toisen ihmisen sairauden tai vamman hoitamiseksi, on säädetty erikseen. Tällöin noudatetaan ensisijaisesti erityislain säännöksiä.

Jos vajaavaltainen ei kykene ymmärtämään henkilöään koskevan asian merkitystä, edunvalvoja voisi siitä päättää, jos tuomioistuin on niin määrännyt. Edunvalvojan edustusvaltaa päämiehen henkilöä koskevassa asiassa on tarkemmin käsitelty 26 §:n perusteluissa.

Pykälän 2 momentti koskee käytännössä vain täysi-ikäisiä vajaavaltaisia. Alaikäisen henkilöä koskevista asioista päättää lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaan hänen huoltajansa. Se, missä määrin alaikäinen voi päättää henkilöhän koskevista asioista, riippuu lapsen huoltoa koskevista oikeusohjeista.

22 §. Pykälän mukaan vajaavaltainen voisi sen estämättä, mitä 20 §:ssä on säädetty, itsenäisesti tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä. Vastaavansisältöinen säännös on nykyisin holhouslain 20 §:ssä.

Pykälän 2 momenttiin on otettu oikeusohje vajaavaltaiselle annetun lahjan tai lahjanlupauksen sitovuudesta. Lahja tai lahjanlupaus, joka on annettu vajaavaltaiselle henkilökohtaisesti, sitoo sen mukaan antajaa, jos vajaavaltaisen voidaan katsoa ymmärtäneen asian merkityksen. Vaikka vastaavaa nimenomaista säännöstä ei sisällykään voimassa olevaan holhouslakiin tai muihin säädöksiin, voidaan katsoa, että säännös asiallisesti vastaa voimassa olevaa oikeutta.

Mainittu 2 momentti koskee ainoastaan lahjoittajan ja vajaavaltaisen välistä suhdetta. Se ei sääntele kysymystä lahjoituksen sitovuudesta lahjoittajan velkojaan nähden.

23 §. Pykälän mukaan vajaavaltaisella on oikeus määrätä siitä minkä hän on vajaavaltaisuuden aikana omalla työllään ansainnut. Määräämisvalta koskee myös omaisuuden tuottoa samoin kuin sitä omaisuutta, mikä on tullut tällaisen omaisuuden sijaan. Säännös vastaa voimassa olevan holhouslain 20 §:n 2 momenttia.

Vajaavaltaisella on 1 momentin mukaan oikeus määrätä myös siitä, minkä edunvalvoja on tämän lain 34 §:n nojalla antanut hänen vallittavakseen. Mainitun 34 §:n mukaan edunvalvojan tulee jättää vajaavaltaisen vallintaan riittävä määrä käyttövarallisuutta. Kunnan holhousviranomaisen suostumuksella edunvalvoja voi jättää vajaavaltaisen vallintaan muutakin tämän omaisuutta. Jos näin on menetelty, vajaavaltaisella olisi ehdotuksen mukaan oikeus vapaasti määrätä vallintaansa jätetystä omaisuudesta. Säännöksellä on pyritty siihen, että vajaavaltaisuuden vaikutukset eivät näkyisi tavanomaisissa arkipäivän tilanteissa.

Jos vajaavaltainen käyttää vallintaoikeuttaan etujensa vastaisesti, edunvalvoja voisi pykälän 2 momentin nojalla ottaa hoitoonsa vajaavaltaisen vallinnassa olevaa omaisuutta. Näin voitaisiin menetellä myös, jos on olemassa ilmeinen eli selvästi nähtävillä oleva vaara siitä, että vahinkoa tulee myöhemmin syntymään. Vajaavaltaisen työansion siirtäminen edunvalvojan vallittavaksi vaatisi kuitenkin kunnan holhousviranomaisen suostumuksen, kuten nykyäänkin on asia holhouslain 20 §:n 3 momentin mukaan. Työansioksi olisi katsottava myös työansioiden tuotto ja omaisuus, joka on tullut tällaisen omaisuuden sijaan.

Yleensä on vajaavaltaisen perusetujen mukaista, että hänellä on käytössään varallisuutta, josta hän voi vapaasti määrätä omien tarpeittensa mukaisesti. Vajaavaltaiselle tulee muiden ihmisten tavoin sallia tietty kuluttamisen mahdollisuus. Se seikka, että vajaavaltainen ulkopuolisen arvion mukaan käyttää vallintaansa kuuluvia varoja epätarkoituksenmukaisesti, ei vielä oikeuta edunvalvojaa ottamaan varallisuutta hoitoonsa, jolleivät vajaavaltaisen tärkeät edut vaarannu tai jollei ole kysymys siitä, että muut käyttävät vajaavaltaista hyväkseen. Alaikäisen osalta tulevat perusteena lisäksi kysymykseen huoltoon ja kasvatukseen liittyvät syyt.

Erityisesti on korostettava sitä, että ehdotettu 2 momentti ei oikeuta edunvalvojaa epäämään vajaavaltaiselta niitä käteisvaroja, jotka vajaavaltaiselle kuuluvat ehdotuksen 34 §:n 1 momentin nojalla. Omaisuuden ottaminen edunvalvojan hoidettavaksi voi käteisvarojen osalta koskea ainoastaan käteisvaroista kertynyttä, vajaavaltaisen tarpeisiin nähden liiallisena pidettävää säästöä. Vastaavasti kunnan holhousviranomainen ei myöskään voi antaa suostumustaan siihen, että vajaavaltaisen koko palkka siirrettäisiin pois hänen vallinnastaan.

24 §. Pykälä sisältää oikeusohjeen vajaavaltaisen tekemän oikeustoimen pätemättömyydestä. Se vastaa sisällöltään voimassa olevan holhouslain 21 §:ää. Pykälään on tehty ainoastaan lakiehdotuksessa käytetyn uuden käsitteistön edellyttämät muutokset.

25 §. Pykälä koskee oikeustoimen perusteella tehtyjen suoritusten palauttamista ja osapuolten korvausvelvollisuutta tilanteissa, joissa vajaavaltaisen tekemä oikeustoimi ei tule sitovaksi. Sen 1 momentti on yhtäpitävä voimassa olevan holhouslain 22 §:n kanssa.

Pykälän 2 momenttiin on otettu uusi säännös sen tilanteen varalta, että oikeustoimen kumpikin osapuoli on vajaavaltainen. Säännös on tarpeen, koska 1 momentissa oleva korvaussääntö voi näissä tapauksissa johtaa kohtuuttomaan tulokseen. Jos vajaavaltainen on hukannut saamansa suorituksen esimerkiksi käyttämällä sen hyödyttömään kulutukseen, toisena sopijapuolena oleva vajaavaltainen, jolla on vastapuolen suoritus tallella, joutuisi 1 momentin mukaan palauttamaan suorituksen saamatta mitään korvausta oman suorituksensa hukkaantumisesta. Vahinko siirtyisi näin kokonaan sille osapuolelle, joka on säilyttänyt saamansa suorituksen.

Vajaavaltaisten keskinäisissä oikeustoimissa on pyrittävä tasaveroisesti suojaamaan kumpaakin osapuolta. Tämän vuoksi ehdotetaan, että sen sopijapuolen, joka ei voi palauttaa saamaansa suoritusta, olisi maksettava korvauksena määrä, jota voidaan pitää kummankin osapuolen kannalta kohtuullisena. Korvauksen määrää harkittaessa tulisi ottaa huomioon osapuolten asema oikeustointa tehtäessä, esimerkiksi heidän kykynsä ymmärtää oikeustoimen sisältö. Samoin tulisi ottaa huomioon sopimuksen teon jälkeen vallinneet olosuhteet. Esimerkiksi sillä, millä tavoin suoritus on hukkaantunut, voi olla merkitystä kohtuullisuusharkinnassa.

Mainittu 2 momentin säännös tekee mahdolliseksi sen, että maksettavaksi tuleva korvaus voi ylittää vajaavaltaisen oikeustoimesta saaman hyödyn arvon. Osa oikeustoimesta aiheutuneesta vahingosta tulee tällöin korvausvelvollisen kannettavaksi. Jos osapuolet ovat sopimusta tehtäessä olleet tasavertaisessa asemassa, on yleensä kohtuullista, että vahinko jaetaan tasan heidän Leskensä. Jos sopimus on sitä vastoin syntynyt esimerkiksi niin, että toinen osapuoli on käyttänyt hyväkseen toisen ymmärtämättömyyttä, vahinko voidaan tämän säännöksen nojalla sälyttää jopa kokonaisuudessaan ensiksi mainitulle. Edellytyksenä on luonnollisesti, että tämä harkitaan tapauksen olosuhteet huomioon ottaen kohtuulliseksi.

5 luku. Edunvalvojan asema ja tehtävät

Edustaminen

26 §. Pykälä sisältää edunvalvojan edustusvaltaa koskevan pääsäännön. Sen mukaan edunvalvojalla on valta edustaa päämiestään tämän omaisuutta ja taloutta koskevissa asioissa.

Sääntöä sovellettaisiin, jollei toisin ole säädetty tai määrätty. Edunvalvojan edustusvaltaa rajoittava säännös sisältyy muun muassa ehdotuksen 28 §:ään. Toisena esimerkkinä vastaavanlaisesta säännöksestä voidaan mainita lapsen elatuksesta annetun lain 5 § (364/83). Sen mukaan edustusvalta alaikäisen elatusta koskevissa asioissa kuuluu yleensä alaikäisen huoltajalle.

Edunvalvojan edustusvaltaa kaventaa myös tuomioistuimen päätökseen sisältyvä määräys. Jos edunvalvojan tehtävä on 8 §:n 3 momentin mukaisesti rajoitettu koskemaan ainoastaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta, edustusvalta rajoittuu vastaavasti eikä ulotu määräyksen tarkoittamien tehtävien ulkopuolelle. Jos edunvalvoja on esimerkiksi määrätty valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta kuolinpesässä, hänen kelpoisuutensa rajoittuu pesän hallintoon ja jakoon liittyviin asioihin. Oikeustoimi, jonka hän tekee tehtävänsä ulkopuolelle kuuluvassa asiassa, ei sido päämiestä.

Tämän lakiehdotuksen perusajatuksiin kuuluu, että holhoustoimi on nimenomaisesti taloudellisiin asioihin liittyvää edunvalvontaa. Edunvalvojan edustuevallan sääntely on järjestetty tämän ajatuksen mukaisesti. Edustusvallan ulottamiselle päämiehen henkilöä koskeviin asioihin ei tavallisesti ole tarvettakaan, koska päämies voi mahdollisesta vajaavaltaisuudestaan huolimatta itse päättää henkilöään koskevasta asiasta, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen.

Jos päämies sitä vastoin ei tilansa vuoksi kykene ymmärtämään asian merkitystä, hän tarvitsee edunvalvojan myös henkilöä koskevissa asioissaan. Tämän vuoksi ehdotetaan, että tuomioistuin voisi antaa edunvalvojalle edustusvallan myös sellaisessa päämiehen henkilöä koskevassa asiassa, jonka merkitystä päämies ei kykene ymmärtämään. Määräys voisi koskea tiettyä yksittäistä asiaa tai olla yleisluonteinen.

Edustusvallan käyttäminen päämiehen henkilöi koskevassa asiassa saattaa kuitenkin edellyttää erityistä, esimerkiksi lääketieteellistä, asiantuntemusta, jota lähinnä taloudellisia asioita hoitamaan määrätyllä edunvalvojalla ei välttämättä ole. Edunvalvojan edustusvalta, joka perustuu puheena olevan 2 momentin nojalla annettuun yleisluonteiseen määräykseen, ei ulottuisi koskemaan näitä asioita. Näissä tapauksissa olisi päämiehelle määrättävä erityinen, asiaan perehtynyt edunvalvoja. Kysymys 2 momenttiin perustuvan edustusvallan ulottuvuudesta on siten harkittava tapauskohtaisesti.

Useissa erityislaeissa on säännöksiä, jotka koskevat uskotun miehen tai holhoojan edustusvaltaa. Esimerkkeinä voidaan mainita laki raskauden keskeyttämisestä (2 5), laki ihmisen elimien ja kudosten irroittamisesta lääketieteelliseen käyttöön (2 §), steriloimislaki (2 §) ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/92) (6-7 §). Joissakin laeissa, kuten kastroimislain 2 §:ssä on lisäksi säädetty, ettei toimenpiteeseen voida lainkaan ryhtyä päämiehen ollessa kykenemätön antamaan pätevää tahdonilmaisua. Nämä erityissäännökset tulevat luonnollisesti ensisijassa sovellettaviksi. Ehdotettu 26 § on niihin nähden toissijainen.

Pykälän 3 momenttiin on otettu viittaussäännös, jonka mukaan edunvalvojan oikeudesta käyttää päämiehen puhevaltaa tuomioistuimessa ja viranomaisen luona säädetään erikseen. Säännös viittaa oikeudenkäymiskaaren 12 luvun ja hallintomenettelylain asiaa koskeviin säännöksiin. Näitä säännöksiä ehdotetaan muutettavaksi jäljempänä ilmenevällä tavalla.

27 §. Pykälä sisältää erityissäännöksen velan maksamisesta tapauksissa, joissa velkaa vastaava saatava kuuluu edunvalvojan hoidettavana olevaan omaisuuteen. Pykälän 1 momentin mukaan edunvalvojalla olisi yksinomainen kelpoisuus edustaa velkojaa suorituksen vastaanottamisessa, jos saatava kuuluu edunvalvojan hoidettavana olevaan omaisuuteen. Säännöstä sovelletaan siitä riippumatta, onko päämies täysivaltainen vai onko hänen toimintakelpoisuuttaan rajoitettu. Sen tarkoituksena on varjella päämiehen omaisuutta hukkaantumiselta. Hukkaamisen vaara olisi käsillä, jos saatava voitaisiin edunvalvojan tietämättä suorittaa suoraan päämiehelle.

Mainittu 1 momentin säännös ei luonnollisestikaan aseta estettä sille, että edunvalvoja valtuuttaa päämiehensä vastaanottamaan suorituksen. Yleisistä oikeustoimiopillisista periaatteista seuraa lisäksi, että suoraan päämiehelle tehty suoritus pätevöityy, jos edunvalvojan on katsottava hyväksyneen sen.

Pykälän 2 momentti koskee maksajan vilpittömän mielen suojaa tapauksissa, joissa päämiehen toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Velallisen voi olla vaikeaa selvittää sitä, että velkojan omaisuutta hoitamaan on määrätty edunvalvoja, varsinkin kun edunvalvojan määrääminen ei näy virkatodistuksesta. Velallisen vilpitöntä mieltä olisi tämän vuoksi suojattava. Säännöksessä ehdotetaan, että päämiehelle tehty suoritus olisi näissä tapauksissa pätevä, paitsi jos velallinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että suorituksen vastaanottaminen kuuluu edunvalvojalle.

Lainsäädäntöön sisältyy säännöksiä, joiden mukaan velallinen saa niin sanottua maksusuojaa maksaessaan velan velkakirjan tai muun saamistodistuksen haltijalle taikka luetteloon merkitylle velkojalle. Näitä säännöksiä olisi luonnollisesti sovellettava tämän pykälän estämättä. Asiasta on otettu maininta pykälän 3 momenttiin.

28 §. Pykälän mukaan edunvalvojalla ei ole kelpoisuutta lahjoittaa päämiehensä omaisuutta. Asiallisesti samansisältöinen oikeusohje sisältyy nykyisin holhouslain 35 §:ään. Tätä nk. lahjoituskieltoa on toisinaan pidetty liian kattavana sen tähden, että se estää myös tavanomaisten merkki- tai juhlapäiviin liittyvien lahjojen antamisen. Säännösehdotusta valmisteltaessa ei kuitenkaan ole pidetty tarkoituksenmukaisena antaa edunvalvojalle kelpoisuutta tavanomaisten lahjoitusten tekemiseen. Tämä johtuu siitä, että vajaavaltaisella on ehdotuksen 22 §:n mukaan itsellään kelpoisuus tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä. Tämän säännöksen nojalla vajaavaltainen voi antaa myös tavanomaisena pidettävän lahjan, jos hän katsoo siihen olevan syytä.

Vajaavaltaisella ei kuitenkaan välttämättä ole vallinnassaan varallisuutta siinä määrin, että hän voisi tehdä edellä mainitun lahjoituksen. Tämän vuoksi on ehdotuksen 34 §:ään sisällytetty selventävä oikeusohje, jonka mukaan edunvalvojan tulee tällaisessa tapauksessa huolehtia siitä, että antajan tarkoitus voi toteutua. Tämän säännöksen mukaisesti edunvalvojan tulee tutkia, voidaanko aiottua lahjoitusta pitää tavanomaisena ja taloudelliselta merkitykseltään vähäisenä. Myönteisessä tapauksessa hänen tulee huolehtia lahjoittajan toivomuksen toteuttamisesta esimerkiki luovuttamalla lahjaesine tai sen hankkimiseen tarvittavat varat vajaavaltaisen käytettäväksi. Ehdotetuista säännöksistä seuraa, että tavanomaisen lahjan antaminen voi estyä ainoastaan silloin, kun vajaavaltainen ei kykene ymmärtämään asian merkitystä. Lahjoitusten sallimiseen näissä tapauksissa ei vajaavaltaisen edun kannalta ole tarvetta.

Pykälän 2 ja 3 momentissa on lueteltu ne tilanteet, joissa edunvalvojalla ei ole edustusvaltaa edunvalvojan ja hänen päämiehensä välisen eturistiriidan johdosta. Ehdotuksen 2 momentti koskee edustusvallan esteitä sekä oikeustoimia tehtäessä ette silloin, kun on kysymys päämiehen edustamisesta oikeudenkäynnissä. Ehdotus vastaa voimassa olevassa oikeudessa vakiintuneita periaatteita. Oikeustoimessa edustamisesta on nykyisin vastaava säännös holhouslain 35 §:n 2 momentissa.

Edunvalvojan ja hänen päämiehensä edut saattavat kuitenkin joutua ristiriitaan keskenään myös sellaisista syistä, joita ei ole mahdollista säännöksessä tyhjentävästi luetella. Tästä syystä on pykälän 3 momenttiin otettu oikeusohje, jonka mukaan edunvalvojalla ei ole edustusvaltaa myöskään silloin, kun ristir,iita tai vaara ristiriidan syntymisestä johtuu muusta kuin 2 momentissa mainitusta syystä.

29 §. Pykälä on erityissäännös, joka koskee poissaolevan tai tulevan omistajan etua valvomaan määrätyn edunvalvojan edustusvaltaa. Säännös vastaa asiallisesti voimassaolevan holhouslain 69 §:ää.

30 ja 31 §. Pykälät sisältävät säännökset oikeustoimista, joihin edunvalvoja tarvitsee holhoustuomioistuimen tai kunnan holhousviranomaisen luvan.

Lakiehdotus perustuu käsitykseen, jonka mukaan edunvalvojan harkintavaltaa omaisuuden hoitoa koskevissa päätöksissä ei ole syytä tiukasti rajoittaa. Järjestelmä, jossa edunvalvoja voi suhteellisen väljissä puitteissa päättää omaisuuden hoidon ja sijoittamisen tavasta, on joustavampi ja otaksuttavasti myös parempia tuloksia tuottava kuin sijoittamistapojen tiukkaan rajoittamiseen tai ennakolliseen valvontaan perustuva järjestelmä. Näin on varsinkin silloin, kun edunvalvojan taitavuudesta on asianmukaisesti varmistauduttu määräystä annettaessa.-Tämän ajatuksen mukaisesti on edunvalvojan tehtävien hoitoa koskevan valvonnan pääpaino keskitetty jälkikäteisvalvontaan.

Ennakkovalvonnasta ei kuitenkaan ole aiheellista kokonaan luopua. Voimassa olevan holhouslain 39 ja 40 §:ssä on luettelo oikeustoimista, joiden tekemiseen holhooja tarvitsee holhousviranomaisen luvan. Näitä säännöksiä vastaava, lupaharkintaan perustuva valvonta on tarpeellista yhä säilyttää sellaisissa tapauksissa, joissa suunnitteilla oleva oikeustoimi on vajaavaltaisen talouden kannalta merkittävä tai riskejä sisältävä.

Oikeustoimen merkittävyys tai riskialttius ei kuitenkaan välttämättä suoranaisesti riipu oikeustoimen tyypistä. Kaupan kohteesta ja olosuhteista riippuen voi tavallinen irtaimen esineen kauppakin sisältää riskejä, joiden torjuminen edellyttäisi ennakollista viranomaisvalvontaa. Järjestelmän selkeys ja toisen osapuolen etujen huomioon ottaminen kuitenkin vaativat luvanvaraisten oikeustointen selkeää tyypittelyä. Laista on riittävän yksiselitteisesti käytävä ilmi, tarvitaanko toimenpiteelle holhousviranomaisen lupa vaiko ei. Näistä syistä on luvanvaraisten oikeustointen luetteloa laadittaessa käytetty samaa tekniikkaa kuin voimassa olevassa holhouslaissa. Luetteloon on pyritty sisällyttämään sellaiset oikeustoimityypit, jotka yleisen kokemuksen mukaan ovat keskimääräisesti merkittäviä tai riskialttiita.

Jos lupasäännöstön vajaavaltaiselle antamaa suojaa ei yksittäistapauksessa voida pitää riittävänä, kunnan holhousviranomainen voisi 36 §:n mukaisesti velvoittaa edunvalvojan laatimaan omaisuuden hoitosuunnitelman. Sitä vahvistaessaan tai muutoin kunnan holhousviranomainen voisi päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä vajaavaltaisella olevasta omaisuudesta ilman holhouslautakunnan suostumusta.

Luvanvaraisten oikeustointen luettelo perustuu voimassa olevan holhouslain säännöksiin. Antaessaan vastauksen holhouslain muuttamisesta annettuun hallitukeen esitykseen (n:o 224/1982 vp.) eduskunta kuitenkin edellytti, että luvanvaraisia oikeustoimia koskevia säännöksiä tarkistetaan siten, että niissä otetaan huomioon asunto-osakkeiden myynti sekä muutkin nykyajan käytännön elämässä esiintyvät yleisimmät oikeustoimet. Tämän mukaisesti on luvanvaraisten oikeustointen luetteloon tehty eräitä lisäyksiä.

Jo nykyisessä laissa mainittujen luvanvaraisten oikeustoimien lisäksi lupa vaadittaisiin yrityskiinnityslain mukaiseen omaisuuden panttaamiseen, asuin- tai liikehuoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden luovuttamiseen ja ostamiseen, perinnöstä luopumiseen ja perintöosuuden luovuttamiseen, irtaimen omaisuuden, esimerkiksi asunto-osakkeen panttaamiseen sekä metsän, kiven, soran, hiekan, saven, turpeen tai mullan ottamiseen päämiehen kiinteistöltä. Viimeksi mainituissa tapauksissa holhousviranomaisen lupa vaadittaisiin kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, ettei aineksen irroittaminen vajaavaltaisen kiinteistöltä perustu vahvistettuun omaisuuden hoitosuunnitelmaan.

Myös säännös, jonka mukaan lupa tarvitaan arvopapereiden, arvo-osuuksien tai muiden yhteisöosuuksien vastikkeelliseen hankkimiseen (30 §:n 1 momentin 7 kohta), on uusi. Lupaa ei kuitenkaan tarvittaisi pörssiarvopapereiden, pörssissä noteerattavien arvo-osuuksien ja sijoitusrahaston osuuksien hankkimiseen. Pörssiyhtiöihin ja sijoitusrahastoihin kohdistuvan erityisen valvonnan vuoksi näihin oikeustoimiin sisältyvät riskit voidaan katsoa tavanomaista vähäisemmiksi. Termiä "pörssiarvopaperi" on tässä käytetty arvopaperimarkkinalain (495/89) 3 §:ssä olevan määritelmän mukaisesti. Sijoitusrahaston osuuksilla tarkoitetaan puolestaan sijoitusrahastolain (480/87) 22 §:n mukaisia rahasto-osuuksia.

Luvanvaraisten oikeustointen luetteloon on lisätty myös sopimuksen tekeminen perinnönjaosta, joka toimitetaan ilman perintökaaren 23 luvussa tarkoitettua pesänjakajaa. Sopimus, jonka edunvalvoja on tehnyt päämiehensä puolesta, olisi sitova ainoastaan, jos sopimukselle on saatu kunnan holhousviranomaisen lupa tai hyväksyminen. Lisäys johtuu siitä, että perintökaaren 23 luvun 3 §:ää ehdotetaan muutettavaksi niin, että osakkaan vajaavaltaisuus ei entä tekisi pesänjakajan käyttämistä perinnönjaossa pakolliseksi. Jos pesänjakajaa ei käytettäisi, edunvalvonnassa olevaa suojattaisiin siten, että jakoon vaadittaisiin kunnan holhousviranomaisen suostumus.

Esityksessä ehdotetaan luovuttavaksi holhousviranomaisen luvan vaatimisesta tapauksissa, joissa päämiehen kiinteää omaisuutta annetaan toisen käytettäväksi lyhyemmäksi ajaksi kuin viideksi vuodeksi. Muilta osin esitetään lupasäännöstöön tehtäväksi eräitä tarkennuksia.

Voimassa olevan holhouslain säännös, jonka mukaan kiinteän omaisuuden luovuttamiseen tarvitaan tuomioistuimen lupa, on aiheuttanut käytännössä tulkintavaikeuksia. Tällöin on erityisesti ollut esillä kysymys siitä, missä määrin säännöstä voidaan tulkita sillä tavoin laventavasti, että vajaavaltaiselle voidaan antaa suojaa myös sellaisia luovutuksia vastaan, jotka rinnastuvat kiinteän omaisuuden luovutuksiin. Tämän vuoksi ehdotetaan lakia täsmennettäväksi siten, että holhousviranomaisen lupa on tarpeen, paitsi varsinaisen kiinteän omaisuuden luovuttamiseen ja panttaamiseen, myös silloin, kun kysymyksessä on tontinvuokraoikeus tai toisen maalla oleva laitos, joka voidaan hallintaoikeuksineen maahan maanomistajaa kuulematta siirtää kolmannelle. Kiinteänä omaisuutena pidetään luonnollisesti myös kiinteistön määräalaa erottamisoikeuksineen.

Voimassa olevassa holhouslaissa on lupa-asiat hajautettu toisaalta holhouslautakunnan ja toisaalta alioikeuden päätettäviksi. Tämä kahtiajako esitetään edelleen säilytettäväksi. Toimenpiteet, joihin tarvitaan tuomioistuimen lupa, on lueteltu ehdotuksen 30 §:ssä. Ehdotuksen 31 § puolestaan ilmaisee ne asiat, joihin luvan myöntää kunnan holhousviranomainen. Asioiden ryhmittelyssä on pyritty siihen, että asiat, jotka erityisesti vaativat oikeudellista asiantuntemusta, tulisivat tuomioistuimen käsiteltäviksi.

Mainittua 30 ja 31 §:ää on sovellettava riippumatta siitä, onko päämies täysivaltainen, vajaavaltainen, vai onko hänen toimintakelpoisuuttaan rajoitettu. Luvan hakeminen on tarpeen silloinkin, kun edunvalvoja on erikseen määrätty sellaista oikeustointa varten, joka edellyttää holhousviranomaisen lupaa. Jos oikeustoimen ehdot ovat edunvalvojan määräystä haettaessa jo tiedossa, ei kuitenkaan ole estettä sille, että tuomioistuin jo määräyksen antamisen yhteydessä myöntää luvan sanottuun oikeustoimeen. Erillistä tuomioistuimen lupaa ei tällöin tarvita.

Jos luvan myöntäminen kuuluu tuomioistuimelle, lupaa on 30 §:n 2 momentin mukaan haettava siltä tuomioistuimelta, jota 67 ja 68 §:ssä tarkoitetaan. Säännösviittaus tarkoittaa sitä, että jos edunvalvontaa ei ole rekisteröity, lupaa on haettava päämiehen kotipaikan tuomioistuimelta. Kotipaikalla tarkoitetaan tässä väestökirialain mukaista kotipaikkaa. Jos edunvalvonta on rekisteröity, lupaa haetaan siinä tuomioistuimessa, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity tai jolle edunvalvontaa koskevat tehtävät on 65 §:n mukaisesti siirretty.

Jos lupaa on 31 §:n mukaan haettava kunnan holhousviranomaiselta, lupa-asian ratkaisisi 31 §:n 2 momentin mukaan sen kunnan holhousviranomainen, jonka tehtävänä on valvoa edunvalvojan toimintaa. Kysymys siitä, minkä kunnan viranomaiselle valvonta-kuuluu, on säännelty 42 §:ssä.

Ennen lupa-asian ratkaisemista tuomioistuimen ja kunnan holhousviranomaisen on oikeudenkäymiskaaren ja hallintomenettelylain säännösten mukaisesti kuultava päämiestä, jos hänellä on asiassa puhevalta. Asian säännöstäminen tässä yhteydessä ei siten ole tarpeen. Sitä vastoin 30 ja 31 §:ään on otettu erityinen säännös 15 vuotta täyttäneen alaikäisen kuulemisesta silloin, kun lupaa haetaan hänen puolestaan tehtävään oikeustoimeen. Erityissäännös tarvitaan, koska 15 vuotta täyttäneellä alaikäisellä ei yleensä ole puhevaltaa varallisuuttaan koskevissa asioissa. Säännöksen tarkoituksena on YK:n lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 12 artiklassa mainitun periaatteen mukaisesti lisätä lapsen mahdollisuuksia tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa asioissa.

32 §. Pykälän 1 momenttiin on otettu säännös oikeusseuraamuksesta siinä tapauksessa, että edunvalvoja on tehnyt oikeustoimen ilman tarvittavaa lupaa. Säännöksen mukaan oikeustoimi ei sido päämiestä, jollei lupa-asian ratkaiseva viranomainen sitä jälkeenpäin hyväksy. Vain edunvalvoja voi tehdä hyväksymistä tarkoittavan hakemuksen. Säännös ei merkitse asiallista muutosta voimassa olevaan oikeuteen. Nykyisen holhouslain 41 §:ää on näet käytännössä tulkittu ehdotetun säännöksen mukaisesti.

Mainitun 1 momentin sanamuodosta käy ilmi, että se koskee ainoastaan päämiehen sidonnaisuutta oikeustoimeen. Lakiehdotukseen ei sitä vastoin sisälly säännöstä oikeustoimen toisen osapuolen sidonnaisuudesta. Jos tästä ei ole oikeustoimen yhteydessä erikseen sovittu, olisi noudatettava vakiintuneita siviilioikeudellisia periaatteita. Niiden mukaan sopijakumppani on yleensä sidottu sen ajan, jonka viranomaisen suostumuksen hankkiminen kohtuudella kestää.

Pykälän 2 momentti koskee tapauksia, joissa edunvalvojalle on annettu lupa elinkeinoa harjoittavaan yhteisöön liittymiseen tai elinkeinon harjoittamiseen päämiehen lukuun. Liikkeen harjoittaminen ja toiminnan rahoituksen järjestäminen edellyttää tavallisesti monenlaisten oikeustointen tekemistä. Ei ole tarkoituksenmukaista, että edunvalvoja joutuisi erikseen hakemaan luvan jokaiseen liiketoimintaan olennaisesti kuuluvaan oikeustoimeen. Tämän vuoksi esitetään säädettäväksi, että liikkeen tai elinkeinon harjoittamiseen annettu lupa samalla sisältäisi luvan ryhtyä niihin oikeustoimiin, joita liikkeen tai elinkeinon harjoittaminen luonteensa mukaisesti vaatii. Jos oikeustoimi ei ole liikkeen toiminnalle luonteenomainen, sen tekemiseen vaadittaisiin sitä vastoin viranomaisen lupa 30 ja 31 §:n mukaisesti.

Omaisuuden hoitaminen

33 §. Pykälän 1 momentti ilmaisee omaisuuden hoitoa koskevan perusvelvoitteen. Sen mukaan omaisuutta on hoidettava siten, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Edunvalvontaan joutumisen ei tule rajoittaa asianomaisen oikeutta nauttia asianmukaisella tavalla omaisuudestaan. Edunvalvonnassa on kysymys edunvalvonnassa olevan eikä esimerkiksi hänen perillistensä etujen valvomisesta.

Mainittu 1 momentti ilmaisee myös edunvalvojalle asetetun huolellisuusvelvoitteen. Edunvalvojan on sen mukaan tunnollisesti pidettävä huolta päämiehensä oikeuksista ja edistettävä hänen parastaan. Päämiehen oikeuksista huolehtiminen tarkoittaa tavallisten omaisuuden hoitotehtävien ohella esimerkiksi päämiehen edun valvomista jakamattomassa kuolinpesässä, saatavien perimistä ja vahingonkorvausvaatimusten esittämistä päämiehen puolesta. Omaisuuden hoitovelvoitetta ja siihen liittyvää huolellisuuevelvoitetta on tehostettu ehdotuksen 41 §:ssä olevalla vahingonkorvaussäännöksellä.

Pykälän 2 momentti sisältää oikeusohjeen edunvalvojan oikeudesta ja velvollisuudesta ottaa päämiehensä omaisuutta hallintaansa. Sen mukaan edunvalvojan tulee näin menetellä siinä laajuudessa kuin se on tarpeen päämiehen etujen suojaamiseksi. Edunvalvoja voi säännöksen nojalla ottaa haltuunsa esimerkiksi päämiehen arvopaperit, saantokirjat ja muut tositteet, joita käyttäen päämies saattaisi määrätä omaisuudesta vahingokseen. Myös arvokasta irtainta tavaraa, kuten taideteoksia, voidaan tämän säännöksen nojalla ottaa edunvalvojan hallintaan ja sijoittaa esimerkiksi pankkiin säilytykseen. Tarvittaessa edunvalvoja voi saada tähän virka-apua oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa osoitetulla tavalla.

Edunvalvojan hallintaanotto-oikeutta koskevia säännöksiä ei voida sellaisinaan soveltaa silloin, kun edunvalvonnassa oleva ei ole vajaavaltainen. Jos päämies on täysi-ikäinen eikä hänen toimintakelpoisuuttaan ole rajoitettu, hän voi itse päättää omaisuuden käytöstä ja hallinnasta. Omaisuuden haltuunotto vastoin päämiehen tahtoa ei tällöin tule kysymykseen. Vastaavasti, jos päämiehen oikeutta vallita tiettyä omaisuuttaan on rajoitettu, haltuunotto voisi vastoin päämiehen tahtoa koskea vain tätä omaisuutta.

Sen vuoksi ehdotetaan säädettäväksi, että sellaisen omaisuuden hallintaan ottamisen, josta päämies voi itse vapaasti määrätä, ei tule tapahtua vastoin päämiehen tahtoa. Jos päämies ei suostu yhteistoimintaan, omaisuuden säilyminen saattaa vaarantua. Tällöin joudutaan 16 §:n nojalla harkitsemaan, onko päämiehen toimintakelpoisuutta aiheellista rajoittaa omaisuuden saamiseksi edunvalvojan haltuun.

Jos päämies hukkaa omaisuuttaan, jota edunvalvoja ei ole saanut hallintaansa päämiehen vastustettua sitä, edunvalvoja ei yleensä voi joutua korvausvastuuseen näin aiheutuneesta vahingosta. Korvausvelvollisuus saattaa kuitenkin syntyä, jos edunvalvoja on laiminlyönyt päämiehensä edusta huolehtimisen jättämällä ryhtymättä tarvittaviin toimiin toimintakelpoisuuden rajoituksen aikaansaamiseksi.

34 §. Pykälän 1 momentissa rajoitetaan 33 §:ssä säänneltyä edunvalvojan haltuunotto-oikeutta. Edunvalvonnassa olevalle on sen mukaan jätettävä omaisuus, jota hän tarvitsee henkilökohtaista käyttöhän varten. Sanamuotonsa mukaisesti säännös velvoittaa edunvalvojaa jättämään puheena olevan omaisuuden päämiehen käytettäväksi. Sillä ei säännellä kysymystä, voiko päämies itse määrätä tästä omaisuudesta vaiko ei.

Mainitussa 1 momentissa säännellään myös kysymys päämiehen oikeudesta saada vallintaansa käteisvaroja. Päämiehelle on sen mukaan annettava sellaiset käteisvarat, joita voidaan pitää kohtuullisina hänen tarpeisiinsa ja muihin olosuhteisiin nähden. Käteisvarat tulevat päämiehen vapaasti vallittaviksi.

Säännöksellä pyritään toteuttamaan näkemystä, jonka mukaan edunvalvontaan joutumisen tulisi mahdollisimman vähän näkyä jokapäiväisissä tilanteissa. Säännös liittyy myös omaisuuden hoitamista koskevaan perussääntöön, jonka mukaan omaisuutta on hoidettava nimenomaan päämiehen hyödyksi.

Tapauksissa, joissa päämies on täysivaltainen, 1 momentti ei varsinaisesti lisää päämiehen oikeuksia. Edunvalvojan haltuunotto-oikeus perustuu näissä tapauksissa siihen, että päämies suostuu omaisuuden haltuun ottamiseen tai ainakin sallii sen. Peruuttamalla suostumuksensa päämiehellä on periaatteessa mahdollisuus saada käyttöönsä enemmänkin kuin 1 momentissa tarkoitettu määrä omaisuutta. Käytännössä tilanne on kuitenkin myös näissä tapauksissa yleensä sellainen, että omaisuus on edunvalvojan hallinnassa päämiehen pysytellessä passiivisena. Edunvalvojan tulee tällöin aktiivisesti huolehtia siitä, että päämies kuitenkin saa ne käyttövarat, joihin hän säännöksen mukaan on oikeutettu.

Harkittaessa käyttövarojen kohtuullisuutta on otettava huomioon muun muassa ne olosuhteet, joissa edunvalvonnassa oleva elää, sekä ne tottumukset, jotka hän on elämänsä aikana omaksunut. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota hoidollisiin tavoitteisiin. Käyttövarojen avulla voidaan useassa tapauksessa tukea päämiehen kuntoutusta. Tämän ohella käyttövaroilla on suuri merkitys saajan elämän laadun kannalta. Näistä syistä on aiheellista, että edunvalvoja käyttövarojen määrästä päättäessään antaa suuren arvon päämiehensä hoidosta vastaavien henkilöiden mielipiteelle.

Pykälän 2 momentin mukaan edunvalvoja voisi kunnan holhousviranomaisen siihen suostuessa jättiä päämiehen vallintaan muutakin kuin edellä mainitut käyttövarat. Näin voitaisiin menetellä, jos sitä voidaan pitää päämiehen edun mukaisena. Tällä perusteella voitaisiin esimerkiksi pankkitili, jolle on talletettu osa edunvalvonnassa olevan eläkkeistä, jättää hänen käytettäväkseen. Edunvalvoja ei olisi velvollinen tekemään tiliä vajaavaltaisen vallintaan jätetyn omaisuuden käytöstä. Edunvalvojan olisi kuitenkin seurattava, kykeneekö päämies vallitsemaan hänelle näin jätettyä omaisuutta etujensa mukaisesti. Kielteisessä tapauksessa edunvalvoja voi 23 §:n 2 momentin mukaisesti ottaa hoitoonsa mainitun omaisuuden.

Pykälän 3 momentin tarkoituksena on varmistaa se, että päämies voi tahtoessaan antaa olosuhteisiin nähden tavanomaisena ja taloudelliselta merkitykseltään vähäisenä pidettävän lahjan. Ehdotusta on tarkemmin perusteltu 28 §:n yhteydessä.

35 §. Pykälä sisältää ohjeet niistä periaatteista, joiden nojalla edunvalvojan tulee hoitaa haltuunsa uskottua omaisuutta. Säännös on yhtäpitävä voimassaolevan holhouslato 43 §:n 2 ja 3 momenttien kanssa.

36 §. Pykälän 1 momentissa säädetään edellytyksistä, joiden nojalla voidaan päättää, että päämiehen omaisuuden hoitamiseksi on vahvistettava hoitosuunnitelma. Esitystä laadittaessa on lähdetty siitä, että omaisuuden hoitoa ei voida laissa yksityiskohtaisesti säännellä. Päämiehen etua parhaiten vastaavaan tulokseen päästään yleensä jättämällä edunvalvojalle harkintavaltaa, jota käyttäen hän voi etsiä yksityistapaukseen parhaiten soveltuvan ratkaisun.

Joissakin tapauksissa edunvalvoja saattaa kuitenkin kaivata tuekseen laissa annettuja ohjeita täsmällisemmät määräykset omaisuuden hoitamisen ja käyttämisen yksityiskohdista. Näin voi olla asia etenkin silloin, kun omaisuuden määrä on huomattava tai kun omaisuus on laadultaan vaikeasti hoidettavaa. Jotta edunvalvojan toiminnan suunnitelmallisuus saataisiin näissä tapauksissa tehtävän edellyttämälle tasolle, ehdotetaan, että kunnan holhousviranomainen voisi tarvittaessa määrätä laadittavaksi omaisuuden hoitosuunnitelman. Hoitosuunnitelmassa voitaisiin antaa täsmälliset ohjeet esimerkiksi käteisvarojen ja arvopapereiden säilytyksestä sekä muista omaisuuden hoidossa noudatettavista periaatteista. Siinä voitaisiin myös yksityiskohtaisemmin määritellä, millä tavoin päämiehen omaisuutta on käytettävä hänen hyväkseen, esimerkiksi hänen koulutukseensa, virkistykseensä tai hoidon vaatimiin kustannuksiin.

Hoitosuunnitelman laatiminen olisi edunvalvojan tehtävänä. Edunvalvojalla olisi kuitenkin oikeus saada apua kunnan holhousviranomaiselta, jonka tulee ehdotuksen 89 §:n mukaan tarvittaessa opastaa edunvalvojaa. Hoitosuunnitelma olisi laadittava ottaen huomioon laissa olevat omaisuuden hoitoa koskevat oikeusohjeet.

Omaisuuden hoitoa koskevien periaatteiden yhdenmukaistamiseksi eri kunnissa esitetään, että oikeusministeriö holhoustoimen keskusjohdosta vastaavana viranomaisena antaisi yleisohjeet hoitosuunnitelman sisällöstä. Nämä yleisohjeet olisivat edunvalvojan ja kunnan holhousviranomaisen tukena hoitosuunnitelmaa laadittaessa ja vahvistettaessa.

Hoitosuunnitelma olisi ohjeellinen siinä mielessä, että hoitosuunnitelmasta poikkeamiseen ei pääsääntöisesti liittyisi sanktioita. Hoitosuunnitelmasta poikkeaminen saattaisi kuitenkin antaa holhousviranomaiselle erityisen aiheen tutkia sitä, onko päämiehen omaisuutta hoidettu huolellisesti. Hoitosuunnitelmasta poikkeaminen saattaisi myös olla osoitus edunvalvojan tuottamuksesta, minkä perusteella edunvalvoja voitaisiin velvoittaa korvaamaan päämiehelle mahdollisesti koituneet vahingot.

Hoitosuunnitelmaan voitaisiin kuitenkin liittää myös edunvalvojaa sitovia määräyksiä. Pykälän 2 momentin mukaan holhouslautakunta voisi vahvistaessaan hoitosuunnitelman päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä omaisuudesta ilman kunnan holhousviranomaisen suostumusta. Tällainen päätös voitaisiin tehdä myös muussa yhteydessä, esimerkiksi silloin, kun edunvalvojan antamaa vuositiliä tarkastettaessa siihen havaitaan olevan aihetta. Tällä tavoin voidaan tarvittaessa täydentää 30 ja 31 §:ssä olevaa luvanvaraisten oikeustointen luetteloa. Määräyksen noudattamatta jättämisen vaikutukset rinnastuvat näet 32 §:ssä säädetyn kiellon rikkomisen vaikutuksiin. Vastoin määräystä tehty oikeustoimi ei sitoisi vajaavaltaista, jollei kunnan holhousviranomainen sitä jälkeenpäin edunvalvojan hakemuksesta hyväksy. Oikeustoimen toinen osapuoli voisi saada selon edunvalvojan edustusvallan rajoituksesta holhousasioiden rekisteristä, johon rajoitus on 2 momentin mukaan ilmoitettava.

Jotta omaisuuden hoidossa voitaisiin saavuttaa riittävä joustavuus, tulee hoitosuunnitelman olla tarvittaessa muutettavissa tai täydennettävissä. Muutokset ja täydennykset tulevat ajankohtaisiksi muun muassa silloin, kun alaikäinen tarvitsee aikaisempaa enemmän käteisvaroja koulutustaan varten tai kun vajaavaltaisen omaisuuden suojaamiseksi on tarpeen ryhtyä sellaisiin oikeustoimiin, jotka hoitosuunnitelman mukaan eivät ole sallittuja. Jos vajaavaltainen hoitosuunnitelman vahvistamisen jälkeen saa omaisuutta, saattaa hoitosuunnitelman muuttaminen käydä niin ikään ajankohtaiseksi.

Pykälän 4 momentin mukaan omaisuuden hoitosuunnitelmaa voidaan muuttaa tai täydentää, jos sitä on muuttuneiden olosuhteiden tai muun syyn johdosta pidettävä tarpeellisena. Kunnan holhousviranomaisen päätettyä omaisuuden hoitosuunnitelman muuttamisesta tai täydentämisestä edunvalvoja on velvollinen tekemään hoitosuunnitelmaan tarvittavat muutokset. Hoitosuunnitelman muuttamista valmistellessaan edunvalvojalla on oikeus saada apua kunnan holhousviranomaiselta ehdotuksen 89 §:n mukaisesti.

Jos kunnan holhousviranomainen on tämän pykälän nojalla päättänyt hoitosuunnitelman laatimisesta tai vahvistamisesta taikka siitä, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä omaisuudesta ilman holhousviranomaisen suostumusta, päätökseen voitaisiin hakea muutosta saattamalla asia holhoustuomioistuimen ratkaistavaksi siten kuin 90 §:n 2 momentissa säädetään.

37 §. Vakiintuneen oikeusperiaatteen mukaan testamenttiin tai lahjakirjaan voidaan sisällyttää ehtoja, jotka sitovat lahjan tai testamentin saajaa edellyttäen, että ehtoa ei voida pitää lain- tai hyvän tavan vastaisena. Nämä ehdot, jotka voivat koskea muun muassa omaisuuden hoitoa ja omaisuuden käyttämistä, saattavat yksittäistapauksessa olla ristiriidassa niiden oikeusohjeiden kanssa, joita edunvalvoja tämän lain säännösten mukaan on velvollinen noudattamaan. Tämän ristiriidan varalta on katsottu tarpeelliseksi sisällyttää lakiin säännös, jonka mukaan lahjakirjassa tai testamentissa annettuja määräyksiä tulee noudattaa mainittujen säännösten estämättä.

Olosuhteiden muuttuminen ja ajan kuluminen saattavat kuitenkin johtaa siihen, että antajan määräykset eivät ole tarkoituksenmukaisia sen lopputuloksen kannalta, jota antaja on tavoitellut. Antajan tahdon kunnioittaminen ei näissä tapauksissa vaadi määräysten noudattamista. Säännösehdotuksen 2 momenttiin on tästä syystä sisällytetty oikeusohje, jonka mukaan tuomioistuin voisi näissä tapauksissa edunvalvojan hakemuksesta päättää, että omaisuutta on hoidettava tämän lain säännösten mukaisesti. Pykälä vastaa pääsisällöltään voimassa olevan holhouslain 45 §:ää.

Edunvalvojan huolenpitovelvollisuus

38 §. Pykälä koskee täysi-ikäiselle määrätyn edunvalvojan velvollisuutta huolehtia päämiehensä henkilöstä. Ehdotusta laadittaessa on lähdetty siitä, että edunvalvojan tehtävät tulevat pääsääntöisesti olemaan luonteeltaan taloudellisia. Kuitenkaan ei ole pidettävä tarkoituksenmukaisena sitä, että päämiehen henkilöä koskevat asiat rajataan kokonaisuudessaan pois edunvalvojan tehtävien piiristä.

Lakiehdotuksen 33 §:n mukaan edunvalvojan on pidettävä silmällä sitä, että päämiehen varoja käytetään hänen hyödykseen ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Jo tämän tähden tulee edunvalvojalla olla hyvä tuntemus päämiehen henkilökohtaisista olosuhteista. Näistä syistä voidaan edunvalvojan tehtäviin luontevasti liittää velvollisuus huolehtia siitä, että päämies saa sellaista huolenpitoa, hoitoa ja kuntoutusta, jota hänen olojensa kannalta voidaan pitää tarkoituksenmukaisena.

Säännös ei velvoita edunvalvojaa varsinaisten huoltotehtävien suorittamiseen, vaan kysymys on siitä, että edunvalvoja huolehtii huollon tarpeen tyydyttämisestä esimerkiksi panemalla vireille sosiaali- tai terveydenhuollon alaan kuuluvan toimenpiteen. Säännöstä asiallisesti vastaava oikeusohje sisältyy nykyisin holhouslain 34 §:ään. Asian luonteesta johtuu, että edunvalvojalla ei voida katsoa olevan tällaista huolenpitovelvollisuutta, jos hänet on määrätty hoitamaan ainoastaan tiettyä tarkoin rajattua asiaa.

Päämiehen kuuleminen

39 §. Pykälässä asetetaan edunvalvojalle velvollisuus tiedustella päämiehensä mielipidettä ennen kuin edunvalvoja tekee päätöksen tämän puolesta. Säännöksen tarkoituksena on korostaa edunvalvojan ja päämiehen välisen yhteistoiminnan merkitystä. Erityisesti on huomattava, että kuulemisvelvollisuus koskee myös niitä tilanteita, joissa päämies on alaikäinen.

Yhteistoiminnan tarve on suurin silloin, kun päämiehen oikeutta määrätä varallisuudestaan ei ole lainkaan rajoitettu tai kun rajoitus on määrätty koskemaan ainoastaan tiettyjä oikeustoimia tai määrättyä omaisuutta. Päällekkäisten ja ristiriitaisten oikeustointen vaaraa voidaan olennaisesti vähentää yhteistoiminnalla. Yhteistoiminnan edellytyksenä on luonnollisesti se, että päämies kykenee ymmärtämään kysymyksessä olevan asian tai toimenpiteen merkityksen.

Säännös koskee ainoastaan edunvalvojan ja päämiehen keskinäistä suhdetta. Kuulemisvelvollisuuden laiminlyönti ei vaikuta edunvalvojan tekemän oikeustoimen sitovuuteen eikä siihen muutoinkaan liity suoranaista sanktiota. Edunvalvojan kykenevyys yhteistoimintaan päämiehensä kanssa voidaan kuitenkin ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun harkitaan edunvalvojan määräämistä tehtäväänsä tai hänen vapauttamistaan siitä.

Pykälän 1 momentti on asiallisesti yhtäpitävä voimassa olevan holhouslain 37 §:n kanssa. Pykälän 3 momentti on sitä vastoin uusi. Se koskee edunvalvojan velvollisuutta pitää yhteyttä alaikäisen huoltajaan. Koska alaikäisen omaisuutta koskevat tärkeät päätökset saattavat vaikuttaa myös huoltajan edellytyksiin hoitaa tehtäviään, on perusteltua, että edunvalvoja tiedustelee huoltajan mielipidettä ennen asian ratkaisemista. Velvollisuuden laiminlyöntiin ei tässäkään tapauksessa ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi liittää suoranaista sanktiota. Edunvalvojan ja huoltajan välisen yhteydenpidon epäonnistuminen saattaa kuitenkin yksittäistapauksessa antaa aiheen edunvalvojan vapauttamiseen tehtävästään.

Edunvalvojan palkkio ja kulujen korvaaminen

40 §. Pykälä sisältää edunvalvojan kustannusten korvaamista ja palkkiota koskevat oikeusohjeet. Sen 1 momentin mukaan alaikäisen vanhemmalla ja alaikäisen lakimääräisellä edunvalvojalla on oikeus saada korvaus tarpeellisista kuluistaan. Alaikäisen lakimääräisellä edunvalvojalla tarkoitetaan hänen huoltajaansa, toisin sanoen henkilöä, jonka asema edunvalvojana perustuu suoraan ehdotuksen 4 §:n 1 momentin säännökseen. Alaikäisen lakimääräisenä edunvalvojana on tavallisesti lapsen vanhempi tai molemmat vanhemmat, mutta kysymyksessä voi olla myös muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu.

Korvaus, jota 1 momentissa tarkoitetaan, maksetaan päämiehen varoista. Näissä tapauksissa edunvalvojalla ei olisi oikeutta palkkioon. Lasten edunvalvonnan on katsottava kuuluvan sellaisiin vanhempien ja muiden huoltajien velvollisuuksiin, jotka on suoritettava palkkiotta.

Pykälän 2 momentti koskee täysi-ikäiselle määrätyn edunvalvojan ja alaikäiselle määrätyn muun edunvalvojan kuin hänen vanhempansa oikeutta palkkioon ja kulujen korvaukseen. Sen mukaan edunvalvojalla on oikeus korvaukseen tarpeellisista kuluistaan ja työn laatuun ja laajuuteen nähden kohtuulliseen palkkioon.

Palkkio ja korvaus maksetaan pääsäännön mukaan päämiehen varoista. Päämiehen varat ja tulot saattavat kuitenkin olla niin vähäiset, että kohtuullisen palkkion ja riittävän kulukorvauksen suorittaminen merkitsisi hoidettavan varallisuuden tuntuvaa vähentämistä. Näin saattaa erityisesti käydä tapauksissa, joissa edunvalvonta on ollut poikkeuksellisen työläs. Koska omaisuuden hoidon tarkoituksena ei ole, että omaisuus vähentyisi ja vähitellen ehkä kokonaan kuluisi hoitopalkkioihin, olisi palkkio ja korvaus näissä harvinaisissa tapauksissa voitava makeaa julkisista varoista.

Voimassa olevien säännösten mukaan yhteiskunta ei ole velvollinen suorittamaan palkkiota holhoojalle tai uskotulle miehelle. Poikkeuksena ovat holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain (14/71) 2 §:ssä tarkoitetut, holhouslautakunnan erikseen nimeämät holhoojat, jotka ovat suostuneet ottamaan vastaan holhoojan tai uskotun miehen tehtäviä. Tämä on ollut yhtenä syynä siihen, että holhoojan tehtäviin on ollut vaikea löytää siihen suostuvaa henkilöä. Virkaholhoojia on tästä syystä jouduttu käyttämään muissakin tapauksissa kuin niissä, joita ajatellen järjestelmä aikanaan luotiin. Palkkiota koskevat säännökset ovat siten saattaneet estää sellaisen ratkaisun, jota muuten olisi pidettävä päämiehen kannalta parhaana.

Näistä syistä ehdotetaan, että jos palkkiota tai korvausta ei kokonaisuudessaan voida maksaa päämiehen varoista, edunvalvojalla olisi oikeus saada erotus kunnan varoista. Palkkio ja korvaus maksettaisiin tällöin samalla tavoin kuin se maksetaan niille, jotka ovat edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain 2 §:n mukaisesti suostuneet toimimaan edunvalvojina. Oikeus toteutettaisiin käytännössä siten, että edunvalvoja merkitsee kunnan holhousviranomaiselle annettavaan vuositiliin palkkionsa ja kulujensa määrän, ja pyytää, että palkkio maksettaisiin kunnan varoista siltä osin kuin kunnan holhousviranomainen katsoo, että palkkion maksaminen päämiehen varoista ei ole kohtuullista. Kunnan holhousviranomaisen on tämän jälkeen päätettävä, onko tiliin merkitty palkkio kohtuullinen ja onko jokin osa palkkiosta tämän pykälän nojalla maksettava kunnan varoista.

Oikeusministeriö antaisi pykälän 3 momentin mukaan tarkemmat ohjeet palkkion määräytymisen perusteista. Määräykset ovat tarpeen käytännön yhdenmukaistamiseksi eri paikkakunnilla.

Vahingonkorvausvelvol1isuus

41 §. Pykälän 1 ja 2 momentissa on annettu oikeusohjeet edunvalvojan vahingonkorvausvelvollisuudesta. Edunvalvoja on sen mukaan velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut päämiehelleen. Säännöksen sanonnasta käy ilmi, että lieväkin tuottamus synnyttää korvausvelvollisuuden. Korvausvelvollisuus käsittää sekä varallisuusvahingon että myös henkilö- ja esinevahingon mikäli se on aiheutettu edunvalvojan toimessa.

Vahingonkorvauksen sovitteluun ja korvausvastuun jakautumiseen kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken sovelletaan 2 momentin mukaan vahingonkorvauslain asianomaisia säännöksiä. Korvausvastuun jakautumista koskevat säännökset ajankohtaistuvat silloin, kun päämiehellä on useampia edunvalvojia. Viittaus vahingonkorvauksen sovittelusta annettuihin säännöksiin tarkoittaa sekä vahingonkorvauslain 2 luvussa että sen 6 luvussa olevia säännöksiä vahingonkorvauksen sovittelusta. Jos edunvalvojana on yleinen edunvalvoja, on korvausvastuusta ehdotuksen mukaan lisäksi voimassa, mitä vahingonkorvauslain 3 ja 4 luvussa säädetään. Kunnalla olisi siten isännänvastuu yleisen edunvalvojan aiheuttamasta vahingosta. Yleisen edunvalvojan korvausvastuu määräytyisi puolestaan vahingonkorvauslain 4 luvun nojalla. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että yleinen edunvalvoja ei joutuisi henkilökohtaiseen vahingonkorvausvastuuseen, jos hänen viakseen jää vain lievä tuottamus.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 3 momentin (1423/91) mukaan se, jonka lukuun tehtävä suoritetaan, on eräissä tapauksissa velvollinen korvaamaan tehtävää suoritettaessa aiheutetun vahingon. Koska edunvalvonnassa oleva päämies ei normaalisti voi ohjata eikä tehokkaasti valvoa edunvalvojansa toimintaa, isännänvastuun syntyminen päämiehelle edunvalvojan toimista on epätarkoituksenmukaista ja päämiehen kannalta kohtuutonta. Sen vuoksi on 3 momenttiin otettu säännös, jonka mukaan päämies ei ole velvollinen korvaamaan vahinkoa, jonka edunvalvoja on aiheuttanut toimiessaan hänen lukuunsa.

Lakiehdotukseen ei ole otettu erityisiä säännöksiä vahingonkorvauskanteen nostamisen ajankohdasta. Tältä osin noudatettaisiin vakiintuneita holhousoikeudellisia periaatteita. Niiden mukaan kanne voidaan nostaa joko edunvalvojan toimen aikana tai sen päätyttyä. Oikeus vahingonkorvaukseen ei vanhene edunvalvojan toimen kestäessä. Edunvalvojan tehtävän päätyttyä kanne olisi sitä vastoin nostettava, kuten ehdotuksen 57 §:ssä säädetään.

6 luku. Edunvalvojan toimen valvonta

Valvova viranomainen

42 §. Pykälän 1 momentissa on asetettu kunnan holhousviranomaiselle velvollisuus valvoa edunvalvojan toimintaa. Siinä on lisäksi annettu ohjeet siitä, minkä kunnan holhousviranomaisen tehtäviin valvonta kuuluu. Valvonta kuuluisi sille holhousviranomaiselle, jolle tuomioistuin on 64 tai 65 §:n mukaisesti ilmoittanut edunvalvonnan rekisteröintiin johtaneesta päätöksestään. Mainittujen säännösten mukaan ilmoitus tulee yleensä tehtäväksi päämiehen kotikunnan holhousviranomaiselle. Jos edunvalvontaa ei ole kirjattu, valvontavelvollisuus kuuluu 1 momentin mukaan sen kunnan holhousviranomaiselle, missä päämiehellä on väestökirialain mukainen kotipaikka.

Valvonta koskee paitsi omaisuuden hoitoa, myös muita edunvalvojalle kuuluvia tehtäviä. Holhousviranomaisen tulee siten valvoa myös sitä, että edunvalvoja on täyttänyt 38 §:ssä säädetyn huolenpitovelvollisuutensa.

Joissakin tapauksissa saattaa olla tarkoituksenmukaista, että valvontatehtävät siirretään toisen kunnan holhousviranomaiselle. Pykälän 2 momentissa on tuomioistuimelle annettu oikeus päättää valvonnan siirtämisestä tuomiopiirissään olevan toisen kunnan holhousviranomaiselle. Näin voitaisiin menetellä, jos henkilö, jonka etua on valvottava, on muuttanut tähän kuntaan tai jos siirtoa on muusta syystä pidettävä tarkoituksenmukaisena. Siirtoa tarkoittavan päätöksen tekisi valvovan holhousviranomaisen hakemuksesta se yleinen alioikeus, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity.

Pykälästä käy ilmi, että tuomioistuin ei voi siirtää valvontaa sellaisen kunnan holhousviranomaiselle, joka ei ole tuomioistuimen tuomiopiirissä. Jos tällainen toimenpide on tarpeen, se on toteutettava ehdotuksen 65 §:n osoittamalla tavalla, toisin sanoen siirtämällä edunvalvontaa koskevat tehtävät toiselle alioikeudelle. Siirron tapahduttua viimeksi mainittu tuomioistuin yksilöi valvontavelvollisen holhousviranomaisen tekemällä 65 §:n 2 momentissa tarkoitetun ilmoituksen sille tuomiopiirissään olevalle kunnan holhousviranomaiselle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa.

Omaisuusluettelo

43 §. Pykälässä on edunvalvojalle asetettu velvollisuus laatia päämiehen omaisuudesta luettelo ja toimittaa se kunnan holhousviranomaiselle. Luettelon avulla viranomainen voi valvoa päämiehen varallisuusasemassa tapahtuvia muutoksia ja edunvalvojan toimintaa.

Luettelossa on ilmoitettava ne päämiehen varat ja velat, joiden tulee lain mukaan olla edunvalvojan hoidettavana. Luettelossa on ilmoitettava myös se omaisuus, joka on jätetty päämiehen vallintaan 34 §:n 2 momentin nojalla. Vaikka edunvalvojan tilivelvollisuus ei koske tätä omaisuutta, sen ilmoittaminen on kuitenkin tarpeen, jotta holhousviranomainen saisi mahdollisuuden arvioida, onko omaisuuden jättäminen päämiehen vallintaan ollut tämän edun mukainen toimenpide.

Omaisuusluettelo on annettava holhousviranomaiselle kolmen kuukauden kuluessa tehtävän alkamisesta. Velvollisuus koskee myös lapsen lakimääräistä edunvalvojaa ja edunvalvojaksi määrättyä lapsen vanhempaa. Säännöstä sovellettaessa on kuitenkin otettava huomioon sen yhteys alaikäisen edunvalvonnan rekisteröintiä koskevaan 62 §:ään. Jos alaikäisellä ei ole lainkaan omaisuutta tai sen määrä on vähäinen, ei ole tarpeellista edellyttää, että luettelo tällöinkin annetaan. Tästä on otettu säännös pykälän 3 momenttiin.

Jos päämies myöhemmin saa omaisuutta, jonka tulee olla edunvalvojan hoidettavana, on luettelo saadusta omaisuudesta annettava kuukauden kuluessa sasnnosta. Säännöksen tarkoituksena on antaa tehokasta suojaa vajaavaltaisen taloudellisille eduille. Tämän vuoksi tulisi omaisuuden saaminen ymmärtää laajasti. Valvonnan kannalta on tärkeää, että holhousviranomaisen tietoon saatetaan myös ehdolliset tai aikamääräyksestä riippuvat oikeudet tai etuudet, vaikka edunvalvoja ei niistä vielä voikaan määrätä tai vaikka niitä ei voitaisikaan käyttää esimerkiksi vejaavaltaisen velkojen maksuun.

Velvollisuus antaa luettelo ei kuitenkaan koskisi sellaisia toistuvaissuorituksia, jotka päämies saa tietyn, holhousviranomaisen tiedossa olevan oikeuden nojalla. Tällaisia ovat esimerkiksi elatusavut ja eläkkeet.

Tavallisimmin päämies saa omaisuutta perintönä tai yleistestamentilla, toisin sanoen kuolinpesän osakkuuden perusteella. Näitä tapauksia ajatellen ehdotetaan 2 momentissa, että edunvalvojan on toimitettava kunnan holhousviranomaiselle jäljennös perukirjasta kuukauden kuluessa siitä, kun parunkirjoitus on toimitettu. Perukirjan toimittamisvelvollisuus koskisi myös niitä tapauksia, joissa päämies on pesän osakkaana pelkästään avio-oikeutensa nojalla eikä siten tule saamaan pesästä omaisuutta perintönä. Hänelle saattaa näet avio-oikeutensa perusteella syntyä varallisuusoikeudellisia vaateita kuolinpesään nähden. Kun ositus ja perinnönjako toimitetaan tai testamentti pannaan täytäntöön ja päämies tällöin saa omaisuutta, tulee luettelo siitä toimittaa holhousviranomaiselle 1 momentin mukaisesti.

Kunnan holhousviranomainen voi 3 momentin mukaan edunvalvojan hakemuksesta pidentää määräaikaa, jos se on omaisuuden laajuuden tai muun syyn vuoksi tarpeen. Tällaisena syynä saattaa tulla kysymykseen esimerkiksi se, että edunvalvojan vaihtuessa aikaisempi edunvalvoja ei ole ehtinyt laatia päätöstiliä ja luovuttaa omaisuutta hallustaan niin pian, että uudelle edunvalvojalle olisi jäänyt riittävä aika luettelon tekemiseen.

44 §. Omaisuudesta laadittavan luettelon luotettavuuden ja paikkansapitävyyden varmistamiseksi ehdotetaan, että edunvalvojan on merkittävä luetteloon valaehtoinen vakuutus tietojen paikkansapitävyydestä. Tuomioistuin voisi vaadittaessa velvoittaa edunvalvojan valallaan vahvistamaan vakuutuksen. Säännösehdotus muistuttaa perintökaaren 20 luvun 6 §:n säännöstä,,jossa pesän ilmoittajalle on asetettu velvollisuus merkitä valaehtoinen vakuutus pesukirjaan.

Pankin ja rahalaitoksen ilmoitusvelvollisuus

45 §. Alaikäiset saavat käytännössä usein omaisuutta vanhempien, isovanhempien tai muiden sukuun kuuluvien antamina lahjoituksina. Jos lahjoitusta vastaanottamaan on määrätty edunvalvoja, tämän on ehdotuksen 43 §:n nojalla katsottava olevan velvollinen ilmoittamaan lahjoituksesta kunnan holhousviranomaiselle. Jos lahjoittaminen sitä vastoin toteutetaan lahjanlupauslain 4 §:n (831/91) mukaisesti niin sanottuna notariaattilahjana, alaikäinen ei vakiintuneen käsityksen mukaan tarvitse holhousoikeudellista edustajaa, vaikka lahjoittajana olisi hänen edunvalvojansa. Kokemus on osoittanut, että holhousviranomainen ei näissä tapauksissa useinkaan saa ilmoitusta alaikäisen omaisuuden lisääntymisestä eikä siten myöskään kykene valvomaan lahjoitetun omaisuuden hoitoa.

Lahjansaajan oikeusturvan parantamiseksi ehdotetaan, että pankin, arvopaperinvälitysliikkeen tai arvo-osuusrekisterin pitäjän, joka on ottanut vastaan lahjoitusta merkitsevän talletuksen tai suorittanut arvo-osuuksien siirron, on ilmoitettava lahjoituksesta holhousviranomaiselle. Ilmoitus olisi tehtävä aina silloin, kun lahjan saaja on alaikäinen. Jos lahjan saaja on täysi-ikäinen, ilmoitus olisi tehtävä ainoastaan, jos pankilla, arvopaperinvälitysliikkeellä tai arvo-osuusrekisterin pitäjällä on aihetta otaksua, että lahjoitettu omaisuus on edunvalvojan hoidettavana. Ilmoitusvelvollisella ei olisi tutkimisvelvollisuutta viimeksi mainitun seikan osalta.

Tilivelvollisuus

46 §. Pykälän 1 momentissa on annettu yleiset ohjeet edunvalvojan velvollisuudesta pitää kirjaa päämiehen varallisuudesta ja siinä tapahtuvista muutoksista. Velvollisuuden laatua ei säännöksessä ole yksityiskohtaisesti täsmennetty. Tämä ei ole mahdollista sen tähden, että edunvalvojien tehtävät poikkeavat suuresti toisistaan. Velvollisuuden tarkempi sisältö määräytyisi siten edunvalvojan toimen valvottavuuden asettamien vaatimusten pohjalta. Kirjanpidon tulee olla sellainen, että edunvalvoja voi sen perusteella tehdä 47 ja 48 §:n mukaisen vuosi- tai päätöstilin.

Puheena oleva säännös ei luonnollisestikaan syrjäytä niitä kirjanpitovelvollisuutta koskevia säännöksiä, joita on sovellettava, kun päämies on elinkeinon- tai ammatinharjoittajana kirjanpitovelvollinen tai kun vajaavaltaisen omistuksessa on kirjanpitovelvollinen yritys.

Pykälän 2 momentissa on säännökset edunvalvojan tilivelvollisuudesta tapauksissa, joissa edunvalvojan tehtävä koskee muuta kuin omaisuuden hoitamista, esimerkiksi edustamista päämiehen henkilöä koskevassa asiassa. Edunvalvoja olisi näissä tapauksissa velvollinen pitämään sellaista kirjaa tehtävänsä hoitamisesta, että hän voi tehdä riittävän selon niistä toimenpiteistä, joihin hän on ryhtynyt saamansa tehtävän johdosta. Näissä tapauksissa ei noudatettaisi muita tilivelvollisuutta koskevia säännöksiä.

47 §. Pykälä sisältää oikeusohjeet vuositilin antamisesta. Velvollinen antamaan vuositilin olisi sellainen edunvalvoja, jonka tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista. Alaikäisen edunvalvoja ei momentin mukaan kuitenkaan olisi velvollinen antamaan tiliä, jollei edunvalvontaa ole pitänyt merkitä holhousasioiden rekisteriin. Tämä säännös vapauttaa käytännössä tilivelvollisuudesta lapsensa edunvalvojina toimivat vanhemmat, jos alaikäisen omaisuuden määrä on vähäinen.

Tilikautena on 1 momentin mukaan pääsääntöisesti kalenterivuosi, ja tili on annettava kolmen kuukauden kuluessa tilikauden päättymisestä. Kunnan holhousviranomainen voisi kuitenkin hakemuksesta muuttaa tilikautta siten, että tilikautena on jokin muu vuoden pituinen ajanjakso kuin kalenterivuosi. Näin voitaisiin menetellä, jos tilikauden muuttamista on päämiehen omaisuuden hoidon ja tilinpidon kannalta pidettävä tarkoituksenmukaisena.

Pykälän 2 momentin mukaan tilikausi saattaa poikkeuksellisesti muodostua vuotta pitemmäksi. Jos edunvalvontatehtävä on alkanut tilikauden jälkimmäisellä puoliskolla, kunnan holhousviranomainen voisi päättää, että tili annetaan vasta seuraavan tilikauden tilin yhteydessä. Asiaa harkittaessa olisi luonnollisesti varmistauduttava siitä, että päätöksestä ei aiheudu vaaraa päämiehen eduille.

Edellä selostetun pääsäännön mukaan tili on annettava kolmen kuukauden kuluessa tilikauden päättymisestä. Voidaan kuitenkin olettaa, että tämä aika ei kaikissa tapauksissa ole riittävä. Sen tähden on 3 momenttiin otettu säännös, jonka mukaan kunnan holhousviranomainen voisi hakemuksesta pidentää määräaikaa, jos edunvalvoja ei sairauden, tehtävänsä laajuuden tai muun pätevän syyn johdosta kykene tai ole kyennyt antamaan tiliä säädetyssä ajassa.

48 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet päätöstilin antamisesta kunnan holhousviranomaisen tarkastettavaksi.

Voimassa olevan holhouslain mukaan lopputiliä ei lainkaan anneta holhouslautakunnalle. Lopputilin antaminen on sen mukaan puhtaasti yksityisoikeudellinen toimitus. Tätä seikkaa on pidettävä epäkohtana. Vasta täysi-ikäiseksi tullut tai edunvalvonnasta vapautunut henkilö ei tavallisesti pysty arvioimaan lopputilin oikeellisuutta. Tästä tai muusta syystä, kuten läheisestä sukulaisuussuhteesta holhoojaan, saattaa olla seurauksena, että holhouksesta vapautunut ilman muuta hyväksyy tilin tai että tilitys jää kokonaan tekemättä.

Tämän vuoksi ehdotetaan, että edunvalvojan tulee tehtävänsä päätyttyä antaa päätöstili kunnan holhousviranomaiselle, jonka tulee tarkastaa se samalla tavoin kuin vuositili. Näin olisi meneteltävä myös silloin, kun edunvalvojan tehtäviä rajoitetaan. Tili koskisi tällöin edunvalvojan hallinnosta pois siirtyvää omaisuutta. Tili olisi annettava holhousviranomaiselle viipymättä, toisin sanoen niin pian kuin se omaisuuden laajuuden ja laadun huomioon ottaen voi tapahtua.

Päätöstili koskee omaisuuden hoitoa viimeksi annetun tilin käsittämän tilikauden päättymisen jälkeisenä aikana. Jos vuositiliä ei ole lainkaan annettu, on päätöstili annettava koko siltä ajalta, joka on kulunut edunvalvojan toimen alkamisesta sen päättymiseen saakka. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun edunvalvoja on 50 §:n mukaisesti toistaiseksi vapautettu velvollisuudesta antaa vuositili.

Alaikäisen lakimääräinen edunvalvoja sekä alaikäisen edunvalvojaksi määrätty alaikäisen vanhempi olisivat vapautettuja päätöstilin antamisesta niissä tapauksissa, joissa edunvalvontaa ei ole ollut merkittävä holhousasioiden rekisteriin. Sanonta osoittaa, että tällainen edunvalvoja voidaan velvoittaa päätöstilin antamiseen, vaikka rekisterimerkintää ei olekaan tehty, jos rekisteriin merkitsemisen olisi pitänyt 62 §:n nojalla tapahtua.

49 §. Pykälässä on oikeusohjeet tileihin liittyvän tositeaineiston säilyttämisestä ja tarkastettavaksi luovuttamisesta. Edunvalvojan on sen mukaan luovutettava tilin yhteydessä tarkastettavaksi tiliin liittyvä tositeaineisto. Tilillä tarkoitetaan tässä sekä vuositiliä että päätöstiliä.

Tilintarkastuksen päätyttyä tositteet on palautettava edunvalvojalle, joka on velvollinen säilyttämään ne, kunnes vahingonkorvauskanteen nostamiselle 57 §:n 1 momentissa varattu aika on kulunut umpeen. Jos vahingonkorvauskanne on nostettu, velvollisuus säilyttää tositteet ulottuu aina siihen saakka, kun kanne on lainvoimaisesti ratkaistu. Sen jälkeen, kun edunvalvojan velvollisuus säilyttää tositteet lakkaa, päämiehellä, hänen oikeudenomistajillaan ja uudella edunvalvojalla on oikeus saada tositteet haltuunsa.

Tositteiden säilyttämiseen velvoittavaa oikeusohjetta on tulkittava tilin sisältöä koskevien oikeusohjeiden yhteydessä. Mikäli tosite koskee asiaa, josta tilissä ei tarvitse tehdä yksityiskohtaisesti selkoa, ei tositteen säilyttäminen ole yleensä välttämätöntä. Tällaisia ovat lähinnä päivittäisiin, tavanomaisiin elantokustannuksiin liittyvät tositteet.

50 §. Tilivelvollisuuden tarkoituksena on mahdollistaa se, että kunnan holhousviranomainen voi valvoa omaisuuden hoitamista. Jos valvonnan tarve on vähäinen, tilin laatiminen ja sen tarkastaminen aiheuttaa tarpeetonta työtä. Tämän vuoksi ehdotetaan, että kunnan holhousviranomainen voisi määräajaksi tai toistaiseksi vapauttaa edunvalvojan velvollisuudesta antaa vuositili. Näin voitaisiin menetellä silloin, kun viranomaiselle annetusta luettelosta tai vuositilistä käy ilmi, että päämiehellä ei ole omaisuutta tai että edunvalvojan hoidettavana olevan omaisuuden määrä on vähäinen. Samoilla edellytyksillä voitaisiin tilien välinen aika määrätä vuotta pitemmäksi. Kunnan holhousviranomaisen tulee kunkin tapauksen olosuhteen huomioon ottaen harkita, mikä mainituista tilivelvollisuuden helpotuksista on tarkoituksenmukaisin.

Vapautus saattaisi käytännössä tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun alaikäisen edunvalvonta on merkitty holhousasioiden rekisteriin sillä perusteella, että alaikäinen on osakkaana kuolinpesässä, jonka varojen määrä ei ole vähäinen. Jos perittävällä kuitenkin oli velkoja tai jos lopullinen perintöosuus muusta syystä jäi vähäiseksi, ei edunvalvojaa ole yleensä syytä rasittaa vuosittaisilla tilityksillä. Vapauttaminen koskisi ainoastaan velvollisuutta antaa vuositili. Päätöstilin antamisesta ei voitaisi myöntää vapautusta, joten vähäisenkin omaisuuden hoito olisi tällä tavoin viranomaisen valvonnassa.

51 §. Pykälässä on annettu yleispiirteiset ohjeet vuositilin ja päätöstilin sisällöstä. Sen mukaan tiliin on merkittävä varat ja velat tilikauden alkaessa, tilikauden aikana tapahtuneet muutokset sekä varat ja velat tilikauden päättyessä. Tilistä on käytävä ilmi myös ne toimenpiteet, joihin edunvalvoja on ryhtynyt omaisuutta hoitaessaan. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi omaisuuden myynti ja ostaminen sekä varojen siirtäminen toiselle tilille. Tilikauden aikana tapahtuneet muutokset voidaan esittää esimerkiksi sisällyttämällä tiliin selvitys tilikauden tuloista ja menoista.

Tilistä on 2 momentin mukaan käytävä ilmi myös se omaisuus, jonka edunvalvoja on tilikauden aikana luovuttanut päämiehensä vallintaan. Säännös velvoittaa muun muassa päämiehelle annettujen käteisvarojen ja hänen käytettävissään ehkä olevien pankkitilien ilmoittamiseen.

Edunvalvontatehtävien suuren kirjavuuden johdosta laissa ei ole mahdollista antaa yksityiskohtaisia ohjeita tilin sisällöstä. Tiliä tarkastaessaan kunnan holhousviranomaisen tulee tutkia, että tarpeelliset tiedot on esitetty tilissä sillä tavoin, että niiden perusteella voidaan valvoa omaisuuden hoitamista ja mahdollisen omaisuuden hoitosuunnitelman noudattamista. Jos tilin sisällön katsotaan antavan aihetta huomautukseen, holhousviranomaisen tulee pyytää edunvalvojalta lisäselvitystä ja ryhtyä tarvittaessa ehdotuksen 53 §:ssä tarkoitettuihin toimenpiteisiin.

Joissakin tapauksissa saattaisi velvollisuus pitää yksityiskohtaisen tilin edellyttämää kirjaa päämiehen varoista ja veloista muodostua edunvalvojalle kohtuuttomaksi rasitukseksi. Näin voi käydä etenkin silloin, kun edunvalvoja on päämiehen perheenjäsen. Perheissä ei talousmenoista useinkaan pidetä yksityiskohtaista kirjaa. Hankittaessa kulutushyödykkeitä perheen yhteisen kotitalouden käyttöön ei myöskään voida edellyttää, että edunvalvoja kulloinkin erittelisi, mikä osa niistä tulee päämiehen käyttöön.

Näistä syistä ehdotetaan, että kunnan holhousviranomainen voisi antaa suostumuksen siihen, että omaisuutta tai sen määrättyä osaa koskeva tili saa olla yleispiirteinen. Näin voitaisiin menetellä silloin, kun edunvalvojana on päämiehen vanhempi, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen henkilö. Läheisenä henkilönä voidaan erityisesti pitää edunvalvonnassa olevan kanssa yhteisessä kotitaloudessa asuvaa elämänkumppania tai kasvattilasta.

Edellytyksenä suostumuksen antamiselle on lisäksi, että yleispiirteistä tiliä voidaan pitää riittävänä edunvalvojan hoidettavana olevan varallisuuden laatu huomioon ottaen. Jos varallisuus on luonteeltaan sellaista, että se on tarkoitettu käytettäväksi varallisuuden haltijan ja hänen perheensä elantokustannuksiin, yleispiirteinen tili saattaa useasti olla riittävä. Jos päämiehellä on sen lisäksi muuta erityistä omaisuutta, sen hoidosta on yleensä aiheellista vaatia yleispiirteistä tarkempi tili.

Vähimmäisvaatimukseksi yleispiirteisen tilin sisällölle on asetettu, että tilistä tulee käydä ilmi, miten varallisuus on tilikauden aikana muuttunut. Tällä tarkoitetaan varallisuuden määrän ja laadun muutoksia.

52 §. Pykälässä on asetettu kunnan holhousviranomaiselle velvollisuus viipymättä tilin saatuaan tarkastaa, miten omaisuutta on hoidettu ja onko tili muuten oikein laadittu. Tarkastuksen pohjana on edellä mainittu, päämiehen varoista ja veloista laadittu luettelo ja mahdolliset aikaisemmin annetut vuositilit.

Pykälän 1 momenttiin on otettu nimenomainen maininta holhousviranomaisen velvollisuudesta valvoa myös sitä, että päämiehelle on annettu sellaiset käteisvarat, joihin hän on oikeutettu. Asian korostaminen on katsottu perustelluksi sen tähden, että käteisvarojen saamisessa näyttää käytännössä esiintyvän jatkuvia ongelmia.

Pykälän 2 momentin mukaan edunvalvoja on velvollinen pyydettäessä antamaan kunnan holhousviranomaiselle kaikki tehtäväänsä koskevat tarpeelliset tiedot ja tositteet sekä esittämään hoidettavanaan olevat arvopaperit. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa se, että holhousviranomainen saa käyttöönsä kaiken sen aineiston, joka tarvitaan tilin oikeellisuuden tarkastamiseksi tai sen selvittämiseksi, onko alaikäisen edunvalvonta rekisteröitävä ja siten saatettava tilivelvollisuuden piiriin.

Uhkasakon asettaminen

53 §. Pykälä sisältää tehosteen edunvalvojan laiminlyönnin tai niskoittelun varalta. Se tulee sovellettavaksi, jos edunvalvoja laiminlyö velvollisuutensa antaa asianmukaisen tilin, luettelon, tositteen tai pyydetyn selvityksen taikka sellaisen hoitosuunnitelman, jonka laatimisesta kunnan holhousviranomainen on tehnyt päätöksen. Kunnan holhousviranomaisen on tällöin ilmoitettava asiasta tuomioistuimelle, joka voi velvoittaa edunvalvojan sakon uhalla täyttämään velvollisuutensa. Uhkasakon asettaminen kuuluu sille tuomioistuimelle, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity. Jos alaikäisen edunvalvontaa ei ole rekisteröity, uhkasakon asettamisen on katsottava kuuluvan sille tuomioistuimelle, jossa edunvalvonnan rekisteröimistä koskeva hakemus olisi pantava vireille. Ennen uhkasakon asettamista tuomioistuimen on varattava edunvalvojalle tilaisuus tulla kuulluksi. Hyvään hallintoon luonnollisesti kuuluu, että kunnan holhousviranomainen jo ennen tuomioistuimen puoleen kääntymistä muistuttaa edunvalvojaa tämän laiminlyönnistä. Pykälässä on sen vuoksi edellytetty, että ilmoitus tehtäisiin vasta, jos edunvalvoja ei kehotuksen saatuaankaan täytä velvollisuuttaan.

Päämiehen edun turvaaminen

54 §. Pykälään on otettu oikeusohjeet siltä varalta, että edunvalvoja laiminlyö päämiehen kannalta tarpeellisen edunvalvontatoimenpiteen. Tuomioistuin voisi tällöin hakemuksesta määrätä toisen edunvalvojan siitä huolehtimaan. Näin voitaisiin menetellä esimerkiksi silloin, jos lasten oikeuksien turvaaminen vanhemman kuolinpesässä edellyttää osituksen toimittamista eikä edunvalvoja ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin. Tämän säännöksen käyttämiseen ei luonnollisesti ole aihetta silloin, kun edunvalvojan laiminlyönti on sen laatuinen, että hänet on syytä välittömästi vapauttaa tehtävästään.

Toinen edunvalvoja voitaisiin määrätä myös silloin, kun edunvalvojaa vastaan on syytä päämiehen puolesta ajaa kannetta edunvalvojan toimen aikana. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen holhouslain 55 §:n 2 momenttia.

Hakemus on kummassakin tapauksessa tehtävä sille tuomioistuimelle, jolle edunvalvojan määrääminen 67 tai 68 §:n mukaan kuuluu. Hakemukseen johtava laiminlyönti saadaan yleensä selville kunnan holhousviranomaisen suorittaman valvonnan yhteydessä. Edunvalvojan toimintaa valvovana viranomaisena kunnan holhousviranomainen on tällöin velvollinen tekemään hakemuksen. Oikeus hakemuksen tekemiseen ehdotetaan kunnan holhousviranomaisen lisäksi annettavaksi kaikille niille, jotka 71 §:n 1 tai 2 momentin mukaan voivat tehdä hakemuksen edunvalvojan määräämiseksi. Hakemukseen sovellettaisiin muutoinkin 8 luvussa olevia menettelysäännöksiä.

Toimenpiteet edunvalvojan tehtävän päättyessä

55 §. Pykälässä annetaan oikeusohjeet omaisuuden luovuttamisesta edunvalvojan tehtävän päätyttyä. Sen mukaan edunvalvoja on velvollinen viipymättä tehtävänsä päätyttyä luovuttamaan hoidossaan olevan omaisuuden päämiehelleen, uudelle edunvalvojalle tai muulle siihen oikeutetulle. Omaisuuden luovuttamisvelvollisuus koskee sekä edunvalvojan hallinnassa olevaa irtainta omaisuutta ja arvopapereita että myös sellaisia edunvalvojan hallussa olevia asiakirjoja, jotka ovat tarpeen päämiehen oikeuksien toteuttamiseksi tai niiden valvomiseksi.

Säännösehdotuksen mukaan omaisuus on luovutettava viipymättä edunvalvojan tehtävän päätyttyä. Omaisuuden luettelointi päätöstilin antamista varten saattaa kuitenkin vaatia, ettei luovutusta tehdä välittömästi. Lain sanonta on tästä syystä ymmärrettävä siten, että luovutuksen tulee tapahtua välittömästi sen jälkeen, kun omaisuuden säilyttäminen edunvalvojan hallussa ei ole välttämätöntä päätöstilin laatimisen kannalta.

Edunvalvojan tehtävän päättymisen perusteesta riippuu, kenelle omaisuus on luovutettava. Jos edunvalvojan tehtävä päättyy sen tähden, että alaikäinen täyttyä 18 vuotta, omaisuus on luovutettava täysi-ikäiseksi tulleelle. Jos edunvalvojan tehtävä on määrätty lakkaamaan sen tähden, että päämies ei enää ole edunvalvonnan tarpeessa, omaisuus on luovutettava päämiehelle. Jos edunvalvojan tehtävä päättyy sen tähden, että hänen tilalleen määrätään toinen edunvalvoja, omaisuus on luovutettava uudelle edunvalvojalle. Jos edunvalvojan tehtävä sitä vastoin päättyy päämiehen kuoleman johdosta, omaisuus on luovutettava päämiehen oikeudenomistajille. Omaisuuden saamiseksi edunvalvojan hallusta siihen oikeutetulla on käytettävissään esineoikeudellinen vaade, joka ei vanhene.

56 §. Pykälässä annetaan oikeusohjeet kunnan holhousviranomaisen velvollisuuksista edunvalvojan tehtävän päättyessä. Sen mukaan kunnan holhousviranomaisen tulee päätöstilin tarkastettuaan luovuttaa jäljennös päätöstilistä, vuositileistä ja hallussaan olevista omaisuusluetteloista sille, jolla on oikeus vastaanottaa omaisuuden hoitoa koskeva tilitys. Päätöstilin yhteyteen holhousviranomaisen tulee liittää sitä koskevat mahdolliset huomautuksensa. Näiden asiakirjojen perusteella tilityksen vastaanottaja voi arvioida, onko tilitys hyväksyttävä vai onko edunvalvojaa vastaan syytä ryhtyä toimenpiteisiin.

Kenelle edellä mainitut asiakirjat on luovutettava, riippuu perusteesta, jonka nojalla edunvalvojan tehtävä on päättynyt. Asiakirjat on luovutettava sille, jolla 55 §:n mukaan on oikeus vastaanottaa edunvalvojan luovuttama omaisuus. Asiaa on tarkemmin käsitelty 55 §:n perustelujen yhteydessä.

Asiakirjojen luovuttamisvelvollisuus ei koske tileihin liittyvää tositeaineistoa. Luovuttaessaan päätöstilin tarkastettavaksi edunvalvojan on 49 §:n mukaan luovutettava holhousviranomaiselle myös päätöstiliin liittyvät tositteet. Tarkastuksen päätyttyä tositteet tulee palauttaa edunvalvojalle. Edunvalvoja tarvitsee niitä voidakseen suojautua häneen mahdollisesti kohdistettavilta vahingonkorvauskanteilta. Tämän vuoksi ehdotetaan säädettäväksi, että tilityksen vastaanottajan on käännyttävä edunvalvojan puoleen halutessaan tutustua tositeaineistoon. Edunvalvoja on velvollinen antamaan tositteet hänen nähtäväkseen. Edunvalvojan taivuttamiseksi voidaan pykälän 2 momentin mukaan käyttää uhkasakkoa siten kuin 53 §:ssä säädetään. Tilin vastaanottajalla olisi kunnan holhousviranomaisen ohella oikeus uhkasakon määräämistä koskevan hakemuksen tekemiseen.

57 §. Ehdotuksen 41 §:n mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan tahallisesti tai tuottamuksesta päämiehelleen aiheuttamansa vahingon. Tässä pykälässä säädetään kanteen nostamisen määräajasta. Kanne olisi pantava vireille vuoden kuluessa siitä, kun kunnan holhousviranomainen on 56 §:n mukaisesti luovuttanut edunvalvontaa koskevat asiakirjat niihin oikeutetulle. Tapauksissa, joissa edunvalvojan tehtävä on koskenut muuta kuin päämiehen omaisuuden hoitoa, ei tule tehtäväksi päätöstiliä, vaan ainoastaan 46 §:n 2 momentissa tarkoitettu selvitys. Kanneaika olisi näissä tapauksissa laskettava siitä, kun edunvalvoja on antanut tällaisen selvityksen päämiehelle tai hänen edunvalvojalleen taikka muulle henkilölle, jolla on oikeus sen vastaanottamiseen. Tässä tarkoitettu määräaika on niin kutsuttu aineellinen määräaika, joten sen palauttaminen ei oikeudenkäymiskaaren 31 luvun nojalla tule kysymykseen.

Mainittua kanneaikaa ei kuitenkaan sovellettaisi, jos kanne perustuu seikkaan, joka ei käy ilmi tileistä. Kannetta voitaisiin tällöin ajaa määräajan umpeuduttuakin, jos kanteeseen oikeutetun ei voida katsoa esimerkiksi passiivisuudellaan hyväksyneen edunvalvojan toimintaa puheena olevalta osalta. Yleistä 10 vuoden vanhentumisaikaa olisi luonnollisesti sovellettava tähänkin tapaukseen. Ehdotus vastaa niitä periaatteita, joiden voidaan nykyisinkin katsoa kirjoittamattomina sisältyvän voimassa olevaan oikeuteemme.

Pykälän 3 momentin mukaan vuoden kanneaikaa ei noudatettaisi myöskään silloin, kun edunvalvoja on aiheuttanut päämiehelle vahinkoa rikoksella. Jos oikeus panna rikos syytteeseen kestää rikoslain 8 luvun 1 §:n mukaan 1 momentissa säädettyä pitemmän ajan, voitaisiin myös vahingonkorvausta vaatia syytteeseen panoa varten säädetyn ajan kuluessa. Merkitystä ei olisi sillä, vaaditaanko vahingonkorvausta rikosasian yhteydessä vaiko erillisellä kanteella. Säännös vastaa tältäkin osin voimassa oleviksi katsottavia holhousoikeudellisia periaatteita.

Jos uuden edunvalvojan tuottamuksesta johtuu, että vahingonkorvauskannetta, joka perustuu aikaisemman edunvalvojan toimintaan, ei ole pantu vireille oikeassa ajassa, uusi edunvalvoja on ehdotuksen 41 §:n mukaisesti vastuussa päämiehelle näin syntyneestä vahingosta. Korvausta voidaan tällöin vaatia vielä vuoden kuluessa siitä, kun uuden edunvalvojan tehtävä on päättynyt ja 56 §:n mukaiset toimenpiteet on suoritettu.

58 §. Pykälä koskee päätöstilin hyväksymistä ja hyväksymisen oikeusvaikutuksia. Sen mukaan vahingonkorvauskannetta, joka perustuu tilistä ilmenevään seikkaan, ei voida nostaa, jos tilin vastaanottaja on saatuaan 56 §:ssä mainitut asiakirjat kirjallisesti ilmoittanut hyväksyvänsä edunvalvojan toiminnan tai muulla tavoin kirjallisesti ilmoittanut vapauttavansa hänet korvausvastuusta. Pykälästä käy ilmi, että pelkästään suullisesti annettu ilmoitus tai hyväksyminen, joka on annettu ennen asiakirjojen saamista, ei aiheuta kanneoikeuden lakkaamista. Hyväksymisestä huolimatta vahingonkorvauskanne voidaan näissä tapauksissa nostaa 57 §:n mukaisesti.

Hyväksyminen ei myöskään estä vahingonkorvauskanteen nostamista sellaisella perusteella, joka ei käy ilmi tilistä. Näissä tapauksissa kanneaika on pääsääntöisesti avoinna 10 vuoden ajan siitä lukien, kun tili ja siihen liittyvät asiakirjat on 56 §:n mukaisesti vastaanotettu.

Yleisten oikeustoimiopillisten sääntöjen mukaan hyväksyminen ei sido hyväksyjää silloin, kun se on saatu aikaan erehdyttämällä tai käyttämällä hyväksi hyväksyjän erehdystä. Hyväksyminen ei myöskään sido antajaa, jos antaja ei kykene ymmärtämään asian merkitystä.

59 §. Pykälässä annetaan oikeusohjeet niiden tilanteiden varalta, joissa edunvalvojan tehtävä päättyy hänen kuolemansa johdosta tai joissa edunvalvoja ei ennen kuolemaansa ole ehtinyt antaa päätöstiliä tai luovuttaa omaisuutta tai tositteita hallustaan. Edunvalvojan velvollisuudet siirtyisivät näissä tapauksissa kuolinpesän osakkaille. Jos pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon tai konkurssiin, velvollisuudet siirtyisivät pesänselvittäjälle tai konkurssipesälle. Pesän osakkaat, pesänselvittäjä tai konkurssipesän hallinto olisivat näissä tapauksissa velvolliset huolehtimaan päätöstilin antamisesta ja omaisuuden luovuttamisesta siihen oikeutetulle sekä siitä, että tilityksen vastaanottajalla on mahdollisuus tutustua tileihin liittyvään tositeaineistoon. Heidän tulisi myös huolehtia päämiehen omaisuudesta niin kauan kuin omaisuus on pesän hallussa, sekä ilmoittaa edunvalvojan kuolemasta kunnan holhousviranomaiselle.

Asian luonteesta johtuu, että edellä selostettuja oikeusohjeita ei voida soveltaa edunvalvojaan, joka hoitaa tointaan virka- tai työsuhteesta johtuvan velvoitteen nojalla. Esitykseen sisältyy ehdotus laiksi edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa. Sen 7 §:n mukaan edunvalvojan määräys annetaan näissä tapauksissa yleiselle edunvalvojalle eikä toimen hoitajalle henkilökohtaisesti. Yleisenä edunvalvojana toimivan henkilön kuolemasta ei siten aiheudu velvollisuutta antaa päätöstili eikä muitakaan tässä luvussa säädettyjä velvoitteita. Selvyyden vuoksi on asiasta kuitenkin otettu nimenomainen oikeusohje pykälän 3 momenttiin.

7 luku. Edunvalvonnan rekisteröinti

60 §. Pykälä sisältää yleiset oikeusohjeet holhousasioiden rekisteristä. Rekisteri korvaisi alioikeuksissa nykyisin pidettävät holhouskirjat. Nykyisten alioikeuskohtaisten rekistereiden asemesta rekisteriä pidettäisiin keskitetysti, koko maan kattavana. Rekisterinpidon keskittäminen parantaa rekisteritietojen saatavuutta. Kuntien holhousviranomaisille ja käräjäoikeuksille voidaan teknisen käyttöyhteyden välityksellä järjestää pääsy rekisterissä oleviin tietoihin.

Rekisteriin merkittäisiin sellaiset edunvalvontaa koskevat tiedot, joita tarvitaan holhoustoimessa ja sen hallinnossa. Rekisteriin merkittävistä tiedoista on laintasoisia säännöksiä ehdotuksen 61 ja 62 §:ssä. Tarkemmat määräykset holhousasioiden rekisteristä ja rekisterin pitämisestä sekä rekisterimerkinnöistä annettavista ilmoituksista annettaisiin asetuksella.

Esimerkkinä rekisteriin merkittävistä tiedoista voidaan mainita tuomioistuimen määräämät toimintakelpoisuuden rajoitukset. Väestörekisteriin otettaisiin ainoastaan tieto siitä, että asianomaisen toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Rajoituksen sisältö olisi selvitettävissä holhousasioiden rekisteristä.

61 §. Pykälässä on lueteltu ne tapaukset, joissa edunvalvonta tulee merkittäväksi holhousasioiden rekisteriin tuomioistuimen antaman, edunvalvontaa koskevan päätöksen seurauksena. Pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohta koskevat täysi-ikäisen henkilön edunvalvonnan rekisteröintiä. Edunvalvonta jäisi niiden mukaan rekisteröimättä ainoastaan silloin, kun kysymys on asiasta tai tehtävästä, johon ei kuulu omaisuuden hoitamista eikä oikeuden valvomista jakamattomassa pesässä. Edunvalvontaa ei tämän mukaan rekisteröitäisi esimerkiksi silloin, kun edunvalvoja on määrätty pelkästään edustamaan päämiestään tietyssä oikeustoimessa tai oikeudenkäynnissä tahi antamaan suostumuksen päämiehen henkilöä koskettavaan toimenpiteeseen.

Alaikäisen edunvalvonnan rekisteröimisestä säädetään 1 momentin 3 ja 4 kohdassa. Alaikäisen edunvalvonta tulisi rekisteröitäväksi ensinnäkin silloin, kun alaikäisen edunvalvojaksi määrätään muu henkilö kuin hänen vanhempansa. Tämä rekisteröintiperuste on ymmärrettävä siten, että se tarkoittaa vain edunvalvonnasta annettua erillistä määräystä. Jos alaikäisen huoltoa koskevan päätöksen seurauksena alaikäisen edunvalvojaksi tulee muu henkilö kuin hänen vanhempansa, edunvalvonta ei tällä perusteella tule rekisteröitäväksi.

Alaikäisen edunvalvonta tulee 1 momentin 4 kohdan mukaan rekisteröitäväksi myös silloin, kun alaikäisen kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan rajoitetaan 17 §:n nojalla tai kun alaikäiselle määrätään 9 §:n nojalla edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä. Näissä tapauksissa on kysymys pian täysi-ikäiseksi tulevan edunvalvonnasta, minkä tähden rekisteröintiperusteet on laadittu yhteneviksi täysi-ikäisiä koskevien perusteiden kanssa.

Pykälän 1 momentissa säädetyt rekisteröintiperusteet tulevat sovellettaviksi myös, kun poissaolevalle määrätään edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitoa tai oikeuden valvomista jakamattomassa pesässä. Asiasta on selvyyden vuoksi otettu säännös pykälän 2 momenttiin.

62 §. Pykälässä on lueteltu ne edellytykset, joiden nojalla tuomioistuimen tulee erikseen päättää alaikäisen edunvalvonnan ilmoittamisesta holhousasioiden rekisteriin.

Alaikäisiä on kaikkiaan noin 1,1 miljoonaa, ja useimmissa tapauksissa alaikäisellä ei ole merkittävää varallisuutta. Kaikkien alaikäisiä koskevien edunvalvontatehtävien rekisteröinti ei siten ole ajateltavissa. Ehdotuksessa on lähdetty siitä, että alaikäisen edunvalvonta olisi merkittävä rekisteriin ainoastaan niissä tapauksissa, joissa se on omaisuuden hoidon valvonnan kannalta tarpeellista. Tämän mukaisesti esitetään, että alaikäisen edunvalvonta olisi rekisteröitävä vain silloin, kun alaikäinen tulee sellaisen kuolinpesän osakkaaksi, jonka varojen määrä ei ole vähäinen, sekä silloin kun alaikäisellä muusta syystä on edunvalvojan hoidettavana olevaa omaisuutta, jonka määrä ei ole vähäinen.

Kysymys, milloin varojen määrää on pidettävä vähäisenä, jää käytännössä ratkaistavaksi. Oikeusministeriö voisi antaa asiasta käytäntöä yhtenäistäviä ohjeita. Holhousasioiden rekisteriä ei ole aiheellista kuormittaa edunvalvonnoilla, joissa vanhemman hoidettavana oleva omaisuus on arvoltaan esimerkiksi vain muutamia tuhansia markkoja. Alaikäisen edunvalvonnan rekisteröinti kuolinpesän osakkuuden perusteella ei vastaavasti vaikuta aiheelliselta, jos pesä käsittää ainoastaan tavanmukaisen asuntoirtaimiston ja muutaman kuukauden keskimääräistä palkkaa vastaavan summan rahavaroja. Sitä vastoin rekisteröinti on toimitettava, jos pesän varojen määrä on vähäistä suurempi, vaikka vainajalta olisi jäänyt velkoja, joiden seurauksena pesän nettovarallisuus jää vähäiseksi. Edunvalvojan toimintaa on viimeksi mainitussa tapauksessa syytä valvoa, koska alaikäisen pesäosuuden suuruus saattaa tällöin olennaisesti riippua tavasta, jolla velkojen maksu järjestetään.

Päätös edunvalvonnan ilmoittamisesta rekisteröitäväksi tehtäisiin kunnan holhousviranomaisen hakemuksesta. Hakemuksen tekisi sen kunnan holhousviranomainen, joka 42 §:n mukaan on velvollinen valvomaan edunvalvojan tointa. Hakemus tehtäisiin 69 §:ssä tarkoitetulle tuomioistuimelle.

Kysymys on hakemusasiasta, johon sovelletaan hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annettua lakia (307/86). Alaikäisen edunvalvojalle ja 15 vuotta täyttäneelle alaikäiselle on 2 momentin mukaan varattava tilaisuus tulla kuulluksi hakemuksen johdosta. Kuulemista ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asianomainen on holhousviranomaiselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hänellä ole hakemuksen johdosta huomauttamista.

Jotta kunnan holhousviranomainen voisi tehdä tässä tarkoitetun hakemuksen, sillä tulee olla tietorekisteröitäväksi ilmoittamisen edellytyksenä olevista seikoista. Tiedon alaikäisen tulemisesta kuolinpesän osakkaaksi holhousviranomainen saisi edunvalvojan 43 §:n 2 momentin nojalla tekemästä ilmoituksesta. Asetukseen on lisäksi tarkoitus ottaa säännökset, joiden nojalla väestökirjanpitäjä olisi velvollinen ilmoittamaan holhousviranomaiselle kuolleesta henkilöstä, jolta on jäänyt alaikäisiä lapsia, ja perintöverolautakunta sille saapuneesta pesukirjasta, jonka mukaan kuolinpesän osakkaana on alaikäinen. Niiden tapausten varalta, joissa alaikäinen saa omaisuutta muuten kuin perintönä, tiedon saamista tehostettaisiin ehdotuksen 45 §:n osoittamalla tavalla. Uudistettavana olevaan vakuutussopimuslakiin on lisäksi suunniteltu otettavaksi säännös, jonka mukaan vakuutuksenantajan olisi ilmoitettava eräistä vajaavaltaiselle suoritettavista vakuutuskorvauksista vajaavaltaisen kotipaikan holhousviranomaiselle.

63 §. Pykälä koskee holhousasioiden rekisteriin merkittyjen tietojen luovuttamista. Jokaisella on sen mukaan pyynnöstä oikeus saada tieto siitä, kuka on tietyn henkilön edunvalvoja. Jos edunvalvojan määräämisvaltaa on 36 §:n 2 momentissa säädetyin tavoin rajoitettu, jokaisella on oikeus saada myös tästä tieto. Edunvalvojaa koskevien tietojen saaminen on tarpeen, jotta asianomainen voisi tietää, kenen puoleen hänen tulee kääntyä edunvalvonnassa olevaa koskevissa asioissa. Toimintakelpoisuuden rajoittamista koskeva tieto on puolestaan tärkeä sille, joka haluaa varmistua siitä, että vastapuoli on kelpoinen tekemään aiotun oikeustoimen.

Jokaisella olisi lisäksi oikeus saada pyynnöstä todistus siitä, mitä pyytäjää itseään koskevia tietoja rekisteriin on talletettu tai että rekisterissä ei ole häntä koskevia tietoja. Säännös vastaa henkilörekisterilain (471/87) 11 §:ssä olevia, rekisteröidyn tarkastusoikeutta koskevia oikeusohjeita.

Pykälän 2 momentissa on säännös edunvalvojan oikeudesta rekisterissä oleviin tietoihin. Sen mukaan edunvalvojalla on oikeus saada tieto edunvalvontatehtäväänsä ja päämiestään koskevista rekisterimerkinnöistä.

Pykälän 3 momentin mukaan valtion tai kunnan viranomaisella ja kansaneläkelaitoksella on hyväksyttävää tarkoitusta varten oikeus saada tieto holhousasioiden rekisteriin tehdystä merkinnästä. Jotta tarkoitusta voitaisiin pitää hyväksyttävänä, tiedon tarpeen tulee olla perusteltu viranomaisen tehtävien kannalta.

Holhousasioiden rekisterissä olevat tiedot voivat olla tarpeellisia useissa eri yhteyksissä. Kun päämiehelle maksetaan eläkkeitä ia muita sosiaalisia etuuksia, on tarpeen tietää, kuka on oikeutettu edustamaan edunsaajaa suorituksen vastaanottamisessa. Kunnan holhousviranomainen tarvitsee tietoja valvonnassaan olevista holhoustoimen asiakkaista järjestäessään holhoustoimen hallintoa ja valvoessaan edunvalvojien toimintaa. Tuomioistuin voi käyttää rekisteriä asioissa, joissa asianosaiseen kohdistetuilla holhousoikeudellisilla toimenpiteillä on merkitystä. Tällaisia ovat holhoustoimeen liittyvien asioiden ohella esimerkiksi lainhuudatuksen ja kiinnityksen myöntämistä koskevat asiat.

Tapa, jolla tiedon antaminen toteutetaan, jäisi säänneltäväksi asetuksella. Asia voitaisiin järjestää esimerkiksi niin, että yleiset alioikeudet ja kuntien holhousviranomaiset, joilla on tekninen käyttöyhteys holhousasioiden rekisteriin, antaisivat tässä pykälässä tarkoitettuja todistuksia. Asetukseen tulisi myös otettavaksi yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 18 a §:ssä (472/87) edellytetty säännös, jonka mukaan 1 momentissa mainituilla viranomaisilla olisi oikeus saada rekisterissä olevat tiedot nk. massaluovutuksena.

64 §. Pykälässä säädetään tuomioistuimen velvollisuudesta ilmoittaa edunvalvonnan rekisteröintiin johtaneesta päätöksestään kunnan holhousviranomaiselle. Päätöksellä tarkoitetaan tässä sekä 61 §:n että 62 §:n mukaisia päätöksiä. Kun päätös on tehty, tuomioistuimen on lähetettävä siitä tieto sille tuomiopiirissään olevalle kunnan holhousviranomaiselle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa. Tieto on lähetettävä odottamatta päätöksen lainvoimaiseksi tulemista, sillä tässä tarkoitettuja päätöksiä on 81 §:n mukaan noudatettava, vaikka ne eivät ole saaneet lainvoimaa.

Yleensä ilmoitus tulee tämän mukaan tehtäväksi sen kunnan holhousviranomaiselle, missä sillä, jonka etua on valvottava, on kotipaikka. Jos tuomioistuimen tuomiopiirissä on useampia holhousviranomaisia, saattaa poikkeuksellisesti kuitenkin tulla kysymykseen, että ilmoitus tehdään muulle kuin kotikunnan holhousviranomaiselle. Näin voidaan menetellä siinä tapauksessa, että viimeksi mainittu viranomainen voi kotikunnan holhousviranomaista paremmin valvoa edunvalvojan toimintaa. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun edunvalvojan hoidettavana oleva omaisuus on muualla kuin päämiehen kotikunnassa ja kun omaisuutta hoitaa muualla asuva edunvalvoja.

Puheena oleva säännös liittyy asiallisesti ehdotuksen 42 §:n 2 momenttiin. Sen mukaan tuomioistuin voi siirtää edunvalvojan toiminnan valvonnan toisen tuomiopiirissään olevan kunnan holhousviranomaiselle, jos siirtoa on pidettävä tarkoituksenmukaisena. Sen, jolle valvonta siirretään, ei välttämättä tarvitse olla päämiehen kotipaikan holhousviranomainen. Tästä syystä on pidettävä perusteltuna, että tuomioistuin voi alunperinkin ilmoittaa kirjaamisesta sen tuomiopiirissään olevan kunnan holhousviranomaiselle, jonka katsotaan voivan parhaiten valvoa edun valvojan toimintaa.

Kun tuomioistuin ilmoittaa kunnan holhousviranomaiselle edunvalvonnan rekisteröimisestä, se samalla yksilöi sen holhousviranomaisen, jonka tulee valvoa edunvalvojan toimintaa. Asiasta on säännös ehdotuksen 42 §:n 1 momentissa.

65 §. Pykälä koskee edunvalvontaan liittyvien tuomioistuimen tehtävien siirtämistä toiselle tuomioistuimelle. Kun edunvalvonta rekisteröidään, ne holhoustoimen tehtävät, joista tuomioistuimen on huolehdittava, kuuluvat sille tuomioistuimelle, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity. Tällaisia tehtäviä ovat muun muassa edunvalvojan määrääminen, vapauttaminen ja erottaminen sekä toimintakelpoisuuden rajoittaminen. Mainittu tuomioistuin tutkii myös päämiehen puolesta tehtäviä oikeustoimia koskevat lupahakemukset silloin, kun luvan myöntäminen kuuluu tuomioistuimelle. Asioiden keskittäminen yhteen tuomioistuimeen on tarkoituksenmukaista, kun otetaan huomioon se, että edunvalvonta on usein vuosikausia kestävä tehtäväkokonaisuus, jonka aikana tuomioistuimessa voidaan joutua asioimaan useita kertoja.

Olosuhteiden muuttumisesta saattaa kuitenkin olla seurauksena, että edellä kuvattu järjestely käy epätarkoituksenmukaiseksi päämiehen edun valvomisen tai holhoustoimen hallinnon kannalta. Tästä syystä ehdotetaan, että tuomioistuin voisi kunnan holhousviranomaisen hakemuksesta päättää edunvalvontaa koskevien tehtävien siirtämisestä. Asiasta päättäisi se tuomioistuin, jolle mainitut tehtävät kuuluvat.

Siirtämisestä voitaisiin päättää, jos se, jonka etua on valvottava, asuu toisen tuomioistuimen tuomiopiirissä tai jos siirto on muusta syystä katsottava tarkoituksenmukaiseksi. Vaikka pääsääntönä on pidettävä, että holhoustoimeen kuuluvista tuomioistuimen tehtävistä huolehtii asianomaisen kotipaikan tuomioistuin, saattaa muu ratkaisu yksittäistapauksessa olla tarkoituksenmukaisempi. Näin saattaa olla esimerkiksi silloin, kun päämies asuu pysyväisluontoisesti muualla kuin kotipaikkakunnallaan. Ennen kuin päätös siirtämisestä tehdään, on edunvalvojalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Kun tuomioistuin on päättänyt tehtävien siirtämisestä, sen on ilmoitettava siitä holhousasioiden rekisteriin ja sille tuomioistuimelle, jolle tehtävät siirretään. Viimeksi mainittu tuomioistuin ei voi kieltäytyä vastaanottamasta tehtäviä. Saatuaan tehtävät sen tulee ilmoittaa tästä sen tuomiopiirissään olevan kunnan holhousviranomaiselle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa. Ilmoituksen saanut holhousviranomainen on sen jälkeen velvollinen valvomaan edunvalvojan toimintaa, kuten 42 §:ssä säädetään.

8 luku. Menettelysäännöksiä

Tämän luvun säännökset koskevat oikeudenkäyntimenettelyä asioissa, joissa on kysymys toimintakelpoisuuden rajoittamisesta tai edunvalvojan määräämisestä. Säännöksiä on soveltuvin osin noudatettava myös asioissa, jotka koskevat toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamista tai sen muuttamista, edunvalvojan vapauttamista tehtävästään tai edunvalvojan tehtävän muuttamista. Säännöksiä on sovellettava riippumatta siitä, tuleeko edunvalvojan vapauttaminen tehtävästään ajankohtaiseksi edunvalvonnan tarpeettomuuden vuoksi vaiko sen tähden, että edunvalvojaa on syystä tai toisesta aiheellista vaihtaa.

Sikäli kuin tämän luvun säännöksistä ei muuta johdu, tulevat sovellettaviksi myös hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetun lain ja toissijaisesti oikeudenkäymiskaaren säännökset.

66 §. Pykälässä säädetään edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevien asioiden vireillepanotavasta. Nämä asiat pannaan sen mukaan vireille hakemuksella.

Voimassa olevan holhouslain mukaan uskotun miehen määräämistä koskeva asia pannaan vireille hakemuksella. Holhottavaksi julistamista koskeva asia sitä vastoin pannaan vireille hakemuksella ainoastaan, jos hakija itse pyytää, että hänet julistettaisiin holhottavaksi. Muussa tapauksessa holhottavaksi julistamista koskeva asia on pantava vireille kanteella. Tämän kahtiajaon säilyttäminen ei ole aiheellista.. Puheena olevissa asioissa ei yleensä muodostu sellaista kahden asianosaisen välistä vastakkaisuutta, mikä tekisi perustelluksi kanteella tapahtuvan vireillepanon. Hakemusasioiden käsittelyä koskevien säännösten tultua uudistetuiksi vuonna 1986 osapuolten oikeusturvan ei muutoinkaan voida katsoa vaativan kanteella tapahtuvaa vireillepanoa. Näistä syistä ehdotetaan, että asia pantaisiin kaikissa tapauksissa vireille hakemuksella.

Vireillepanotavasta on seurauksena, että puheena oleviin asioihin sovellettaisiin hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetun lain säännöksiä. Kysymys alioikeuden kokoonpanosta asiaa käsiteltäessä olisi siten ratkaistava mainitun lain 3, 4 ja 5 §:ien nojalla. Jäljempänä selostettavista, asiaan osallisten kuulemista koskevista säännöksistä johtuu, että asia olisi tavallisesti käsiteltävä istunnossa.

Ehdotuksen 79 §:stä seuraa, että hakemuksella on pantava vireille myös sellainen asia, joka koskee toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamista, edunvalvojan vapauttamista tehtävästään tai tehtävän muuttamista.

67 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet oikeuspaikasta edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa. Pääsäännön mukaan asia tutkitaan sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä sillä, jonka etua on valvottava, on väestökirjalaissa tarkoitettu kotipaikka hakemusta tehtäessä.

Pääsäännön soveltaminen ei tule kysymykseen silloin, kun edunvalvonta on järjestettävä poissaolevalle. Tämän vuoksi on 2 momenttiin otettu säännös, joka koskee näitä tilanteita. Säänneltäessä oikeuspaikasta on perittävän jäämistöä koskevat asiat vakiintuneesti pyritty keskittämään yhteen tuomioistuimeen. Tämän mukaisesti ehdotetaan, että asia, joka koskee edunvalvojan määräämistä valvomaan poissaolevan oikeutta kuolinpesässä, on pantava vireille siinä tuomioistuimessa, joka on laillinen tuomioistuin jäämistöä koskevissa asioissa. Oikeuspaikka määräytyy näissä tapauksissa oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 2 §:n mukaisesti.

Kun edunvalvoja on muutoin määrättävä valvomaan poissaolevan oikeutta, on tarkoituksenmukaista, että asia käsitellään siinä tuomioistuimessa, johon edunvalvojan tehtävillä on kiintein liittymä. Tämän mukaisesti ehdotetaan, että asia olisi tutkittava sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa poissaolevalla on omaisuutta tai jossa edunvalvonnan tarve on muutoin ilmennyt.

Ehdotuksen 3 momenttiin on otettu säännös siltä varalta, että 1 tai 2 momentissa mainittua forumsäännöstä ei voida soveltaa. Sen mukaan asia olisi tutkittava Helsingin raastuvanoikeudessa silloin, kun Suomessa ei muutoin ole tuomioistuinta, jossa asia voitaisiin panna vireille. Säännös tulee käytännössä sovellettavaksi lähinnä tapauksissa, joissa asianomainen asuu ulkomailla, mutta suomalainen tuomioistuin on silti toimivaltainen tutkimaan asian.

68 §. Edellä 67 §:n yhteydessä selostettuja säännöksiä on ehdotuksen mukaan kuitenkin noudatettava ainoastaan, kun edunvalvontaa ei ole rekisteröity. Sen jälkeen, kun edunvalvonta on rekisteröity, on tarkoituksenmukaista, että tuomioistuimen ratkaisua vaativat edunvalvonta-asiat keskitetään samalle tuomioistuimelle. Sen tähden ehdotetaan, että asia näissä tapauksissa on tutkittava siinä tuomioistuimessa, jonka päätöksen nojalla rekisteröinti on tapahtunut. Jos edunvalvontaa koskevat tuomioistuimen tehtävät siirretään 65 §:n osoittamalla tavalla toiselle tuomioistuimelle, oikeuspaikka muuttuu vastaavasti. Tästä on otettu säännös 2 momenttiin.

Selostetut oikeuspaikkaa koskevat 67 ja 68 §:n säännökset on tarkoitettu pakottaviksi.

69 §. Pykälässä on annettu ohjeet oikeuspaikasta niissä tapauksissa, joissa kysymys alaikäisen edunvalvonnan rekisteröimisestä tulee tuomioistuimen ratkaistavaksi erillisenä hakemusasiana. Hakemus on sen mukaan pantava vireille siinä tuomioistuimessa, jonka tuomiopiirissä alaikäisellä on kotipaikka. Säännös on tarkoitettu pakottavaksi.

70 §. Pykälään on otettu säännökset oikeuspaikasta, kun edunvalvojaa haetaan oikeudenkäyntiä varten. Edunvalvojan tarve saattaa ilmetä vasta oikeudenkäynnin aikana. Tällöin on tarkoituksenmukaista, että asia voidaan tutkia siinä tuomioistuimessa, jossa oikeudenkäynti on vireillä.

Pykälän kirjoittamistavasta käy ilmi, että kysymys on valinnaisesta oikeuspaikasta. Pykälä ei aseta estettä sille, että asia, joka koskee edunvalvojan määräämistä oikeudenkäyntiä varten, tutkitaan siinä tuomioistuimessa, joka 67 ja 68 §:n mukaan on laillinen oikeuspaikka edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa.

71 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet siitä, kuka voi panna vireille edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevan asian.

Vireillepano-oikeus olisi ensinnäkin silla, jonka edun valvomisesta on kysymys. Edunvalvojan tehtävät ovat tavallisesti luonteeltaan taloudellisia. Edunvalvojan määrääminen ja toimintakelpoisuuden rajoittaminen merkitsevät kuitenkin sellaista puuttumista asianomaisen henkilökohtaiseen vapauspiiriin, että ne voidaan luonnehtia henkilöä koskeviksi asioiksi. Tästä seuraa oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §;n mukaan, että asianomainen voi täytettyään 15 vuotta itsenäisesti käyttää puhevaltaansa siinäkin tapauksessa, että hän olisi vajaavaltainen.

Jotta asia saataisiin tarvittaessa aina vireille, ehdotetaan, että asianomaisen itsensä lisäksi puhevalta annettaisiin lukuisille muille tahoille. Myös asianomaisen lapsi, aviopuoliso, vanhempi tai muu läheinen voisivat tehdä hakemuksen. Kysymys siitä, ketä voidaan pitää laissa tarkoitettuna läheisenä, on ratkaistava kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Kysymykseen tulee esimerkiksi henkilö, jonka kanssa asianomainen elää avioliittoon rinnastuvassa suhteessa. Pelkkä sukulaisuussuhde ei sitä vastoin riittäisi puhevallan perusteeksi muissa kuin lain nimenomaisesti mainitsemissa tapauksissa.

Asianomaisen itsensä ja edellä mainittujen, asianomaisen perhepiiriin kuuluvien henkilöiden lisäksi myös kunnan holhousviranomainen voisi panna asian vireille. Säännös vastaa tältä osin voimassa olevaa oikeutta.

Kun on kysymys edunvalvojan määräämisestä alaikäiselle, on puhevalta säännöksen 2 momentissa annettu 1 momentissa tarkoitettujen lisäksi myös alaikäisen huoltajalle ja sosiaalilautakunnalle.

Pykälän 3 momentti koskee poissaolevien edunvalvontaa. Kun edunvalvojaa tarvitaan valvomaan poissaolevan oikeutta kuolinpesässä, pesänselvittäjän, muun pesän hoitajan tai pesän osakkaan tulee sen mukaan tehdä hakemus tuomioistuimelle. Vastaava velvollisuus on olemassa silloin, kun 10 §:n 3 kohdassa tarkoitetun tulevan omistajan edut kuolinpesässä vaativat edunvalvojan määräämistä. Mainitut tahot ovat toisin sanoen paitsi oikeutettuja, myös velvollisia tekemään hakemuksen. Velvollisuuden laiminlyönnistä saattaa olla seurauksena vahingonkorvausvastuu perintökaaren 18:7:n nojalla. Pesän osakkaalla ei kuitenkaan voida katsoa olevan toimintavelvollisuutta enää sen jälkeen, kun pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon tai konkurssiin. Tällöinkin osakkaalla on silti oikeus saada asia vireille.

Jos poissaolevan asiat muutoin vaativat hoitamista, voi edunvalvojan määräämistä koskevan asian panna vireille 1 momentissa tarkoitettujen tahojen lisäksi myös muu poissaolevan sukulainen tai se, jonka oikeutta asia koskee. Koska edunvalvonta ei näissä tapauksissa kajoa asianomaisen mahdollisuuteen hoitaa itsenäisesti asioitaan, ei puhevallan käyttäjien piiriä ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi rajoittaa samalla tavoin kuin 1 momentissa. Poissaolevan velkojakin voi siten panna hakemuksen vireille 3 momentin nojalla.

Ehdotuksen 79 §:n mukaan edellä selostettuja puhevaltaa koskevia säännöksiä on noudatettava myös silloin, kun on kysymys toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamisesta tai rajoituksen muuttamisesta sekä silloin, kun tehdään hakemus edunvalvojan vapauttamiseksi tehtävästään tai tehtävän muuttamiseksi.

72 §. Pykälään on otettu oikeusohjeet asiaan osallisten kuulemisesta edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa. Kunnan holhousviranomaisen kuulemisesta säädettäisiin kuitenkin jäljempänä 74 §:ssä.

Pykälästä käy ilmi, että sille, jonka etua on valvottava, on lähes poikkeuksetta varattava tilaisuus tulla kuulluksi asiassa. Alaikäiselle on kuitenkin varattava tällainen tilaisuus vain, jos hän on täyttänyt 15 vuotta. Kun asia koskee edunvalvojan määräämistä alaikäiselle, on 72 §:n mukaan myös huoltajalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Huoltajan kuuleminen on perusteltua, koska alaikäisen asioiden hoitaminen vaatii tavallisesti huoltajan ja edunvalvojan hyvää yhteistyötä.

Asian luonteesta johtuu, että kuulemissääntöjä ei sellaisinaan voida noudattaa, kun on kysymys edunvalvojan määräämisestä poissaolevalle tai tulevan omistajan suojaamiseksi. Tämän vuoksi ehdotetaan, että kuuleminen ei olisi tarpeen, jos kuultavaksi kutsuminen olisi toimitettava oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9:ssä (1056/91) tarkoitetulla tuomioistuimen kuulutuksella. Mainitun säännöksen mukaan kutsun tiedoksiantaminen toimitetaan kuuluttamalla silloin, kun tieboksiannon vastaanottajan ja hänen edustajansa olinpaikasta ei voida saada tietoa.

Kuulemisen päämerkitys on nyt puheena olevissa tapauksissa siinä, että kuulemisen avulla voidaan selvittää sen henkilön mielipide, jolle on esitetty määrättäväksi edunvalvoja. Jos asianomainen vastustaa edunvalvojan määräämistä, voidaan samalla saada selkoa niistä perusteista, joista vastustus aiheutuu. Näistä syistä ei kuulemista voida pitää välttämättömänä, jos asianomainen on jo asian valmistelun aikana luotettavasti ilmaissut myönteisen suhtautumisensa edunvalvojan määräämiseen. Pykälän 3 momenttiin on tästä syystä otettu säännös, jonka mukaan tilaisuutta tulla kuulluksi ei tarvitse varata, jos asianomainen on kunnan holhousviranomaiselle luotettavalla tavalla kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän vastusta edunvalvojan määräämistä. Säännöksestä seuraa käytännössä, että edunvalvojan määräämistä koskevat riidattomat asiat voidaan monessa tapauksessa käsitellä ja ratkaista tuomioistuimen kansliassa.

Ehdotuksen 79 §:stä seuraa, että edellä selostettuja sääntöjä on noudatettava myös silloin, kun asia koskee edunvalvojan vapauttamista tehtävästään tai tehtävän muuttamista.

73 §. Kun henkilön toimintakelpoisuutta aiotaan rajoittaa, edellä selostettuja kuulemissääntöjä ei voida pitää riittävinä asian selvittämisen ja toimenpiteen kohteena olevan oikeusturvan kannalta. Sen tähden ehdotetaan, että tuomioistuimella olisi toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa pääsääntöisesti henkilökohtaisen eli suullisen kuulemisen pakko. Tuomioistuimen olisi kuultava henkilökohtaisesti sitä, jonka toimintakelpoisuutta aiotaan rajoittaa. Pykälä vastaa pääsisällöltään voimassaolevan holhouslain 18 §:ää.

Toimintakelpoisuuden rajoittamista koskeva asia voidaan ratkaista kuulematta asianomaista henkilökohtaisesti vain silloin, kun vaatimus on niin perusteeton, että se voidaan hylätä jo käytettävissä olevan selvityksen perusteella tai jos kuuleminen on kuultavan tilan vuoksi mahdotonta tai aiheuttaa hänelle kohtuutonta haittaa.

Kuuleminen voidaan katsoa mahdottomaksi esimerkiksi silloin, kun on lääkärintodistuksin tai muutoin luotettavasti selvitetty, että kuultava on tajuton tai sellaisessa tilassa, että hän ei kykene lainkaan ymmärtämään, mistä asiassa on kysymys. Kohtuuttoman haitan perusteella kuuleminen voidaan jättää toimittamatta lähinnä silloin, kun henkilö on mielenterveydellisten syiden vuoksi hoidettavana ja on selvitetty, että hänen henkilökohtainen kuulemisensa tulisi olemaan hänen mielenterveytensä tai hoitonsa kannalta vahingollista. Näissä tapauksissa on muilla keinoin hankittava riittävä selvitys siitä, onko vaadittu toimintakelpoisuuden rajoitus oikeassa suhteessa asianomaisen suojan tarpeeseen.

Kuulematta jättämiseen oikeuttavia perusteita on tulkittava suppeasti ottaen huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan määräykset jokaisen oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Yksin se seikka, että asianomainen on laitoshoidossa, ei oikeuta jättämään kuulemista toimittamatta, vaikka asian järjestämisestä aiheutuisikin käytännöllisiä vaikeuksia.

Jos kuultava ei ilman tuntuvaa vaikeutta voi saapua istuntoon tai jos siihen on muu erityinen syy, kuuleminen voidaan 2 momentin mukaan suorittaa pääkäsittelyn ulkopuolella. Kuuleminen voitaisiin siten toimittaa muun muassa kuultavan luona esimerkiksi hoitolaitoksessa. Tähän oikeuttavaksi erityiseksi syyksi voitaisiin katsoa esimerkiksi se, että kuultava kokee henkilökohtaisen esiintymisen pääkäsittelyssä häpeällisenä ja haluaa sen vuoksi olla saapuvilla ainoastaan asiamiehensä kautta. Tuomioistuimen kokoonpanosta otettaessa vastaan todistelua pääkäsittelyn ulkopuolella on annettu oikeusohjeet oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 5 §:ssä.

Ehdotuksen 79 §:stä seuraa, että edellä selostettuja kuulemissääntöjä on soveltuvin osin noudatettava myös toimintakelpoisuuden rajoituksen muuttamista koskevassa asiassa. Jos asia koskee rajoituksen supistamista, ei tuomioistuimella voida säännöksen tavoitteet huomioon ottaen katsoa olevan ehdotonta velvollisuutta kuulla edunvalvonnassa olevaa henkilökohtaisesti. Jos asia sitä vastoin koskee rajoituksen muuttamista tai laventamista, olisi edellä selostettuja säännöksiä noudatettava sellaisinaan.

74 §. Pykälä koskee kunnan holhousviranomaisen kuulemista edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoissuden rajoittamista koskevassa asiassa. Kunnan holhousviranomaiselle on sen mukaan varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jos holhousviranomaisen mielipide ei käy ilmi hakemuksen asiakirjoista. Jos hakemuksen asiakirjoihin sisältyy holhousviranomaisen lausunto, jossa on otettu kanta asiassa esille tuleviin kysymyksiin, kuten edunvalvonnan tarpeeseen ja edunvalvojan henkilöön, ei holhousviranomaiselle tarvitse erikseen varata tilaisuutta tulla kuulluksi.

Holhousviranomaisen kuuleminen voidaan 2 momentin mukaan jättää eräissä tapauksissa muutoinkin toimittamatta. Näin voidaan menetellä, jos kuulemista ei edunvalvojan tehtäviin tai muihin olosuhteisiin nähden ole pidettävä tarpeellisena. Säännös tulee sovellettavaksi lähinnä silloin, kun edunvalvojan määräys koskee yksittäistä asiaa tai oikeustointa, kuten esimerkiksi vanhemman alaikäiselle lapselleen antaman lahjan vastaanottamista. Lisäedellytyksenä luonnollisesti on, että tuomioistuin ilman kunnan holhousviranomaisen lausuntoa kykenee varmistumaan tehtävään esitetyn edunvalvojan sopivuudesta ja taitavuudesta.

75 §. Pykälä koskee tilanteita, joissa edunvalvojaksi esitettyä tai muuta henkilöä, jolla on oikeus käyttää asiassa puhevaltaa, on syytä kuulla oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Tällaiseen henkilöön sovellettaisiin, mitä oikeudenkäymiskaaren 12 luvussa on säädetty asianosaisen velvoittamisesta saapumaan tuomioistuimeen henkilökohtaisesti. Pykälä koskee kaikkia niitä henkilöitä, joilla on 71 §:n mukaan asiassa puhevalta riippumatta siitä, onko asianomainen käyttänyt puhevaltaansa. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 7 ja 19 §:stä (1052/91) johtuu, että edellä tarkoitettu henkilö voidaan määrätä saapumaan tuomioistuimeen sakon uhalla. Jos kehotusta ei noudateta, asianomaiselle voidaan määrätä korkeampi uhkasakko tai määrätä hänet tuotavaksi samaan tai myöhempään istuntoon.

76 §. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi poikkeus oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 14 §:ssä ilmenevästä hakemussidonnaisuuden periaatteesta. Päättäessään edunvalvojan määräämisestä tuomioistuin voisi uskoa edunvalvojalle sellaisenkin tehtävän, jota hakemuksessa ei ole mainittu. Vastaavasti tuomioistuin voisi rajoittaa asianomaisen toimintakelpoisuutta enemmän kuin hakemuksessa on vaadittu. Säännös on tarpeen, jotta tuomioistuin voisi tehokkaasti auttaa suojan tarpeessa olevaa niissäkin tapauksissa, joissa edunvalvonnan tarve on hakemuksessa arvioitu virheellisesti. Asianomaisen henkilön oikeusturvan takaamiseksi säännös ei kuitenkaan mahdollista viran puolesta tehtävää toimintakelpoisuuden rajoittamista tapauksissa, joissa on vaadittu ainoastaan edunvalvojan määräämistä.

Toimintakelpoisuuden rajoittamista ja edunvalvojan määräämistä koskevat asiat kuuluvat asioihin, joissa sovinto ei ole sallittu. Kuultavan suostumus häneen kohdistettavaan edunvalvontatoimenpiteeseen ei näin ollen sinänsä ratkaise päätöksen sisältöä. Vakiintuneiden periaatteiden mukaan on asian käsittelyssä tällöin noudatettava käsittelytapaa, jossa tuomioistuin aktiivisesti ohjaa asian selvittämistä ja sen edellyttämää näytön hankintaa. Selvyyden vuoksi on tämän pykälän 2 momenttiin kuitenkin otettu nimenomainen ohje siitä, että tuomioistuimen on mainituissa asioissa omasta aloitteestaan määrättävä hankittavaksi kaikki se selvitys, joka on tarpeen asian ratkaisemiseksi. Tuomioistuin voi muun muassa pyytää lääkärinlausunnon asianomaisen henkilön toimintakyvyn selvittämiseksi. Ehdotuksen 91 §:n mukaan lausunto voidaan tällöin antaa tuomioistuimelle lääkärin salassapitovelvollisuudesta annettujen säännösten estämättä.

Pykälää voidaan sellaisenaan noudattaa myös ehdotuksen 79 §:ssä mainituissa asioissa.

77 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet väliaikaisen määräyksen antamisesta toimintakelpoisuuden rajoittamista ja edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa. Edunvalvonnan tarpeessa olevan suojaamiseksi kaivataan usein nopeaa ratkaisua. Siihen ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole mahdollisuuksia esimerkiksi sen tähden, että riittävää näyttöä ei ole vielä saatu kootuksi. Näissä tilanteissa tuomioistuin voisi 1 momentin mukaan antaa väliaikaisen määräyksen.

Väliaikainen määräys olisi pääsääntöisesti voimassa, kunnes tuomioistuin antaa asiasta päätöksen. Väliaikainen määräys voidaan kuitenkin sitä ennen peruuttaa tai sitä voidaan muuttaa.

Pykälässä ei ole annettu ohjetta siitä, missä hakemuksen käsittelyn vaiheessa väliaikainen määräys voidaan antaa eikä myöskään siitä, minkä sisältöisenä määräys on annettava. Säännöksen turvaamistarkoitus edellyttää, että väliaikainen määräys on voitava tarvittaessa antaa heti, kun asia tulee vireille. Määräys voitaisiin tässä tapauksessa antaa alioikeuden kansliassa. Sen henkilön kuuleminen, jonka edunvalvonnasta on kysymys, ei kiiretilanteissa ole välttämätöntä.

Jos määräyksen antaminen käy ajankohtaiseksi myöhemmin, se voitaisiin antaa istunnossa käsiteltäessä toimintakelpoisuuden rajoittamista tai edunvalvojan määräämistä koskevaa asiaa. Jos asian käsittely on istunnossa lykätty myöhäisempään ajankohtaan, määräys voitaisiin istuntojen välisenä aikana antaa myös alioikeuden kansliassa.

Määräyksen sisältöä harkittaessa on käytettävä lievintä riittävää toimenpidettä. Tuomioistuin ei määräyksen sisältöä harkitessaan ole sidottu asiaan osallisten vaatimuksiin. Jos asia koskee esimerkiksi vajaavaltaiseksi julistamista, saattaa pelkkä edunvalvojan määräys yksittäistapauksessa riittävästi turvata asianomaisen edut siihen saakka, kunnes tuomioistuin voi antaa varsinaisen päätöksen. Pykälä vastaa asiasisällöltään voimassa olevan holhouslain 19 §:ää.

Pykälän 2 momentin mukaan väliaikaiseen määräykseen ei saa hakea muutosta. Vastaavansisältöinen muutoksenhakukielto on esimerkiksi avioliittolain 31 §:ssä (411/87).

Pykälää voidaan sellaisenaan soveltaa niihin asioihin, joista säädetään ehdotuksen 79 §:ssä.

78 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet siitä, kenellä on oikeus hakea muutosta tuomioistuimen päätökseen edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa. Muutosta saa sen mukaan hakea jokainen, jolla 71 §:n mukaan on oikeus panna asia vireille. Muutoksenhakuoikeus ei riipu siitä, onko asianomainen henkilö alioikeudessa käyttänyt puhevaltaansa.

Pykälää on mahdollista soveltaa sellaisenaan myös niihin asioihin, joista säädetään 79 §:ssä.

79 §. Pykälän 1 momentin viittaussäännöksen sisältöä on selostettu edellä 66-78 §:n yhteydessä.

Pykälän 2 momenttiin on sisällytetty ohjeet edunvalvojan kuulemisesta. Sen mukaan edunvalvojalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi asiassa, joka koskee toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamista tai muuttamista sekä asiassa, joka koskee edunvalvojan vapauttamista toimestaan tai edunvalvojan tehtävän muuttamista. Tilaisuutta kuulemiseen ei kuitenkaan tarvitse varata siinä tapauksessa, että kuultavaksi kutsuminen olisi toimitettava oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:ssä tarkoitetulla tuomioistuimen kuuluttamisella.

80 §. Pykälä koskee tapauksia, joissa tuomioistuin havaitsee, että henkilö, jolle on esitetty määrättäväksi edunvalvoja tai jonka toimintakelpoisuutta on esitetty rajoitettavaksi, ei kykene itse vaikeuksitta valvomaan oikeuksiaan asiaa käsiteltäessä. Tuomioistuimen on tällöin viran puolesta huolehdittava siitä, että hänelle määrätään oikoudenkäyntiavustaja tai edunvalvoja oikeudenkäyntiä varten.

Tuomioistuimen on viran puolesta määrättävä oikeudenkäyntiavustaja tai edunvalvoja päämiehelle myös muuta tässä luvussa tarkoitettua asiaa varten, jos päämiehen etu on ristiriidassa tai voi joutua ristiriitaan edunvalvojan edun kanssa. Tällainen tilanne syntyy esimerkiksi silloin, kun päämies hakee toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamista, mutta edunvalvoja vastustaa hakemusta.

Kysymys, onko asianomaiselle määrättävä edunvalvoja vaiko oikeudenkäyntiavustaja, on ratkaistava sillä perusteella, kykeneekö asianomainen valvomaan ja ohjaamaan oikeudenkäyntiavustajan toimenpiteitä. Myönteisessä tapauksessa voidaan oikeudenkäyntiavustajan määrääminen katsoa riittäväksi, mutta muussa tapauksessa olisi määrättävä edunvalvoja.

81 §. Pykälä sisältää oikeusohjeet siitä, mistä ajankohdasta lukien tässä luvussa tarkoitettua tuomioistuimen päätöstä on noudatettava. Päätöstä, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai joka koskee edunvalvojan määräämistä tai vapauttamista tehtävästään taikka alaikäisen edunvalvonnan rekisteröintiä, olisi sen mukaan noudatettava jo ennen päätöksen tuloa lainvoimaiseksi. Muissa tapauksissa päätös tulisi sitä vastoin noudatettavaksi, vasta kun se on saanut lainvoiman. Esimerkiksi päätös, jolla toimintakelpoisuuden rajoitus on kumottu tai jolla rajoitusta on lievennetty, tulisi siten noudatettavaksi vasta lainvoimaisena.

Pykälän 2 momenttiin on sijoitettu erityissäännös sen tilanteen varalta, että alioikeuden päätös hovioikeudessa muutoksenhaun johdosta muuttuu. Lähtien periaatteesta, jonka mukaan päämiehen holhousoikeudellista suojaa lisäävää päätöstä on noudatettava välittömästi, mutta suojaa kaventavaa päätöstä vasta lainvoimaisena, ehdotetaan, että jos hovioikeus muutoksenhaun johdosta kokonaan tai osittain kumoaa alioikeuden päätöksen, jolla toimintakelpoisuutta on rajoitettu, päätöstä on noudatettava vasta lainvoimaisena. Hovioikeus voisi päätöksessään kuitenkin toisin määrätä. Kumoamiseen olisi rinnastettava sellainen hovioikeuden päätös, jossa toimintakelpoisuuden rajoitus annetaan suppeampana kuin käräjäoikeus oli päättänyt.

Jos toimintakelpoisuuden rajoittamista tai edunvalvojan määräämistä koskeva asia menettelyvirheen tai asiassa ilmenneen uuden selvityksen takia kumotaan ja palautetaan alioikeuteen, saattaisi asianomainen jäädä vaille holhousoikeudellista suojaa siksi ajaksi, kunnes alioikeus ottaa asian käsiteltäväkseen ja tarvittaessa antaa väliaikaisen määräyksen. Tämän estämiseksi ehdotetaan, että hovioikeus voi päätöksen kumotessaan ja palauttaessaan asian määrätä, että alioikeuden antama päätös kuitenkin pysyy voimassa, kunnes alioikeus on ratkaissut asian.

Pykälä vastaa pääsisällöltään voimassa olevan holhouslain 75 §:ää.

82 §. Pykälä koskee toimintakelpoisuuden rajoituksesta tiedottamista. Toimintakelpoisuuden rajoittamista tarkoittava päätös tulee 81 §:n mukaan heti noudatettavaksi, vaikka päätökseen haetaankin muutosta. Oikeustoimet, jotka päämies rajoituksen tarkoittamissa asioissa tekee, ovat pätemättömiä, vaikka sopijapuoli olisikin vilpittömässä mielessä. Tästä syystä on sivulliselle tehtävä mahdolliseksi saada tieto toimintakelpoisuutta koskevasta tuomioistuimen päätöksestä. Tieto olisi saatava mahdollisimman nopeasti päätöksen antamisen jälkeen. Tämän vuoksi ehdotetaan, että päätöksestä on viipymättä tiedotettava julkaisemalla päätös virallisessa lehdessä. Päätös, jolla toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai jolla rajoitusta on laajennettu käsittämään uusia asioita, on julkaistava odottamatta sen lainvoimaistumista. Päätös, jolla rajoitus on kumottu tai jolla rajoitusta on supistettu, tulee sitä vastoin 81 §:n mukaan noudatettavaksi vasta lainvoimaisena. Tästä syystä ehdotetaan, että päätös on näissä tapauksissa julkaistava sen jälkeen, kun se on saanut lainvoiman.

83 §. Päätöksestä, jolla toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai jolla rajoitus on kumottu, ilmoitettaisiin myös väestörekisteriin. Ilmoittamisvelvollisuudesta säädettäisiin tarkemmin asetuksella.

Esitystä valmisteltaessa on edellytetty, että väestörekisteriin ei ilmoitettaisi, millä tavoin asianomaisen oikeustoimikelpoisuutta tai vallintaoikeutta on rajoitettu. Sopijakumppanin tulisi hankkia tämä tieto asianomaiselta itseltään tai tämän edunvalvojalta. Rajoituksen sisältö merkittäisiin myös holhousasioiden rekisteriin, mistä se olisi saatavissa 63 §:ssä säädetyin tavoin.

9 luku. Holhoustoimen hallinto ja muutoksenhaku

84 §. Yleisperusteluissa mainituista syistä holhoustoimelle esitetään perustettavaksi keskusjohto. Holhoustoimen yleinen johto ja valvonta kuuluisi oikeusministeriölle. Oikeusministeriö vastaisi holhoustoimen kehittämisestä muun muassa yleisohjein ja suosituksin. Laissa on nimenomaiset säännökset omaisuuden hoitosuunnitelmaa (36 §) ja edunvalvojan palkkion perusteita koskevien ohjeiden (40 §) antamisesta. Lisäksi oikeusministeriö Antaisi määräykset holhousviranomaisen toimenpiteistä perittävistä maksuista (95 §). Oikeusministeriölle kuuluisi myös holhoustoimen viranomaisia koskevien kanteluiden tutkiminen. oikeusministeriölle tulevia tehtäviä on lähemmin tarkasteltu yleisperustelujen yhteydessä.

85 §. Pykälän mukaan yleinen alioikeus suorittaisi alueellaan niitä holhoustoimen tehtäviä, jotka tässä laissa tai muutoin on sille uskottu.

Yleiselle alioikeudelle kuuluvia tehtäviä on tarkasteltu yleisperustelujen yhteydessä. Alioikeuden tehtävät muuttuisivat nykyiseen verrattuna siten, että se ei enää valvoisi kunnan holhousviranomaisten toimintaa eikä puuttuisi kysymyksiin, jotka koskevat holhoustoimen hallinnon järjestämistä paikallistasolla.

86 §. Holhoustoimen paikallistason hallinto ehdotetaan edelleen uskottavaksi kunnille. Kysymyksessä on valtiolta saatu toimeksiannon luonteinen tehtävä, jota hoidettaisiin mahdollisimman pitkälti kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaisesti. Ehdotukseen sisältyy sen vuoksi vain hyvin rajoitetusti holhoustoimen hallintoa koskevia erityissäännöksiä.

87 §. Pykälässä on annettu oikeusohjeet holhoustoimen hallinnon organisaatiosta kunnassa. Laissa ei enää nimettäisi sitä kunnan toimielintä, joka hoitaa holhoustoimen tehtäviä. Kunnan toimielimestä päättäminen jäisi kunnanvaltuuston ratkaistavaksi. Näin voidaan joustavasti ottaa huomioon paikalliset tarpeet ja olosuhteet. Toimielimen tulisi kuitenkin olla monijäseninen, esimerkiksi lautakunta tai sen jaosto. Toimielimessä tehtävien päätösten kannalta on asianmukaista, että toimielimessä on vähintään kolme jäsentä. Säännös mahdollistaa sen, että holhoustoimen tehtävät uskotaan edelleen erilliselle lautakunnalle, jos tällainen ratkaisu katsotaan kunnassa tarkoituksenmukaiseksi. Toimielimestä käytetään laissa nimitystä kunnan holhousviranomainen.

Jollei tästä laista muuta johdu, kunnan holhousviranomaiseen sovelletaan kunnallislain säännöksiä, muun muassa kunnallislain 63 §:ää (979/92), jonka mukaan kunnanhallituksen käsiteltäväksi ei voida siirtää sellaista asiaa, joka lain tai sen nojalla annetun asetuksen mukaan kuuluu holhouslautakunnan tehtäväksi. Ehdotuksen 100 §:n 6 kohdan mukaan mainittua säännöstä on sovellettava myös kunnan holhousviranomaiseen.

Kunnan holhousviranomaisen tehtäviä ei ehdotuksen mukaan saa määrätä sellaiselle toimielimelle, joka hoitaa sosiaalitoimen tai yleisen oikeusaputoimen tehtäviä. Rajoitus on perusteltu holhoustoimen asiakkaiden oikeusturvan kannalta. Holhoustoimen asiakkaat käyttävät usein sosiaalitoimen palveluksia. Sosiaalitoimi perii palveluksistaan maksuja, ja on siten edunvalvonnassa olevien henkilöiden varojen huomattava käyttäjä. Sosiaalitoimen tehtävistä huolehtiva elin ei tämän vuoksi ole sovelias valvomaan holhoustoimen hoitoa, jossa on keskeisesti kysymys varainkäytön valvonnasta. Yleisen oikeusaputoimen ja holhoustoimen yhdistäminen vaarantaisi puolestaan riippumattoman oikeusavun saamisen esimerkiksi tapauksissa, joissa edunvalvonnassa oleva pyytää oikeusapua tehdäkseen hakemuksen edunvalvonnan lopettamiseksi.

Holhoustoimen tehtäviä ei myöskään voitaisi uskoa kunnanhallitukselle tai sen jaostolle. Holhousviranomaisen tehtävät ovat lähinnä oikeudenhoidollisia ja yksityistalouteen kohdistuvia. Sen vuoksi ei ole asianmukaista uskoa niitä elimelle, jonka keskeinen tehtäväkenttä on kunnallispoliittinen.

Pykälän 2 momentin mukaan kunnan holhousviranomaiselle kuuluvat tilintarkastustehtävät voitaisiin siirtää holhousviranomaisen alaisen viranhaltijan tai kunnan palveluksessa olevan muun henkilön hoidettaviksi. Sitä vastoin muita tehtäviä, kuten lupa-asiasta tai tuomioistuimelle tehtävästä hakemuksesta päättämistä ei voitaisi tällä tavoin siirtää. Viimeksi mainitut asiat ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden siirtäminen yksittäiselle viranhaltijalle tai muulle kunnan työntekijälle ei oikeusturvan kannalta ole perusteltua.

Monijäseninen toimielin, jota edellä tarkoitetaan, voisi 3 momentin mukaan olla kahden tai useamman kunnan yhteinen. Nykyisen holhouslain 2 §:ssä olevia, kuntien yhteistoimintaa rajoittavia määräyksiä ei enää otettaisi uuteen lakiin. Kuntien välisen yhteistoiminnan muoto olisi kuntien sovittavissa käyttäen hyväksi kunnallislaissa tarjottuja mahdollisuuksia. Yhteistoiminnan avulla voitaisiin erityisesti pienissä kunnissa päästä kooltaan tarkoituksenmukaisiin hallintoyksikköihin.

88 §. Pykälässä on rajoitettu vaalikelpoisuutta kunnan holhousviranomaisena toimivaan toimielimeen. Yleisen alioikeuden jäsentä ei sen mukaan voida valita sellaiseen, holhoustoimen tehtäviä hoitavaan toimielimeen, joka toimii oikeuden tuomiopiirissä. Rajoituksella pyritään välttämään viranomaisten toimintaa vaikeuttavien esteellisyystilanteiden syntymistä. Käräjäoikeuden jäsen olisi näet säännönmukaisesti esteellinen ratkaisemaan sellaista asiaa, jonka käsittelyyn hän on osallistunut kunnan holhousviranomaisen jäsenenä.

Ehdotettu säännös täydentää kunnallislaissa olevia vaalikelpoisuutta koskevia säännöksiä, ja tulee siten noudatettavaksi niiden ohella.

89 §. Pykälässä annetaan yleiset ohjeet holhoustoimen järjestämisestä kunnassa. Yleisperusteluiden yhteydessä oleva nykytilan kuvaus osoittaa, ette holhoustoimen hoidon nykyinen taso ei kaikilta osin ole tyydyttävä. Tavoitteena on pidettävä, että kunnat kehittävät toimintaa nykyisestään. Asiaa koskevien yksityiskohtaisten säännösten sisällyttämistä lakiin ei kuitenkaan ole pidettävä tarkoituksenmukaisena. Kuntien tulee pääsääntöisesti voida järjestää holhoustoimensa kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaisesti.

Näistä syistä ehdotetaan, että lakiin otettaisiin ainoastaan yleisluonteinen järjestämisvelvoite. Sen mukaan kunnan on osoitettava holhoustoimeen riittävät voimavarat. Tällä tarkoitetaan voimavaroja, joita tarvitaan toiminnan ammatillisen tason turvaamiseen. Ammatillisuuden vaatimuksen toteuttaminen holhoustoimen hallinnossa on uudistuksen keskeisiä tavoitteita. Kunnan olisi myös huolehdittava siitä, että yleisön palvelu järjestetään asianmukaisella tavalla ja että edunvalvojat saavat tarvitsemaansa opastusta tehtävässään. Asianmukaiseen palveluun kuuluu muun muassa se, että kunnan holhousviranomaisen edustaja on säännöllisesti holhoustoimen asiakkaiden tavoitettavissa ja että kunnan holhousviranomaiselle kuuluvat asiat ratkaistaan joutuisasti.

Tarkemmat määräykset holhoustoimen järjestämisestä annettaisiin kunnallisessa johtosäännössä. Siinä määrättäisiin muun muassa kunnan holhousviranomaisen puhevallan käyttämisestä tuomioistuimessa ja muun viranomaisen luona.

90 §. Pykälä koskee muutoksen hakemista kunnan holhousviranomaisen päätökseen. Asiat, joista kunnan holhousviranomainen joutuu tämän lain nojalla psättämään, eivät koske kuntaa ja kuntalaisia yleisesti, vaan kysymys on yksilöä koskevista ratkaisuista. Kunnallisvalitus ei tästä syystä sovellu muutoksenhakukeinoksi. Sen tähden ehdotetaan, että mainittuihin päätöksiin olisi haettava muutosta valittamalla siten kuin muutoksenhausta hallintoasioissa annetussa laissa (154/50) säädetään.

Eräissä tapauksissa noudatettaisiin kuitenkin 1 momentista poikkeavaa muutoksenhakutietä. Kunnan holhousviranomaisen päätökseen, joka koskee lain 31 §:n 1 momentissa tarkoitettua lupa-asiaa, 36 §:n 2 momentissa tarkoitettua edunvalvojan kelpoisuuden rajoittamista taikka 36 §:n 3 momentissa tarkoitettua luvan tai suostumuksen antamista, ei pykälän 2 momentin mukaan saisi hakea muutosta hallintolainkäytön järjestyksessä. Tämä merkitsee sitä, että hallintovalitus ja ylimääräisestä muutoksenhausta hallintoasioissa annetussa laissa (200/66) tarkoitettu muutoksenhaku eivät näissä tapauksissa olisi mahdollisia. Muutoksen saamisen mahdollisuus on näissä tapauksissa katsottu tarkoituksenmukaisemmaksi järjestää siten, että edunvalvoja oikeutetaan panemaan asiaa koskeva hakemus vireille yleisessä tuomioistuimessa. Näin päästään siihen, että oikeusturvatie muodostuu samaksi riippumatta siitä, onko päätöksen lupa-asiassa tehnyt kunnan holhousviranomainen vaiko yleinen alioikeus. Hakemus olisi pantava vireille siinä tuomioistuimessa, jolle asianomaista koskevat edunvalvontatehtävät kuuluvat 67 ja 68 §:n mukaan.

Pykälän 3 momenttiin on otettu muutoksenhakurajoitus. Sen mukaan lääninoikeuden tämän lain nojalla antamaan päätökseen ei yleensä saisi hakea muutosta valittamalla. Tässä tarkoitetut päätökset koskevat muun muassa omaisuusluettelon antamisen määräaikaa, tilikauden muuttamista ja muita sen kaltaisia seikkoja, joissa edunvalvonnassa olevan oikeusturva ei edellytä sitä, että asia voitaisiin saattaa korkeimman hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Muutoksenhakurajoitus ei kuitenkaan koskisi lain 23 §:ssä tarkoitettua päätöstä, jossa on kysymys suostumuksen antamisesta siihen, että edunvalvoja voi ottaa hoitoonsa vajaavaltaisen työansiota. Tällainen toimenpide puuttuu vajaavaltaisen keskeisiin oikeuksiin, minkä vuoksi on perusteltua, että lääninoikeuden päätöksestä voidaan valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Edellä selostetut valitusoikeutta koskevat säännökset merkitsevät sitä, että kunnallisvalitus kunnan holhousviranomaisen päätöksestä olisi mahdollinen vain niissä asioissa, jotka koskevat kunnan yleistä hallintoa tai taloutta.

10 luku. Erinäiset säännökset

91 §. Pykälä koskee tuomioistuimen ja kunnan holhousviranomaisen oikeutta saada tehtävänsä suorittamiseksi tarpeellisia tietoja ja selvityksiä. Sen tarkoituksena on turvata kunnan holhousviranomaiselle mahdollisuus tehokkaasti valvoa edunvalvojan toimintaa ja päämiehen omaisuuden hoitoa sekä luoda edellytykset sille, että näiden ratkaisut voidaan perustaa oikeaan tietoon. Pykälän 1 momentissa mainitut viranomaiset, yhteisöt ja laitokset olisivat mahdollisten salassapidosta annettujen säännösten estämättä velvollisia antamaan kunnan holhousviranomaiselle sen tehtävien suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja selvitykset.

Mainittua 1 momentin säännöstä ei kuitenkaan sovellettaisi henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka henkilöön kohdistettuja hoitotoimenpiteitä koskevien tietojen luovuttamiseen. Mainitut tiedot on terveydenhuollon lainsäädännössä, muun muassa potilaan asemasta ja oikeuksista annetussa laissa (785/92) säädetty salaosapidettäviksi, ja salassapidolla on keskeinen merkitys luottamuksellisen hoitosuhteen syntymisen kannalta. Tämän vuoksi 2 momentissa ehdotetaan, että mainitut tiedot olisi salassapitoa koskevien säännösten estämättä annettava ainoastaan, jos tuomioistuin vireillä olevassa, edunvalvontaa koskevassa asiassa niitä pyytää. Se, että tuomioistuin voi mainitun henkilön suostumuksesta riippumatta saada tiedot käyttöönsä, on perusteltua, koska tiedolla voi olla keskeinen merkitys todisteena esimerkiksi toimintakelpoisuuden rajoittamista tai rajoituksen kumoamista koskevassa asiassa asianomaisen tilaa ja selviytymiskykyä koskevana todisteena.

Pykälän 2 momenttia tulkittaessa on huomattava, että 2 momentti ei estä esimerkiksi sairaalaa tai huoltolaitosta ilmoittamasta kunnan holhousviranomaiselle siitä, että potilaan taloudelliset tai muut asiat vaativat hoitamista. Tällaisten ilmoitusten tekemistä on päin vastoin pidettävä erittäin tärkeänä, jotta edunvalvonnan tarpeessa olevat saadaan sen piiriin. Mainitusta 2 momentista seuraa ainoastaan, että tällaista ilmoitusta ei voida perustella ilmaisemalla salaosapidettäviä tietoja.

92 §. Pykälässä on säädetty holhoustoimen tehtävissä olevien henkilöiden salassapito- ja vaitiolovelvollisuudesta. Valtion tai kunnan palveluksessa oleva henkilö, luottamushenkilö, edunvalvoja ja holhoustoimen tehtävissä käytetty asiantuntija eivät saa ilmaista tietoonsa saamaansa asiaa, jos se on pidettävä salassa joko yksityisen taloudellisen edun tai yksityisyyden suojaamiseksi. Salassapitovelvollisuuden estämättä asia voidaan luonnollisesti ilmaista, jos se, jonka suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty, tähän suostuu.

Esimerkkeinä henkilöistä, joita salassapitovelvollisuus koskee, voidaan mainita kunnan holhousviranomaisena toimivan elimen jäsenet, holhoustoimen keskusjohdosta vastaavat oikeusministeriön virkamiehet ja holhousasioiden rekisteriä hoitavat henkilöt sekä asiantuntijat, esimerkiksi hallinnon ulkopuoliset konsultit, joita on käytetty holhoustoimen hallinnon kehittämisessä.

Yksityisen taloudellisen edun vuoksi salassapidettäviä ovat esimerkiksi asianomaisen liike- tai ammattisalaisuudet sekä hänen taloudellista asemaansa koskevat tiedot, jos niiden antamisesta voi aiheutua hänelle taloudellista vahinkoa. Yksityisyyden suojaamisen vuoksi salaosapidettäviä ovat esimerkiksi asianomaisen yksityiselämää, terveydentilaa, sairautta ja vammaisuutta sekä häneen kohdistuvia hoitotoimenpiteitä koskevat tiedot. Säännöstä olisi kuitenkin tulkittava ottaen huomioon, että sen tavoitteena on suojata holhoustoimen asiakkaita haitoilta, joita yksityisyyden piiriin kuuluvan asian paljastaminen voi aiheuttaa hänelle itselleen tai hänen läheisilleen. Salassapitovelvollisuuden rikkomisena ei sen vuoksi ole pidettävä asian ilmaisemista, jos on selvää, että siitä ei aiheudu asianomaiselle tai hänen läheiselleen haittaa.

Pykälän 2 momentti koskee salassapito- ja vaitiolovelvollisen oikeutta antaa tietoja salassapidettävästä asiasta. Salassapidettävä tieto voitaisiin ensinnäkin ilmaista edunvalvontaa koskevassa oikeudenkäynnissä, jos sen ilmaiseminen on siinä tarpeen. Asian ilmaisemista voidaan pitää tarpeellisena esimerkiksi silloin, kun tuomioistuin ei muuten saisi oikeaa kuvaa edunvalvonnan tarpeesta.

Oikeus tietojen saamiseen olisi lisäksi sillä, jolla on laissa nimenomaisesti säädetty oikeus saada tieto salaosapidettävästä asiasta. Viranomaisen tiedonsaantioikeutta koskevien säännösten ohella tiedon antamiseen voivat oikeuttaa esimerkiksi yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 3 a luvun säännökset, jotka koskevat asianosaisen oikeutta asiakirjaan.

93 §. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan otettavaksi rangaistussäännös tehostamaan 92 §:n mukaisen salassapitovelvollisuuden noudattamista. Holhoustoimesta annetussa laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta voitaisiin 1 momentin mukaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Säännöstä sovellettaisiin, jollei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta. Säännöstä ei kuitenkaan sovellettaisi virkamiehiin eikä julkisyhteisön työntekijöihin. Tämä johtuu siitä, että salassapitorikoksista on näiden osalta erikseen säädetty rikoslain 40 luvun 5 §:ssä (792/89).

Suunnitelmien mukaan tullaan rikoslakiin sen kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä sisällyttämään yleinen salassapitorikoksia koskeva rangaistussäännös. Puheena oleva 1 momentti tulisi tässä yhteydessä kumottavaksi.

Pykälän 2 momenttiin on otettu rangaistussäännös 91 §:ssä asetetun tietojenantamisvelvollisuuden rikkomisesta. Jos henkilö, jonka tehtävänä on antaa kunnan holhousviranomaiselle 91 §:ssä tarkoitetut tiedot, kieltäytyy niitä antamasta, hänet voitaisiin 2 momentin mukaan tuomita holhoustoimesta annetussa laissa säädetyn tietojenantamisvelvollisuuden rikkomisesta sakkoon.

Pykälän 1 momentissa tarkoitettu salassapitovelvollisuuden rikkominen olisi asianomistajarikos. Tietojen antamisvelvollisuuden rikkomisesta ei puolestaan voitaisi nostaa syytettä, ellei kunnan holhousviranomainen ole ilmoittanut sitä syytteeseen pantavaksi.

94 §. Vajaavaltaisuus tai vajaavaltaiseksi joutuminen eivät merkitse ihmisille kuuluvien perusoikeuksien rajoittumista, jollei rajoituksesta ole säädetty laissa. Myöskään edunvalvojalla ei ole oikeutta ilman laissa olevaa kelpuutusta toimia tavalla, joka merkitsee päämiehen perusoikeuksien rajoittumista. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hallitusmuodon 12 §:n mukainen kirjesalaisuus on loukkaamaton, jos siitä ei ole laissa säädetty poikkeusta.

Kirjesalaisuutta koskee myös ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (eurooppalaisen ihmisoikeussopimuksen) 8 artikla. Sen 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus nauttia muun muassa kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Oikeuden käyttämistä voidaan artiklan 2 kappaleen mukaan kuitenkin rajoittaa, jos laki sen sallii ja rajoitus on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön kappaleessa mainittujen yleisten tai yksityisten oikeushyvien turvaamiseksi.

Varsinkin edunvalvojantoimen alkuvaiheissa on melko tavallista, että päämiehelle saapuu kirjeitä, joiden voidaan esimerkiksi lähettäjän nimen perusteella otaksua koskevan asiaa, josta edunvalvojan tulee huolehtia. Jos näissä tapauksissa edellytettäisiin, että edunvalvojan tulisi kirjeen avaamiseen aina hankkia päämiehen suostumus, jouduttaisiin vaikeuksiin esimerkiksi silloin, kun päämies etunsa vastaisesti kieltäytyy yhteistoiminnasta tai kun hän ei tilansa vuoksi kykene antamaan suostumusta. Jotta edunvalvoja voisi asianmukaisesti hoitaa tehtäviään ja vältyttäisiin oikeudenmenetyksiltä, ehdotetaan, että hän saisi avata päämiehelle osoitetun kirjeen, jos sen voidaan lähettäjän nimen tai muun erityisen seikan nojalla päätellä koskevan asiaa, josta edunvalvojan tulee yksin huolehtia.

Oikeus avata päämiehelle osoitettuja kirjeitä koskisi kuitenkin ainoastaan niitä tapauksia, joissa päämies on vajaavaltainen tai hänen toimintakelpoisuuttaan on rajoitettu ja joissa edunvalvojan tulee yksin huolehtia puheena olevasta asiasta. Jos päämiehen toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, edunvalvoja voi avata päämiehelle tulleen kirjeen vain tämän suostumuksella. Sama koskee tapauksia, joissa päämiehen toimintakelpoisuutta on rajoitettu siten, että hänen ja hänen edunvalvojansa tulee yhdessä huolehtia puheena olevasta asiasta.

95 §. Pykälässä annetaan kunnalle valtuus periä maksuja edunvalvojan toimen valvontaan liittyvistä kunnan holhousviranomaisen toimenpiteistä. Maksujen perusteista päättäisi oikeusministeriö. Tämä on tarpeen riittävän yhdenmukaisen maksukäytännön aikaansaamiseksi.

Säännöksessä tarkoitettuja kunnan holhousviranomaisen toimenpiteitä ovat lähinnä tilien tarkastaminen ja lupien sekä niitä koskevien lausuntojen antaminen. Toimenpiteistä, jotka koskevat hakemuksen tekemistä edunvalvojan määräämiseksi tai toimintakelpoisuuden rajoittamiseksi, ei sitä vastoin voitaisi periä maksuja.

11 luku. Valtionosuus

96 §. Pykälässä ehdotetaan, että valtio osallistuisi holhoustoimen kustannuksiin suorittamalla kunnille valtionosuutta. Sitä suoritettaisiin toimintaan, jonka kunta järjestää tämän lain ja edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa säädettävän lain nojalla. Valtionosuus myönnettäisiin siten kuin kuntien valtionosuuslaiska (688/92) säädetään.

Kuntien valtionosuuslain mukainen valtionosuus on laskennallinen, ja se myönnetään valtionosuustehtäviin yleisesti. Kuntien asiana on päättää, millä tavoin valtionosuus käytetään eri tehtäviin. Mainitun lain mukaan valtionosuuksien tai niiden määräämisen perusteena olevat keskimääräiset markkamäärät vahvistetaan vuosittain. Tällöin otetaan huomioon muun muassa valtionosuustehtävien laajuuden ja laadun arvioidut muutokset varainhoitovuonna. Holhoustoimen mukaantulo laajentaisi valtionosuustehtävien piiriä ja vaikuttaisi siten valtionosuuksien suuruuteen. Valtionosuuden suorittamisesta aiheutuvia kustannuksia ja säästöjä on käsitelty yleisperustelujen yhteydessä.

12 luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

97 §. Voimaantulo ja kumottavat säännökset. Esityksessä ehdotetaan, että laki tulisi voimaan vuoden 1994 aikana. Lailla kumottaisiin holhouslaki sekä julistus, joka sisältää erityisiä määräyksiä holhouksien vaarinpidosta.

98 §. Lain soveltaminen. Pykälässä on annettu oikeusohjeet lain taannehtivuudesta, toisin sanoen lain soveltamisesta asioihin, joilla on liittymiä lain voimaantuloa edeltävään aikaan. Siirtymäkysymysten sääntelyssä on pyritty siihen, että uutta lakia voitaisiin mahdollisimman laajasti soveltaa myös näihin tapauksiin.

1. Vajaavaltaiset. Niiden henkilöiden asemaan, jotka tämän lain tullessa voimaan ovat vajaavaltaisia, olisi ehdotuksen mukaan sovellettava tämän lain säännöksiä. Uusi laki ulottuisi näin ollen myös tähän ryhmään. Koska ehdotukseen sisältyvät, vajaavaltaisen asemaa koskevat säännökset ovat pääosin yhtäpitävät voimassa oleviksi katsottavien sääntöjen kanssa, uudistuksen välitön vaikutus ei kuitenkaan tältä osin olisi huomattava.

Ehdotuksen 20 §:stä seuraa, että holhottavaksi julistaminen on kumottava, jos sitä ei enää ole pidettävä tarpeellisena. On oletettavaa, että lievempien toimintakelpoisuuden rajoitusten käyttämisen mahdollisuus tulee useassa tapauksessa johtamaan siihen, että holhouksenalaisuuden jatkamista lain voimaantulon jälkeen ei enää ole pidettävä tarpeellisena. Sen vuoksi ehdotetaan, että kuntien holhousviranomaisten tulee valvonnassaan olevien holhottavaksi julistettujen osalta selvittää, onko tarpeen, että holhouksenalaisuus yhä jatkuu. Selvitys olisi tehtävä viipymättä ottaen luonnollisesti kuitenkin huomioon holhoustoimen käytettävissä olevat voimavarat. Selvittäminen voi tapahtua esimerkiksi kuulemalla asianomaista itseään, hänen edunvalvojaansa ja, jos asianomainen asuu laitoksessa, laitoksen henkilökuntaa. Jos havaitaan, että holhouksen jatkaminen ei ole aiheellista, kunnan holhousviranomaisen tulee tehdä tuomioistuimelle hakemus edunvalvonnan järjestämiseksi tämän lain mukaisesti.

2. Holhoojat ja uskotut miehet. Säännöksen mukaan uusi laki ulottaisi vaikutuksensa myös holhoojiin ja uskottuihin miehiin, jotka ovat joko suoraan holhouslain tai sen nojalla annetun tuomioistuimen päätöksen nojalla tulleet tehtäväänsä ennen tämän lain voimaantuloa. Heihin sovellettaisiin, mitä tässä laissa on edunvalvojasta säädetty.

3. Vireillä olevat asiat. Uusi laki koskisi yleensä myös niitä asioita, jotka ovat vireillä lain tullessa voimaan. Uutta lakia sovellettaisiin holhottavaksi julistamista sekä holhoojan tai uskotun miehen määräämistä ja tehtävästä vapauttamista koskeviin asioihin. Holhottavaksi julistamista koskeva kanne tai hakemus tulisi siten käsitellä toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevana ja holhoojan tai uskotun miehen määräämistä tai vapauttamista koskeva asia vastaavasti edunvalvojan määräämistä tai vapauttamista koskevana.

Erityinen sääntely on katsottu tarpeelliseksi sen tilanteen varalle, että asian käsittely alioikeudessa on uuden lain voimaantullessa jo päättynyt, ja asia muutoksenhaun johdosta tulee vireille ylemmässä oikeusasteessa. Kun asiaan osallisten lausumat on annettu ja näyttö on koottu aikaisemman lain pohjalta, ei asiakirja-aineisto yleensä tarjoa ylemmälle tuomioistuimelle mahdollisuuksia päättää, olisiko vaaditun toimenpiteen asemesta käytettävä uuden lain tarjoamia lievempiä vaihtoehtoja. Tämän vuoksi ehdotetsan, että asia olisi näissä tapauksissa palautettava alioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, jollei muutoksenhakemusta jätetä heti tutkimatta. Jotta se, jota asia koskee ei jäisi tässä tapauksessa vaille tarvitsemaansa holhousoikeudellista suojaa, voisi tuomioistuin palauttamisesta päättäessään määrätä, että holhottavaksi julistamisesta annettu päätös pysyy voimassa, kunnes alioikeus on ratkaissut asian.

99 §. Aikaisemman lain soveltaminen. Pykälä koskee tapauksia, joissa aikaisempi laki tulisi poikkeuksellisesti sovellettavaksi uuden lain voimaantulon jälkeen. Näiden tapausten liittymät aikaisempaan lakiin ovat siinä määrin voimakkaat, ettei uuden lain soveltamista niihin voida pitää mahdollisena.

1. Vireillä olevat lupahakemukset. Uuden lain voimaantullessa vireillä olevaan hakemukseen, joka koskee tuomioistuimen tai holhouslautakunnan suostumuksen saamista tehdylle tai myöhemmin tehtävälle oikeustoimelle, sovellettaisiin aikaisempaa lakia. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että tuomioistuin voisi tutkia vireillä olevan, holhouslain 39 §:n 2-kohdan mukaisen hakemuksen, vaikka tällainen hakemus kuuluu uuden lain mukaan kunnan holhousviranomaisen ratkaistaviin asioihin.

Tapaukset, joissa holhousviranomaisen lupa on tarpeen, poikkeavat lakiehdotuksessa ja voimassa olevassa laissa osittain toisistaan. Useimmat poikkeavuudet johtuvat siitä, että niiden oikeustointen piiriä, joihin tarvitaan lupa, on lisätty entisestä. Joissakin tapauksissa muutos tapahtuisi kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. Oikeustoimelle, joka aikaisemman lain mukaan oli luvanvarainen, ei uuden lain mukaan enää tarvittaisi holhousviranomaisen suostumusta. Tällainen oikeustoimi on muun muassa kiinteistön nautintaoikeuden luovuttaminen lyhyemmäksi ajaksi kuin viideksi vuodeksi. Lupahakemuksen hylkääminen olisi näissä tapauksissa tarkoituksetonta, koska edunvalvoja voisi välittömästi uuden lain voimaantultua tehdä saman oikeustoimen tarvitsematta sille holhousviranomaisen suostumusta. Tästä syystä ehdotetaan, että hakemus raukeaa, jos edunvalvoja ei tämän lain mukaan tarvitse oikeustoimeen holhousviranomaisen lupaa.

2. Oikeustoimen pätevyys. Kysymys sellaisen oikeustoimen pätevyydestä, jonka holhooja tai uskottu mies on tehnyt ennen tämän lain voimaantuloa, ratkaistaisiin aikaisemman lain perusteella. Tällainen oikeustoimi ei siten pätevöityäkseen vaadi holhousviranomaisen lupaa, vaikka lupa aikaisemmasta laista poiketen olisi uuden lain mukaan tarpeen.

Käänteisessä tilanteessa, jossa lupa tarvittaisiin vanhan lain mukaan mutta sitä ei tarvita uuden lain mukaan, säännös merkitsee sitä, että uuden lain voimaantulo ei pätevöitä tällaista oikeustointa. Suoraan lain nojalla tapahtuva oikeustoimen pätevöityminen saattaisi vaarantaa päämiehen edun. Holhooja tai uskottu mies on näet saattanut viivyttää suostumuksen hankkimista juuri sen tähden, että hän epäilee oikeustoimen edullisuutta päämiehensä kannalta. Toisaalta edunvalvoja ei näissä tapauksissa voi enää saada oikeustoimelle holhousviranomaisen suostumusta.

Tällaiseen hakemukseen sovellettaisiin uutta lakia, jonka mukaan hakemus olisi jätettävä tutkimatta sillä perusteella, että lupaa ei tarvita. Edunvalvoja voi näissä tapauksissa saada oikeustoimen sitovaksi hyväksymällä sen. Hyväksymiseen, joka voi tapahtua myös hiljaisesti esimerkiksi sopimuksen täyttämiseen liittyvin toimenpitein, edunvalvojalla on oikeus, jos sopimus yhä sitoo vastapuolta.

3. Tilin antaminen. Vuositilin antamiseen vuodelta 1994 ja sitä edeltäviltä tilikausilta sovellettaisiin aikaisemman lain säännöksiä. Aikaisempi laki on voimassa sekä tilin sisältöä että tilin antamisen määräaikoja koskevilta osilta. Jos tuomioistuin on ennen lain voimaantuloa määrännyt tilien antamisen välisen ajan vuotta pitemmäksi, määräystä noudatettaisiin lain voimaantulon estämättä. Jos määräyksen muuttaminen kuitenkin havaittaisiin tarpeelliseksi, kunnan holhousviranomainen voisi päättää siitä. Holhouslain 51 §:n 2 momentin säännöstä, jonka mukaan määräyksen muuttamisesta päättää tuomioistuin, ei toisin sanoen enää sovellettaisi.

4. Päättyneet edunvalvontatoimet. Jos holhoojan tai uskotun miehen toimi on päättynyt ennen tämän lain voimaantuloa, siihen sovellettaisiin aikaisempaa lakia. Säännös viittaa mm. lopputilin antamista ja lopputilin moitetta koskeviin holhouslain säännöksiin.

100 §. Viittaukset aikaisempaan lakiin. Holhouslaki kuuluu keskeiseen siviilioikeudelliseen lainsäädäntöön, minkä seurauksena siihen viitataan ja sen käsitteistöä käytetään runsaasti muussa lainsäädännössä. Koska holhouslain käsitteistöä on tässä ehdotuksessa osittain muutettu, on katsottu tarpeelliseksi antaa oikeusohjeet siitä, miten aikaisempaa käsitteistöä käyttävää lainsäädäntöä on sovellettava tämän lain voimaantulon jälkeen.

1. Holhoojaa ja uskottua miestä koskevat säännökset. Säännöstä, joka koskee holhoojaa tai holhouslain nojalla määrättyä uskottua miestä, olisi sovellettava edunvalvojaan, jollei lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 21 §:stä muuta johdu. Mainitusta lainkohdasta seuraa, että jos asia koskee lapsen henkilöä tai elatusta, se kuuluu huoltajan eikä edunvalvojan tehtäviin.

2. Holhoojan ja uskotun miehen toimenpiteen oikeusvaikutukset. Säännöstä, joka koskee holhoojan tai holhouslain nojalla määrätyn uskotun miehen suorittaman toimenpiteen tai laiminlyönnin oikeusvaikutuksia, olisi sovellettava myös edunvalvojaan. Tällainen säännös on esimerkiksi perintökaaren 21 luvun 16 §:ssä.

3. Holhottavaksi julistettua koskevat säännökset. Säännöstä, joka koskee holhottavaksi julistettua, sovellettaisiin myös niihin, jotka tämän lain nojalla on julistettu vajaavaltaisiksi. Tällainen säännös on esimerkiksi Jääkelain (395/87) 43 §:ssä.

Holhottavaksi julistettua koskevia säännöksiä ei sitä vastoin sovellettaisi niihin, joiden toimintakelpoisuutta on rajoitettu tämän lain 16 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla. Ei näet ole asianmukaista, että holhottavaksi julistettua koskevat rajoitukset ulotettaisiin soveltamissäännöksellä uuteen henkilöryhmään. Mikäli yksittäistapauksessa on perusteltua, että holhottavaksi julistettuja koskeva rajoitus ulotetaan myös niihin täysivaltaisiin, joiden toimintakelpoisuutta on tietyllä tavalla rajoitettu, asiasta olisi säädettävä erikseen asianomaisessa laissa.

4. Vajaavaltaista ja holhouksen alaista koskevat säännökset. Säännöstä, joka koskee vajaavaltaista tai holhouksen alaista, olisi sovellettava niihin, jotka tämän lain mukaan ovat vajaavaltaisia. Samoin olisi meneteltävä myös siinä tapauksessa, että säännöksessä on käytetty muuta samaa tarkoittavaa ilmaisua, kuten "holhotti" tai "holhottava". Vajaavaltaista tai holhottavaksi julistettua koskevaa säännöstä ei sitä vastoin sovellettaisi niihin täysivaltaisiin, joiden toimintakelpoisuutta on rajoitettu tämän lain 16 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla. Tätä ratkaisua on perusteltu edellä 3-kohdan yhteydessä.

Säännökset, joissa on kytketty oikeusvaikutuksia holhouksen alaisuuteen tai vajaavaltaisuuteen, ovat lainsäädännössä hyvin yleisiä. Esimerkkeinä voidaan mainita kunnallislain 17 §, painovapauslain 21 §, osakeyhtiölain 2:1, osuuskuntalato 69 § ja eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §. Näiden säännösten soveltamisala jäisi ehdotuksen mukaan asiallisesti ennalleen.

Termi "holhouksenalainen" esiintyy myös valtiopäiväjärjestyksen 7 §:ssä (455/76) ja kirkkolain 288 §:ssä (386/85). Näiden säännösten sisältöä ei voida tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä annetulla lailla selittää. Puheena olevan 4 kohdan alaa on sen tähden nimenomaisesti rajattu siten, että se koskee ainoastaan säännönmukaisessa lainsäätämisjärjestyksessä annettuja tai asetukseen sisältyviä säännöksiä. Mainitut valtiopäiväjärjestyksen ja kirkkolain säännökset on tarkoituksenmukaista saattaa vastaamaan uuden lain käsitteistöä niin pian kuin sopiva tilaisuus siihen ilmenee.

5. Täysivaltaisuutta edellyttävät säännökset. Lukuisissa laeissa ja asetuksissa on viranomaisen luvan myöntämisen, tietyssä asemassa toimimisen tai tietyn toiminnan harjoittamisen edellytykseksi asetettu, että asianomainen on täysivaltainen tai hallitsee itseään ja omaisuuttaan. Ilmaisua "täysivaltainen" käytetään yleisesti pankkilainsäädännössä. Sanonta "hallitsee itseään ja omaisuuttaan" on puolestaan tavallinen elinkeinolainsäädännössä.

Kumpikin mainituista ilmaisutavoista edellyttää, että asianomainen ei saa olla vajaavaltainen. Näiden sanontojen ja vajaavaltaisuuden käsitteen välinen yhteys on katsottu perustelluksi yhä säilyttää. Tämän vuoksi ehdotetaan, että mainitut säännökset eivät koskisi niitä, jotka ovat täysivaltaisia, mutta joiden toimintakelpoisuutta on rajoitettu tämän lain 16 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla.

Joissakin tapauksissa saattaa olla perusteltua, että täysivaltainen henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, ei voisi toimia tietyssä erityistä kokemusta, harkintakykyä tai arvonantoa vaativassa tehtävässä. Asiasta olisi tällöin säädettävä erikseen asianomaisessa laissa. Kysymykseen tulee muun muassa asianajajista annetun lain (496/58) 3 §:n, ja 9 §:n muuttaminen. Ei näet ole pidettävä asianmukaisena, että asianajajana voisi toimia henkilö, jonka kyvyttömyys huolehtia omista taloudellisista asioistaan siinä määrin vaarantaa hänen tärkeät etunsa, että hänen toimintakelpoisuuttaan on jouduttu rajoittamaan.

Toimintakelpoisuuden rajoitus, jonka tuomioistuin tätä lakia soveltaen on määrännyt, saattaa joissakin tapauksissa estää toimenpiteen, johon asianomainen voisi puheena olevan 5-kohdan estämättä ryhtyä. Näissä tapauksissa olisi luonnollisesti noudatettava tuomioistuimen asettamaa rajoitusta. Tämän vuoksi olisi 5-kohtaa sovellettava ainoastaan, mikäli toimintakelpoisuuden rajoituksen sisällöstä ei muuta johdu. Asiasta on sisällytetty maininta 5-kohdan loppuun.

6. Holhouslautakuntaa koskevat säännökset. Sikäli kuin laissa tai asetuksessa on säännöksiä, jotka koskevat holhouslautakuntaa, niitä olisi soveltuvin osin sovellettava myös kunnan holhousviranomaiseen. Tähän ryhmään kuuluvia säännöksiä ovat kunnallislain 63 § (979/92) ja vapaakuntakokeilusta annetun lain (718/88) 3 §. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että mainituissa laeissa säädetyt hallinnon järjestämisen tavat eivät koske kunnan holhousviranomaista.

7. Muut viittaukset holhouslakein. Jos laissa tai asetuksessa on muutoin viitattu sellaiseen holhouslain kohtaan, jonka tilalle on tullut tämän lain säännös, olisi soveltuvin osin noudatettava tämän lain vastaavaa säännöstä.

101 §. Holhouslautakunnan toiminta. Pykälään on otettu oikeusohje holhouslautakunnan toiminnasta siirtymäaikana. Sen mukaan holhouslautakunta, joka on valittu kuntaan vuodeksi 1994, voisi jatkaa tehtävässään sen vuoden loppuun, jona toimitetaan lain voimaantulon jälkeiset ensimmäiset kunnallisvaalit. Holhouslain 3 §:n säännöstä lautakunnan jäsenen eroamisesta toimikauden päättyessä ei tämän lain voimaantultua enää sovellettaisi, vaan lautakunta jatkaisi samassa kokoonpanossa, kunnes se korvataan tämän lain mukaisella toimielimellä. Kuntien ei siten olisi pakko välittömästi muuttaa holhoustoimensa organisaatiota. Jos lautakunta jatkaa tehtävässään, siihen sovellettaisiin, mitä tässä laissa tarkoitetusta kunnan toimielimestä on säädetty.

Kunnanvaltuusto voisi kuitenkin lakiehdotuksen tultua hyväksytyksi ja vahvistetuksi päättää, että holhoustoimen tehtäviä varten asetetaan tässä laissa tarkoitettu monijäseninen toimielin, joka aloittaa toimintansa lain voimaantullessa tai jonakin sitä myöhempänä ajankohtana.

102 §. Valtuutus täytäntöönpanotoimiin. Pykälässä annettaisiin valtuutus täytäntöönpanotoimiin ryhtymiseen ennen lain voimaantuloa. Tällaisia toimia ovat muun muassa holhoustoimen hallinnon järjestäminen kunnissa ja oikeusministeriössä. Holhousasioiden keskusrekisterin luominen ja uudistuksesta väestökirjahallinnolle aiheutuvat muutokset vaativat myös ennakkotoimia.

103 §. Asetuksenantovaltuus. Pykälä sisältää asetuksenantovaltuuden. Asetuksessa olisi annettava tarkemmat säännökset muun muassa holhousasioiden rekisteristä.

1.2. Laki edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa

1 §. Pykälässä asetetaan kunnalle velvollisuus huolehtia edunvalvontapalveluiden saatavuudesta. Kunta voisi huolehtia asiasta joko perustamalla yleisen edunvalvojan virkoja tai työsuhteisia tehtäviä taikka nimeämällä riittävän määrän henkilöitä, jotka suostuvat ottamaan vastaan edunvalvojan toimia. Pykälä vastaa asiallisesti nykyisin voimassaolevaa oikeutta.

2 §. Pykälä koskee edunvalvontatehtäviin suostuvien henkilöiden nimeämistä ja ilmoittamista tuomioistuimelle. Sen 1 momentti vastaa asiallisesti holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain 2 §:ää.

Pykälän 2 momenttiin on otettu säännös nimeämisen peruuttamisesta. Nimetyn henkilön olosuhteet ja kyvykkyys cattavat ajan kuluessa muuttua siten, että hänen soveltumisensa edunvalvojan toimiin käy kyseenalaiseksi. Toisaalta tuomioistuimen tulee yleensä voida luottaa siihen, että nimetyt henkilöt kykenevät suoriutumaan edunvalvojan tehtävistä ammattitaitoisesti. Tämän vuoksi ehdotetaan, että kunnan holhousviranomaisen tulee edellä mainituissa tapauksissa peruuttaa nimeäminen. Nimeämisen peruuttaminen ei suoraan vaikuttaisi nimetyllä henkilöllä jo olevien edunvalvojan toimien pysyvyyteen. Niiden osalta sovellettaisiin holhoustoimesta annettavan lain säännöksiä.

3 §. Pykälä koskee edunvalvontatehtäviin 2 §:n nojalla nimetyn henkilön oikeutta kieltäytyä hänelle tarjotusta edunvalvontatehtävästä. Jotta nimeämisellä olisi merkitystä, on pääsääntönä pidettävä, ette nimetyllä henkilöllä ei ole kieltäytymisoikeutta. Pääsääntöä ei kuitenkaan ole aihetta noudattaa poikkeuksettomasti. Edunvalvontatehtäviin suostuneella henkilöllä saattaa olla erityinen syy, jonka vuoksi hän ei voi ottaa vastaan hänelle tarjottua nimenomaista edunvalvontatehtävää. Tällaisena syynä voidaan pitkä esimerkiksi sitä, että edunvalvontatehtäviin nimetty on työ- tai toimeksiantosuhteessa henkilöön, jota vastaan hän joutuisi edunvalvojana käymään oikeutta päämiehensä puolesta.

Näistä syistä ehdotetaan, että edunvalvontatehtäviin nimetty henkilö voisi erityisestä syystä kieltäytyä hänelle tarjotusta edunvalvontatehtävästä. Tällaisen syyn olemassaolon selvittämiseksi olisi edunvalvontatehtäviin nimettyä sopivin tavoin kuultava ennen määräyksen antamista. Kuuleminen voisi tapahtua vapaamuotoisesti esimerkiksi kunnan holhousviranomaisen tai muun hakijan toimittamalla tiedustelulla.

4 §. Pykälän 1 momentti koskee 2 §:ssä tarkoitetun henkilön oikeutta saada palkkiota ja kulukorvausta edunvalvojan toimestaan. Pääsäännön mukaan palkkio ja kulukorvaus maksettaisiin päämiehen varoista holhoustoimesta annettavan lain mukaisesti. Jos mainittuja suorituksia ei kokonaisuudessaan voitaisi makeaa päämiehen varoista, edunvalvoja saisi erotuksen kunnan varoista. Säännös vastaa pääasialliselta sisällöltään voimassa olevaa oikeutta.

Pykälän 2 momentti koskee palkkion saamiseksi tehtävää hakemusta ja palkkion määrän vahvistamista. Se vastaa sisällöltään voimassa olevaa oikeutta.

5 §. Pykälässä säädetään kunnan velvollisuudesta perustaa yleisen edunvalvojan virka tai työsopimussuhteinen tehtävä. Kunta olisi tähän velvollinen ensinnäkin silloin, jos edunvalvontatehtäviä hoitamaan ei ole saatavissa riittävää määrää 2 §:ssä tarkoitettuja nimettyjä henkilöitä. Yleisen edunvalvojan virka olisi perustettava myös silloin, jos siihen on muutoin syytä. Tällainen syy voi olla esimerkiksi edunvalvonnan riittävän ammatillisen tason turvaaminen.

Yleisen edunvalvojan virka tai tehtävä voi olla pää- tai sivutoiminen. Se voidaan myös yhdistää kunnan muuhun virkaan tai tehtävään. Nämä säännökset mahdollistavat sen, että edunvalvontapalveluita järjestettäessä voidaan nykyistä joustavammin ottaa huomioon paikalliset olosuhteet ja tarpeet. Arvioitaessa, mihin virkaan yleisen edunvalvojan tehtävät voidaan yhdistää, tulee huomiota kuitenkin kiinnittää jääviystilanteiden välttämiseen.

Kunnassa tulee olla useampia yleisen edunvalvojan virkoja tai toimia, jos edunvalvonnan tarve sitä edellyttää. Kunnat voisivat järjestää edunvalvontatehtävien hoidon myös yhteisesti. Yhteistoiminnalle ei ole asetettu voimassa olevassa laissa olevia rajoituksia. Yhteistoiminnan avulla voidaan erityisesti pienissä kunnissa päästä kooltaan tarkoituksenmukaisiin toimintayksikköihin.

6 §. Pykälässä säädetään yleisen edunvalvojan kelpoisuusvaatimuksista. Yleisellä edunvalvojalla on sen mukaan oltava sellainen taito ja kokemus, jota tehtävän asianmukainen hoitaminen edellyttää. Tämän lisäksi yleisen edunvalvojan tulee täyttää johtosäännössä mahdollisesti erikseen määrätyt kelpoisuusehdot. Kun yleistä edunvalvojalle annetaan määräys edunvalvojan tehtävään, joudutaan tuomioistuimessa luonnollisesti ottamaan huomioon myös ne kelpoisuus edellytykset, joista säädetään holhoustoimesta annettavan lain 5 §:ssä.

7 §. Kun edunvalvontatehtävä annetaan yleiselle edunvalvojalle, määräys tehtävään on 7 §:n mukaan annettava kunnan yleiselle edunvalvojalle eikä sille henkilölle, joka toimii yleisen edunvalvojan virassa tai tehtävässä. Jos kuntaan on perustettu useampia yleisen edunvalvojan virkoja tai tehtäviä, määräys on annettava virka- tai tehtäväkohtaisesti, esimerkiksi Helsingin kaupungin I yleiselle edunvalvojalle. Säännös vastaa nykyisin voimassa olevaa oikeutta.

Yleinen edunvalvoja ei normaalisti voi kieltäytyä ottamasta vastaan edunvalvontatehtävää. Pykälän mukaan yleisellä edunvalvojalle olisi kuitenkin kieltäytymisoikeus, jos kieltäytymiseen on painava syy. Koska yleisen edunvalvojan keskeisiin velvollisuuksiin kuuluu edunvalvontatehtävien vastaanottaminen, on painavan syyn käsitettä tulkittava suppeasti. Poikkeuksellisesti saattaa kuitenkin esiintyä tilanteita, joissa tehtävästä on voitava kieltäytyä. Useassa kunnassa on virkaholhoojan tehtävät nykyisin yhdistetty yleisen oikeusavustajan tehtäviin. Samanlaisia yhdistelmiä tulee otaksuttavasti esiintymään vastaisuudessakin. Tällöin on mahdollista, että yleinen edunvalvoja saattaisi joutua edustamaan päämiestään asiassa, jota hän aikaisemmin on hoitanut päämiehensä vastapuolen toimeksiannosta. Kuvattu tilanne on esimerkki sellaisesta painavasta syystä, johon vedoten yleisen edunvalvojan tulee voida kieltäytyä tehtävästä.

Jotta mahdollinen kieltäytymisperuste tulisi tuomioistuimen tietoon ennen määräyksen antamista, ehdotetaan, että yleistä edunvalvojaa on sopivin tavoin kuultava ennen määräyksen antamista. Kuuleminen voisi tapahtua vapaamuotoisesti esimerkiksi kunnan holhousviranomaisen tai muun hakijan toimittamalla tiedustelulla.

8 §. Holhouksen järjestämisestä annetun lain 10 §:ään sisältyy nykyään erityinen säännös virkaholhoojan salassapitovelvollisuudesta. Erityisen, vain yleisiin edunvalvojiin sovellettavan salassapitonormin säilyttäminen ei ole tarkoituksenmukaista, koska ehdotettuun holhoustointa koskevaan lakiin sisältyy asiasta yleinen säännös. Selvyyden vuoksi on tähän pykälään kuitenkin otettu viittaussäännös, jonka mukaan yleisen edunvalvojan salassapitovelvollisuudesta on voimassa, mitä holhoustoimesta annetun lain 92 §:ssä säädetään.

9-11 §. Pykälät vastaavat holhoustoimen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain 11-13 §:n säännöksiä.

12 §. Pykälä koskee valtionosuuden suorittamista kunnille tästä laista aiheutuviin kustannuksiin. Sen mukaan valtionosuuden suorittamisesta on voimassa, mitä holhoustoimesta annettavassa laissa säädetään. Tästä laista aiheutuvia kustannuksia ovat esimerkiksi yleisen edunvalvojan ja hänen tarvitsemansa avustavan henkilökunnan palkkauksesta sekä 4 §:ssä tarkoitettujen palkkioiden suorittamisesta aiheutuvat menot. Ne tulisivat siten otettaviksi huomioon kuntien valtionosuustehtävien laajuutta arvioitaessa.

13-14 §. Pykälät sisältävät asetuksenantovaltuuden sekä voimaantulo- ja siirtymäsäännökset. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti holhoustoimesta annettavan lain kanssa.

Ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin. Tällainen toimenpide on esimerkiksi virkaholhoojien virkojen järjestäminen uuden lain mukaisiksi viroiksi tai tehtäviksi.

Mainitun 14 §:n 2 momenttiin on otettu erityinen säännös siitä, että holhouslautakunnan aikaisemman lain 2 §:n nojalla suorittamat nimeämiset eivät uuden lain voimaantulon johdosta raukea ja että holhoojan tehtäviin suostunut, holhouslautakunnan nimeämä henkilö voidaan määrätä edunvalvojan toimeen, kuten tämän lain 3 §:ssä säädetään.

Jos tällä tavoin nimetty henkilö ei kuitenkaan haluaisi tulla määrätyksi edunvalvojan tehtävään, hän voi peruuttaa suostumuksensa. Vastaavasti kunnan holhousviranomainen voi peruuttaa nimeämisen, jos nimetyn kelpoisuus edunvalvojan tehtäviin on 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla käynyt epäiltäväksi.

1.3. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta

12 luku. Asianosaisista

1 §. Holhoustoimesta annettavassa laissa on luovuttu käyttämästä nimitystä "holhooja". Sen asemesta käytetään termiä "edunvalvoja". Ehdotuksen 98 §:n mukaan on laissa tai asetuksessa olevaa, holhoojaa koskevaa säännöstä pääsäännön mukaan sovellettava myös edunvalvojaan. Tästä seuraa, että niitä hyvin lukuisia säännöksiä, jotka koskevat holhoojan tehtäviä, oikeuksia ja velvollisuuksia, ei tarvitse välttämättä muuttaa.

Oikeudenkäymiskaaren 12 lukuun joudutaan kuitenkin tekemään asiallisia muutoksia. Tässä yhteydessä on tarkoituksenmukaista muuttaa terminologia uuden lain mukaiseksi. Tähän on erityistä syytä sen tähden, että vajaavaltaisen puhevallan käyttöä koskevat säännökset kuuluvat edunvalvontaa sääntelevään keskeiseen normistoon. Näistä syistä ehdotetaan, että termi "holhooja" korvataan 1 §:n 1 momentissa termillä "edunvalvoja"

Pykälän nykyisen 2 momentin mukaan vajaavaltainen käyttää tietyin edellytyksin itse puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa, jos hän kykenee ilmeisesti ymmärtämään asian merkityksen. Sana "ilmeisesti" voidaan tulkita kahdella lähes päinvastaisella tavalla. Se voi tarkoittaa samaa kuin "seivästin ja "varmasti" tai päinvastoin viitata varmuutta vähäisempään todennäköisyyteen. Tästä syystä termiä "ilmeisesti" ei ole haluttu käyttää uudistettavissa säännöksissä. Johdonmukaisuuden vuoksi mainittu sana ehdotetaan poistettavaksi 2 momentista. Puhevallan käyttämisen edellytyksenä on tämän jälkeen, että vajaavaltainen kykenee ymmärtämään asian merkityksen. Tällä tarkoitetaan ymmärryskykyä, jota voidaan asian laatuun nähden pitää riittävänä edun valvomisen kannalta. Momentti vastaa muuten sisällöltään voimassa olevaa oikeutta.

1 a §. Voimassa olevaan oikeuteen ei sisälly yleistä säännöstä uskotun miehen kelpoisuudesta käyttää päämiehensä puhevaltaa tuomioistuimessa. Tätä seikkaa on pidettävä puutteena. Päämiehen etujen tehokas valvonta edellyttää, että edunvalvojan kelpoisuus ei pääty, kun asia joudutaan viemään tuomioistuimeen. Toisaalta myös päämiehen asema vaatii järjestämistä. Koska päämies ei näissä tapauksissa ole vajaavaltainen, häneen ei voida soveltaa säännöksiä, jotka koskevat vajaavaltaisen oikeutta käyttää puhevaltaansa.

Edunvalvojan prosessuaalisen edustusvallan tulisi kattaa ne tapaukset, joissa edunvalvoja muutoinkin on kelpoinen edustamaan päämiestään. Tämän vuoksi ehdotetaan, että edunvalvoja, joka on määrätty hoitamaan täysivaltaisen päämiehensä asioita, voisi käyttää päämiehensä ohella itsenäisesti puhevaltaa asioissa, jotka lain tai tuomioistuimen päätöksen mukaan kuuluvat hänen hoidettavikseen. Pykälän 1 momentista käy ilmi, että edunvalvojalla ja hänen päämiehellään on tällöin rinnakkainen puhevalta ja että edunvalvojan puhevalta rajoittuu asioihin, jotka kuuluvat hänen tehtäviinsä.

Silloin, kun päämiehellä ja hänen edunvalvojallaan on asiassa rinnakkainen puhevalta, on mahdollista, että he tekevät prosessitoimia, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Kun päämies on täysivaltainen, on lähtökohtana pidettävä sitä, että asia tutkitaan ja ratkaistaan päämiehen prosessitoimien pohjalta. Sen tähden ehdotetaan, että päämiehen kantaa on ristiriitatilanteissa pidettävä ratkaisevana, jos päämies kykenee ilmeisesti ymmärtämään asian merkityksen. Sana "ilmeisesti" tarkoittaa tässä sitä, että päämiehen ymmärtämiskyvystä ei tarvitse olla täyttä varmuutta, vaan jossakin määrin sitä vähäisempi näyttö riittää. Jos tuomioistuin sitä vastoin havaitsee, että päämies ei kykene ymmärtämään asian merkitystä, puhevaltaa käyttää hänen puolestaan edunvalvoja.

Pykälän 2 momenttiin on otettu oikeusohje niiden tapausten varalta, joissa päämiehen toimintakelpoisuutta on rajoitettu julistamatta häntä kuitenkaan vajaavaltaiseksi. Holhoustoimesta annettavan lain mukaan rajoittaminen voi tapahtua joko siten, että päätösvalta määräyksen tarkoittamissa tapauksissa siirretään kokonaan edunvalvojalle tai siten, että asiasta päättämiseen tarvitaan sekä päämiehen että hänen edunvalvojansa myötävaikutus. Mikäli toimintakelpoisuuden rajoittamisessa on omaksuttu ensiksi mainittu vaihtoehto, on tarkoituksenmukaista, että edunvalvoja yksin käyttää asiassa puhevaltaa. Jos asian ratkaiseminen sitä vastoin edellyttää kummankin tahon myötävaikutusta, on puhevallan käyttö asianmukaisinta järjestää vastaavalla tavalla.

Näistä syistä ehdotetaan, että edunvalvoja käyttää yksin puhevaltaa asiassa, josta päättämiseen päämiehellä ei ole kelpoisuutta. Päämies ja hänen edunvalvojansa käyttävät sitä vastoin yhdessä puhevaltaa, jos kysymys on asiasta, josta heidän tulee yhdessä päättää. Jos tilanne viimeksi mainitussa tapauksessa olisi sellainen, että päämies ei tilansa vuoksi ilmeisesti kykene ymmärtämään asian merkitystä, edunvalvojan kantaa olisi 1 momentissa ilmaistun periaatteen mukaisesti pidettävä ratkaisevana.

2 ja 3 §. Pykäliin ehdotetaan tehtäväksi holhouslainsäädännön uudistamisesta johtuvat kielelliset muutokset. Ne vastaavat muutoin voimassa olevaa oikeutta. Ehdotuksen perustelut on esitetty 1 §:n perustelujen yhteydessä.

4 a §. Pykälään on otettu säännös, joka antaa tuomioistuimelle viran puolesta mahdollisuuden määrätä asianosaiselle edunvalvojan, jos tuomioistuin havaitsee, että asianosainen ei kykene valvomaan asiassa etuaan sairauden, heikentyneen terveydentilan, henkisen toiminnan häiriintymisen tai muun vastaavan syyn johdosta. Säännöksen tarkoituksena on luoda edellytyksiä sille, että oikeudenkäynti voisi mainituissakin tapauksissa päättyä asiallisesti oikeaan tulokseen.

5 §. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi holhouslainsäädännön uudistamisesta johtuvat kielelliset muutokset.

15 luku. Oikeudenkäyntiasiamiehestä

2 §. Voimassaolevan 2 §:n mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa toimia ainoastaan sellainen henkilö, joka hallitsee itseään ja omaisuuttaan. Vakiintuneen tulkinnan mukaan tämä tarkoittaa sitä, että mainituissa tehtävissä ei voi toimia henkilö, joka on konkurssissa tai joka on vajaavaltainan. Holhoustoimesta annettavan lain mukaan vajaavaltaiseksi julistaminen jäisi käytettäväksi ainoastaan äärimmäisenä keinona. Sen asemesta käytettäisiin toimintakelpoisuuden osittaista rajoittamista. Henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on näin rajoitettu, ei ehdotuksen mukaan ole vajaavaltainen.

Kuitenkaan ei ole pidettävä asianmukaisena, että toisen oikeusasioita hoitamaan voitaisiin hyväksyä henkilö, joka on siinä määrin kykenemätön selviytymsän omista asioistaan, että hänen toimintakelpoisuuttaan on jouduttu rajoittamaan. Tämän vuoksi ehdotetaan säännöstä muutettavaksi siten, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana voisi toimia ainoastaan sellainen täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu.

1.4. Laki hallintomenettelylain muuttamisesta

16 §. Vajaavaltaisen pahevalta. Pykälä koskee vajaavaltaisen puhevallan käyttämistä hallintomenettelyssä. On tarkoituksenmukaista, että vajaavaltaisen puhevallan käyttö on järjestetty samojen perusteiden mukaan riippumatta siitä, onko kysymys puhevallan käyttämisestä tuomioistuin- vaiko hallintoasiassa. Voimassa olevassa oikeudessa näin ei ole ollut asia sen jälkeen, kun oikeudenkäymiskaaren 12 luvun eräitä säännöksiä muutettiin vuonna 1983 annetulla lailla (363/83). Säännökseen ehdotetaan tehtäväksi tämän tavoitteen edellyttämät muutokset.

Kielellisten seikkojen lisäksi muutokset koskisivat täysi-ikäisen vajaavaltaisen oikeutta käyttää itse puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa. oikeus puhevallan käyttämiseen riippuisi siitä, kykeneekö vajaavaltainen ymmärtämään kysymyksessä olevan asian merkityksen. Oikeus puhevallan käyttämiseen ei enää riippuisi siitä, mistä syystä asianomainen on julistettu vajaavaltaiseksi.

16 a §. Edunvalvojan oikeus käyttää puhevaltaa. Pykälä koskee edunvalvojan oikeutta käyttää täysivaltaisen päämiehensä puhevaltaa hallintomenettelyssä. Se on sisällöltään yhtäpitävä oikeudenkäymiskaaren lukuun lisättäväksi ehdotetun 1 a §:n kanssa. Ehdotusta on perusteltu mainitun 1 a §:n yhteydessä.

16 b §. Edunvalvojan ja päämiehen kuuleminen. Pykälässä säädetään edunvalvojan ja hänen päämiehensä kuulemisesta toisen käyttäessä asiassa puhevaltaa. Edunvalvojan käyttäessä puhevaltaa olisi kuultava hänen, päämiestään ja päämiehen käyttäessä puhevaltaa edunvalvojaa. Edunvalvojan kuuleminen olisi luonnollisesti tarpeen ainoastaan, jos kysymyksessä on asia, joka kuuluu edunvalvojan tehtäväpiiriin.

Ehdotettu säännös vastaa voimassaolevan 16 §:n 1 momentissa olevia oikeusohjeita. Säännöksen alaa on kuitenkin laajennettu siten, että se koskee myös niitä tapauksia, joissa päämies ei ole vajaavaltainen, mutta hänen asioitaan hoitamaan on määrätty edunvalvoja.

1.5. Laki avioliittolain muuttamisesta

Yleistä. Avioliittolain muuttamisesta annettavalla lailla ehdotetaan kumottavaksi 5 §:n säännös, jonka mukaan holhottavaksi julistettu ei saa mennä avioliittoon ilman holhoojansa suostumusta. Avioliitto on miehen ja naisen väliseen tunneperäiseen kiintymykseen perustuva yhteiselämän muoto. Säännös, jonka nojalla holhooja voisi asettaa esteen avioliitolle, rajoittaa tuntuvasti vajaavaltaisen itsemääräämisoikeutta alueella, jolla ei varsinaisesti ole kysymys varallisuusetujen valvonnasta. Rajoitusta voitiin aikaisemmin pitää perusteltuna avioliiton solmimiseen liittyvien taloudellisten seurausten tähden. Nykyisin, kun ositusta sovittelemalla on mahdollista estää se, että toinen puoliso saisi avioliitosta perusteettomasti taloudellista etua, tämä näkökohta on menettänyt merkitystään. Kysymys voidaan siten ratkaista edellä mainittujen periaatteellisten näkökohtien pohjalta. Säännöksen kumoaminen ei merkitse sitä, että vajaavaltainen voisi sen jälkeen solmia avioliiton tilastaan riippumatta. Jos asianomainen ei häiriintyneen mielentilansa vuoksi kykene ymmärtämään avioliiton merkitystä, vihkijäviranomaisen on AL 18 §:n mukaan kieltäydyttävä toimittamasta vihkimistä.

11 §. Avioliittolain 5 §:n tultua kumotuksi avioliiton solmimiseen ei enää tarvittaisi holhoojan suostumusta. Ehdotuksen seurannaisvaikutuksena on 11 §:n 2 momenttia vastaavasti muutettava siten, että holhoojan suostumusta ei enää tarvitse antaa avioliiton esteiden tutkijalle. Mainittuun 2 momenttiin on tehty tätä tarkoittava muutosehdotus.

42 §. Voimassa olevan 42 §:n mukaan vajaavaltainen aviopuoliso tarvitsee avioehtosopimuksen tekemiseen holhoojansa kirjallisen suostumuksen. Vastaava sääntely ehdotetaan ulotettavaksi myös niihin tapauksiin, joissa puolison toimintakelpoisuutta on rajoitettu siten, että hänellä ei ole kelpoisuutta solmia avioehtosopimusta. Rajoitus ei tällöin merkitsisi sitä, että avioehtosopimuksen solmiminen siirtyy yksin edunvalvojan päätettäväksi, vaan rajoituksen merkitys olisi siinä, että edunvalvoja saa asiassa myötämääräämisoikeuden.

86 §. Pykälän 2 momentti koskee leskenoikeutta määrätä omaisuudestaan ennen osituksen toimittamista. Jos leski tahtoo tehdä oikeustoimen, johon avioliittolain 38 tai 39 §:n mukaan olisi tarvittu puolison suostumus, hänen on voimassaolevan 86 §:n 2 momentin mukaan hankittava siihen oikeuden lupa tai, jos perilliset ovat täysivaltaisia, vaihtoehtoisesti näiden kirjallinen suostumus. Säännöksen sanamuoto on aiheuttanut epätietoisuutta siitä, voiko holhooja antaa suostumuksen vajaavaltaisen perillisen puolesta, vai onko oikeuden luvan hankkiminen tällöin ainoa mahdollisuus.

Suostumuksen antaminen edellä tarkoitettuun oikeustoimeen on perillisen varallisuusetujen valvontaa. Se soveltuu siten hyvin edunvalvojan tehtäviin. Ei ole esitettävissä perusteita, joiden nojalla edunvalvojan toimivaltaa tulisi tässä kohden rajoittaa. Pykälän sanamuotoa ehdotetaan sen tähden muutettavaksi siten, ettei tällaiselle tulkinnalle syntyisi aihetta.

Jos leski tahtoo tehdä oikeustoimen, johon olisi tarvittu edellä mainittu puolison suostumus, hänen on ehdotuksen mukaan hankittava siihen oikeuden lupa tai perillisten kirjallinen, avioliittolain 66 §:n mukaisesti annettu suostumus. Jos perillinen on vajaavaltainen, suostumuksen antaminen kuuluisi yleisten holhousoikeudellisten periaatteiden mukaisesti hänen lakimääräiselle edustajalleen eli edunvalvojalle. Jos edunvalvoja on holhoustoimesta annettavan lain 27 §:n nojalla esteellinen edustamaan päämiestään, edunvalvojalle voitaisiin määrätä sijainen tai vaihtoehtoisesti voitaisiin hakea oikeuden lupa.

1.6. Laki perintökaaren muuttamisesta

Yleistä. Tässä yhteydessä ehdotetaan muutettavaksi niitä perintökaaren säännöksiä, joita holhousoikeuden kokonaisuudistuksen yhteydessä on aihetta asiallisesti muuttaa. Muutettavaksi ehdotettujen säännösten ohella perintökaareen sisältyy eräitä muita säännöksiä, jotka koskevat vajaavaltaisuuden merkitystä tai holhoojan taikka uskotun miehen asemaa ja tehtäviä. Näitä säännöksiä sovellettaisiin uudistuksen voimaan tultua vajaavaltaisiin ja edunvalvojiin holhoustoimesta annettavan lain siirtymäsäännösten osoittamalla tavalla.

18 luku. Kuolinpesän hallinnosta

3 §. Voimassaolevan 3 §:n 1 momentissa on säädetty muun muassa kuolinpesän väliaikaisen hoitajan velvollisuudesta ilmoittaa uskotun miehen tarpeesta oikeudelle tai tuomarille. Pykälän 2 momentissa on puolestaan säädetty pesää hallussaan pitävän velvollisuudesta ilmoittaa holhouslautakunnalle siitä, että perillisellä tai testamentinsaajalla ei ole holhoojaa. Holhoustointa koskevassa uudessa laissa ei enää käytettäisi termejä "holhooja" ja "uskottu mies". Tämän vuoksi pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että pesän omaisuutta sen väliaikaisena hoitajana hallussaan pitävän tulee ilmoittaa kunnan holhousviranomaiselle, jos pesän osakas tai testamentinsaaja tarvitsee edunvalvojan holhoustoimesta annetun lain nojalla.

23 luku. Perinnönjaosta

3 §. Kun joku kuolinpesän osakkaista on vajaavaltainen, pesänjakajan tulee voimassa olevan 3 §:n mukaan toimittaa perinnönjako. Jako on näissä tapauksissa tehtävä niin sanottuna toimitusjakona. Pesänjakaja voi 23 luvun 7 §:n mukaan kuitenkin suostua sovintojakoon, mikäli hän katsoo sopimuksen vajaavaltaisen edun mukaiseksi. Nämä säännökset osoittavat, että pesänjakajalle on perinnönjaossa annettu yliholhouksellinen, holhouslautakunnan tehtäviin rinnastuva tehtävä. Edunvalvoja ei vajaavaltaisen puolesta voi tehdä sitovaa sopimusta perinnön jakamisesta, jollei pesänjakaja anna siihen suostumustaan.

Perinnönjaon merkitys pesän osakkaan varallisuusaseman kannalta on usein siinä määrin huomattava, että yliholhouksellinen valvonta on aiheellista säilyttää tapauksissa, joissa pesän osakas ei itse kykene valvomaan etuaan. Sitä tapaa, jolla asia on nykyisin järjestetty, ei kuitenkaan kaikilta osin voida pitää tarkoituksenmukaisena.

Nykyinen säännös suojaa ainoastaan vajaavaltaista, mutta jättää ilman yliholhouksellista valvontaa ne lukumäärältään lisääntyvät tapaukset, joissa asianomaiselle on holhottavaksi julistamisen asemesta määrätty uskottu mies. Pesänjakajan käyttämispakosta aiheutuu lisäksi kustannuksia, joita ei pienissä pesissä voida perustella oikeusturvan lisääntymisellä. Vajaavaltaisen edut ovat tällaisissa pesissä yleensä helposti valvottavissa. Erityisen tarpeettomalta pesänjakajan määrääminen vaikuttaa niissä melko yleisissä tapauksissa, joissa vajaavaltaiselle joudutaan jakoa varten määräämään edunvalvojan sijainen. Näin on meneteltävä muun muassa silloin, kun edunvalvoja on saman kuolinpesän osakkaana esteellinen tehtäväänsä. Kun sijaisen taitavuudesta on varmistauduttu määräystä annettaessa, ei pesänjakajan määrääminen sanottavasti lisää päämiehen oikeusturvaa.

Näistä syistä ehdotetaan, että osakkaan vajaavaltaisuudesta ei enää aiheutuisi pakkoa käyttää pesänjakajaa. Pykälän 2 momenttiin on tehty tätä tarkoittava muutos. Jako, jonka osakkaat toimittavat pesänjakajaa käyttämättä, olisi kuitenkin pätevä ainoastaan, jos kunnan holhousviranomainen on antanut suostumuksensa tai hyväksymisensä edunvalvojan päämiehensä puolesta solmimaan jakosopimukseen. Pykälän 1 momenttiin on otettu tätä tarkoittava viittaus holhoustoimesta annettavan lain 31 §:ään, johon mainittu oikeusohje sisältyy.

7 §. Pykälä koskee perinnönjakoa, jonka pesänjakaja toimittaa. Nykyisin voimassaolevan 7 §:n mukaan osakkaan vajaavaltaisuus ei estä pesänjakajaa noudattamasta perinnönjaosta tehtyä sopimusta, jos pesänjakaja katsoo sopimuksen vajaavaltaisen edun mukaiseksi. Säännöksestä kuvastuu pesänjakajan yliholhouksellinen tehtävä holhoojan toiminnan valvojana. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että pesänjakajan yliholhouksellinen valvonta ulottuisi myös niihin tapauksiin, joissa päämies ei ole vajaavaltainen. Aina, kun jakosopimuksen on päämiehensä puolesta tehnyt edunvalvoja, tulisi pesänjakajan harkita, voidaanko jako päämiehen etu huomioon ottaen toimittaa sopimuksen mukaisesti.

Silloin, kun jakoa toimittamaan on määrätty pesänjakaja, osakkaat eivät holhoustoimesta annettavan lain 31 §:n mukaan tarvitse kunnan holhousviranomaisen hyväksymistä perinnönjaosta tekemälleen sopimukselle. Edunvalvonnassa olevan henkilön etujen huomioon ottaminen kuuluu tällöin pesänjakajalle. Jos edunvalvoja on kuitenkin hankkinut tehdylle sopimukselle kunnan holhousviranomaisen hyväksymisen, näyttäisi asianmukaiselta katsoa, että pesänjakaja voi toimittaa jaon sopimuksen mukaisesti varmistumatta enää omakohtaisesti sopimuksen edullisuudesta edunvalvonnassa olevan kannalta.

1.7. Laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain muuttamisesta

22 §. Pykälä koskee nykyisin tapausta, jossa valtuuttaja julistetaan holhottavaksi. Toimenpide vaikuttaa säännöksen mukaan valtuutukseen siten, että valtuutetun tekemällä oikeustoimella ei tämän jälkeen ole muuta vaikutusta kuin sillä olisi ollut, jos valtuuttaja olisi sen itse tehnyt. Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi siten, että se koskisi myös tapauksia, joissa valtuuttajan toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

24 §. Pykälässä annetaan oikeusohjeet valtuutuksen tuottamasta kelpoisuudesta tapauksissa, joissa valtuuttaja julistetaan holhottavaksi tai hänen omaisuutensa luovutetaan konkurssiin. Säännöksen alaa ehdotetaan lavennettavaksi siten, että se koskee kaikkia tapauksia, joissa valtuuttajan toimintakelpoisuutta rajoitetaan.

1.8. Laki lapsen elatuksesta annetun lain 7 §:n muuttamisesta

7 §. Pykälän 2 momentin mukaan holhoojan on hyväksyttävä ja allekirjoitettava elatussopimus, kun se vanhemmista, joka sitoutuu suorittamaan elatusapua, on vajaavaltainen. Edunvalvojan hyväksymistä ja allekirjoitusta on pidettävä tarpeellisena myös silloin, kun vanhemman toimintakelpoisuutta on rajoitettu sillä tavoin, ettei hänellä voida katsoa olevan kelpoisuutta yksin sitoutua elatussopimuksen tarkoittamaan velvoitteeseen. Säännöksen 2 momenttiin ehdotetaan tehtäväksi tätä tarkoittava lisäys.

On luultavaa, että tapaukset, joissa tuomioistuin on antamallaan määräyksellä rajoittanut nimenomaisesti elatussopimuksen tekemistä, tulevat olemaan hyvin harvinaisia. Muutetun säännöksen merkitys tulee lähinnä ilmenemään tapauksissa, joissa elatusapu on tarkoitus maksaa kertasuorituksena elatusvelvollisen arvopapereita, kiinteää omaisuutta tai muuta vastaavaa varallisuutta käyttäen. Näissä tapauksissa saattaa toimintakelpoisuuden rajoituksesta seurata, että edunvalvojan on allekirjoitettava elatussopimus.

1.9. Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 5 §:n muuttamisesta

5 §. Voimassa olevan 5 §:n 2 momentin mukaan voidaan suullinen käsittely toimittaa tarpeellisin osin yleisön läsnä olematta muun muassa silloin, kun täysi-ikäinen kuultava on vajaavaltainen. Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi siten, että osittain suljettu käsittely olisi mahdollista toimittaa kaikissa tapauksissa, joissa kuultavan toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Muutos on tarpeen sen tähden, että täysi-ikäisten henkilöiden vajaavaltaisuus tulee holhoustointa koskevan lakiehdotuksen mukaan paljolti korvautumaan toimintakelpoisuuden rajoituksilla. Samat syyt, jotka puoltavat osittain suljetun käsittelyn mahdollisuutta vajaavaltaisten osalta, puoltavat sitä tapauksissa, joissa kuultavan toimintakelpoisuutta on rajoitettu käyttämällä vajaavaltaiseksi julistamisen asemesta sitä lievempää rajoittamistapaa.

1.10. Laki esitutkintalain 33 §:n muuttamisesta

33 §. Pykälä koskee nykyisessä muodossaan holhoojan, huoltajan tai muun laillisen edustajan oikeutta olla läsnä kuulustelussa, jossa kuulusteltava on vajaavaltainen. Edustajalla on pääsäännön mukaan tämä oikeus, jos hän saisi oikeudenkäymiskaaren 12 luvun säännösten nojalla käyttää puhevaltaa tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että se koskisi edunvalvojan läsnäolo-oikeutta niissäkin tapauksissa, joissa päämies ei ole vajaavaltainen. Muutoksen perusteena olevat seikat on mainittu oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain muuttamista koskevan ehdotuksen 5 §:n perustelujen yhteydessä.

Edunvalvojan oikeus olla läsnä kuulustelussa riippuisi nykyiseen tapaan siitä, olisiko edunvalvojalla oikeus käyttää puhevaltaa tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä. Viimeksi mainitusta seikasta on otettu täydentävä oikeusohje oikeudenkäymiskaaren muuttamista koskevan lakiehdotuksen 12 luvun 1 a §:ään.

1.11. Laki rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 17 §:n muuttamisesta

17 §. Pykälän 3 momentti koskee holhoojan ja muun laillisen edustajan oikeutta ilmoittaa syytteeseen pantavaksi vajaavaltaista vastaan tehty asianomistajarikos ja oikeutta syyttää mainitusta rikoksesta..Mainittua 3 momentin säännöstä ehdotetaan muutettavaksi siten, että edunvalvojan ja muun laillisen edustajan oikeus ei riippuisi siitä, onko päämies vajaavaltainen. Muutos on tarpeen sen tähden, että vajaavaltaiseksi julistaminen tulisi holhoustoimesta annettavan lain mukaan olemaan harvinainen tapahtuma. Edunvalvojan tulee voida toimia päämiehensä puolesta myös niissä tapauksissa, joissa vajaavaltaiseksi julistamista lievempi toimenpide on katsottu päämiehen etujen kannalta riittäväksi.

Edunvalvojan ja muun laillisen edustajan oikeus ilmoittaa asianomistajarikos syytteeseen pantavaksi ja syyttää siitä riippuisi ehdotuksen mukaan siitä, onko edunvalvojalla oikeudenkäymiskaaren 12 luvun säännösten nojalla oikeus käyttää puhevaltaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä. Säännöksessä ei kuitenkaan ole viitattu mainitun 12 luvun pykäliin, vaan edunvalvojan toimivallan edellytykset on nykyisessä laissa omaksuttuun tapaan kirjoitettu säännöksessä näkyviin.

1.12. Laki eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §:n muuttamisesta

10 §. Pykälän nykyiseen 2 momenttiin sisältyy muun ohella oikeusohje yhteisomistuksessa olevan kiinteistön myymisestä tapauksissa, joissa joku yhteisomistajista on vajaavaltainen. Oikeuden tulee tällöin määrätä alin myyntihinta, josta esine saadaan myydä. Myymiseen ei tämän jälkeen tarvitse erikseen hankkia holhouslain 39 §:ssä tarkoitettua oikeuden lupaa.

Kysymyksessä on säännös, jossa yliholhouksellisen valvonnan avulla pyritään suojaamaan vajanvaltaista. Vastaava suoja on tarkoituksenmukaista ulottaa kaikkiin tapauksiin, joissa edunvalvoja joutuu päämiehensä puolesta huolehtimaan yhteisomistuksessa olevan kiinteän omaisuuden myymisestä. Pykälään ehdotetsan lisättäväksi tätä tarkoittava 3 momentti. Sen mukaan oikeuden tulee määrätä alin myyntihinta, kun yhteisomistajalle on määrätty edunvalvoja, jonka tehtävänä on määrätä kiinteistöstä. Säännös kattaa paitsi ne tilanteet, joissa edunvalvojalla on yksinomainen toimivalta kiinteistön luovuttamiseen, myös ne tilanteet, joissa edunvalvojalla ja hänen päämiehellään on rinnakkainen toimivalta tai joissa on holhoustoimesta annettavan lain 16 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla määrätty, että päämies voi vallita kysymyksessä olevaa kiinteää omaisuutta ainoastaan yhdessä edunvalvojansa kanssa.

Samalla ehdotetaan muutettavaksi 2 momentissa oleva pykäläviittaus siten, että se koskee nykyisen holhouslain asemesta holhoustoimesta annettavaa lakia.

1.13. Laki metsänparannushain 34 §:n muuttamisesta

34 §. Lainkohdassa säädetään poikkeus holhoojan velvollisuudesta hakea toimenpiteelleen holhouslain 39 tai 40 §:ssä säädetty lupa. Sen mukaan holhooja saa ilman holhouslautakunnan ja oikeuden lupaa päämiehen se puolesta ottaa metsänparannusvaroista lainaa ja ennakkorahoituksesta myönnettävää luottoa, josta holhottavan kiinteistö on panttina. Poikkeussäännöstä on perusteltu sillä, että metsänparannuslainat ovat maanomistajalle edullisia ja että parannusten toteuttaminen nostaa kiinteistön arvoa vähintään hankkeen kustannusten verran.

Poikkeussäännös on tarkoituksenmukaista ulottaa koskemaan kaikkia tapauksia, joissa edunvalvoja määräyksensä puitteissa toimiessaan ottaa edellä mainittua lainaa. Pykälään on tehty tätä tarkoittava muutos. Jos muutosta ei tehtäisi, edunvalvoja joutuisi hakemaan holhousviranomaisen luvan niissä tapauksissa,.joissa päämies ei ole vajaavaltainen. Ei voida pitää perusteltuna, että holhousviranomaisten ennakkovalvonta olisi viimeksi mainituissa tapauksissa tavanomaista ankarampaa.

1.14. Laki valtion osanotosta eräiden maa- ja vesirakennustöiden kustannuksiin annetun lain 36 §:n muuttamisesta

36 §. Lainkohdassa säädetään poikkeus holhoojan velvollisuudesta hakea toimenpiteelleen holhousviranomaisen lupa. Lupaa ei säännöksen mukaan tarvita siinä laissa tarkoitetun lainan ottamiseen ja kiinteistön panttaamiseen lainan maksamisen vakuudeksi. Säännös on tarkoituksenmukaista ulottaa koskemaan kaikkia tapauksia, joissa edunvalvoja tehtävänsä puitteissa toimii säännöksessä tarkoitetuin tavoin päämiehensä puolesta. Pykälään on tehty tätä tarkoittava muutos. Muutoksen perusteluiden osalta viitataan siihen, mitä metsänparannusloin muuttamista koskevan lakiehdotuksen 34 §:n perusteluissa on lausuttu.

1.15. Laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa annetun lain 29 §:n muuttamisesta

29 §. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että siinä tarkoitettuna asiantuntijajäsenenä ei voisi toimia henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Mainitut asiantuntijat ovat tuomioistuimen jäseniä, minkä tähden heidän arvostelukyvylleen on asetettava korkeat vaatimukset. Ei ole asianmukaista, että asiantuntijajäsenenä voisi toimia henkilö, joka on siinä määrin kykenemätön hoitamaan omia asioitaan, että hänen toimintakelpoisuuttaan on jouduttu rajoittamaan.

1.16. Laki työtuomioistuimesta annetun lain 6 §:n muuttamisesta

6 §. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että työtuomioistuimen presidenttinä, työtuomioistuinneuvoksena, jäsenenä ja varajäsenenä ei voisi toimia henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Ehdotuksen perustelut on esitetty oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa annetun lain muuttamista koskevan ehdotuksen perustelujen yhteydessä.

1.17. Laki asianajajista annetun lain muuttamisesta

3 §. Säännöksen 1 momentin 3 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että asianajajaksi ei voitaisi hyväksyä henkilöä, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Ehdotuksen perustelut on esitetty oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta annetun lakiehdotuksen 15 luvun 2 §:n perusteluiden yhteydessä.

9 §. Pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että asianajaja lakkaisi olemasta asianajajayhdistyksen jäsen, kun hänen toimintakelpoisuuttaan on rajoitettu. Ehdotuksen perustelut on esitetty oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta annetun lakiehdotuksen 15 luvun 2 §:n perusteluiden yhteydessä.

2. Tarkemmat säännökset ja määräykset

Tarkemmat säännökset ehdotettujen uusien lakien täytäntöönpanosta annettaisiin asetuksella. Asetuksella olisi säädettävä muun muassa holhousasioiden rekisteristä, rekisteriin otettavista tiedoista ja viranomaisen oikeudesta saada rekisteriin talletettuja tietoja massaluovutuksena.

Oikeusministeriö voisi antaa määräykset edunvalvojan toimen valvontaan liittyvistä kunnan holhousviranomaisen toimenpiteistä perittävistä maksuista.

3. Voimaantulo

Holhoustoimen hallintoon ehdotettujen muutosten johdosta ehdotetut lait olisi tarkoituksenmukaisinta saattaa voimaan vuoden alusta. Esityksessä ehdotetaan, että lait tulisivat voimaan vuoden 1994 aikana. Lakien voimaanpanon edellyttämiin toimenpiteisiin olisi varattava noin puoli vuotta siitä, kun lait on hyväksytty ja vahvistettu.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

LAKITEKSTIT

1. Laki holhoustoimesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 luku. Yleiset säännökset

1 §

Holhoustoimen tarkoituksena on huolehtia edunvalvonnasta tapauksissa, joissa asianomainen ei vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn johdosta voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan.

Jos jonkun etua on valvottava muussa kuin taloudellisessa asiassa, holhoustoimi huolehtii siitä siltä osalta kuin jäljempänä säädetään.

2 §

Vajaavaltaisella tarkoitetaan 18 vuotta nuorempaa henkilöä (alaikäinen) ja sellaista 18 vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on julistettu vajaavaltaiseksi.

3 §

Vajaavaltaisen taloudellisia ja muita tässä laissa tarkoitettuja asioita hoitaa edunvalvoja.

Täysivaltaiselle, joka tarvitsee tukea asioittensa hoitamisessa, voidaan tämän lain säännöksiä noudattaen määrätä edunvalvoja. Jos edunvalvojan määrääminen ei riitä turvaamaan hänen etuaan, hänen toimintakelpoisuuttaan voidaan rajoittaa siten kuin jäljempänä säädetään.

2 luku. Edunvalvojat

Edunvalvojan henkilö

4 §

Alaikäisen edunvalvojina ovat hänen huoltajansa, jollei tuomioistuimen päätöksellä ole toisin määrätty tai jäljempänä toisin säädetä.

Täysi-ikäisen edunvalvojana on henkilö, jonka tuomioistuin on tähän tehtävään määrännyt.

Tuomioistuin voi määrätä useampia edunvalvojia sekä päättää tarvittaessa tehtävien jaosta edunvalvojien kesken.

5 §

Edunvalvojaksi voidaan määrätä tehtävään sopiva henkilö, joka antaa tähän suostumuksensa. Sopivuutta harkittaessa on muun ohella otettava huomioon edunvalvojaksi esitetyn taito ja kokemus sekä edunvalvontatehtävän laatu ja laajuus.

6 §

Vajaavaltainen ei voi olla edunvalvojana.

Jos alaikäiselle on määrätty edunvalvoja sen johdosta, että hänen huoltajansa on alaikäinen, edunvalvojaksi määrätyn toimi lakkaa ja huoltajasta tulee edunvalvoja, kun huoltaja täyttää 18 vuotta

Edunvalvojan määräämisen edellytykset

7 §

Jos alaikäinen tai henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, on edunvalvojan kuoleman tai muun syyn johdosta ilman edunvalvojaa, hänelle on määrättävä edunvalvoja.

Kunnan holhousviranomaisen tulee tarvittaessa tehdä asiasta hakemus tuomioistuimelle.

8 §

Jos täysi-ikäinen henkilö sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun sellaisen syyn johdosta on kykenemätön valvomaan etuaan tai huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, jotka vaativat hoitoa, tuomioistuin voi määrätä hänelle edunvalvojan.

Edunvalvoja voidaan määrätä, jos se, jonka etua olisi valvottava, ei tätä vastusta. Jos hän vastustaa, edunvalvoja voidaan kuitenkin määrätä, jos vastustamiselle ei hänen tilansa ja edunvalvonnan tarve huomioon ottaen ole riittävää aihetta.

Edunvalvojan määräys voidaan rajoittaa koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta.

9 §

Alaikäiselle voidaan määrätä edunvalvoja siten kuin 8 §:ssä säädetään, sen jälkeen kun hän on täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Määräys tulee voimaan, kun alaikäinen täyttää kahdeksantoista vuotta.

10 §

Tuomioistuimen on määrättävä edunvalvoja myös silloin, kun

(1) kuolleelta on jäänyt perintö eikä perillistä, testamentinsaajaa tai hänen olinpaikkaansa tiedetä taikka jos hän ei muuten voi valvoa oikeuttaan;

(2) muutoin on tarpeen, että poissaolevan oikeutta valvotaan tai hänen omaisuuttaan hoidetaan; tai

(3) tulevasta tapahtumasta riippuu, kenelle omaisuus menee, tai jos joku saa omaisuuden omistusoikeuksin haltuunsa vasta tulevaisuudessa ja edustaja on tarpeen valvomaan tulevan omistajan oikeutta tai hoitamaan omaisuutta hänen lukuunsa.

11 §

Jos edunvalvoja on sairauden vuoksi tai muusta syystä tilapäisesti estynyt hoitamasta tehtäväänsä, tuomioistuimen on määrättävä hänelle sijainen.

Sijainen on määrättävä myös, jos edunvalvojalla ei tämän lain 28 §:n 2 tai 3 momentin mukaan ole oikeutta toimia päämiehensä puolesta.

Sijaiseen sovelletaan, mitä edunvalvojasta on tässä laissa säädetty.

Päämiehen asema

12 § Edunvalvojan määräys ei estä päämiestä itse vallitsemasta omaisuuttaan tai Telvoittautumasta oikeustoimin , jollei laissa ole toisin säädetty.

Edunvalvojan toimen lakkaaminen

13 §

Edunvalvojan määräys on voimassa toistaiseksi tai tuomioistuimen päätöksessään asettaman määräajan. Edunvalvojan tehtävää voidaan tarvittaessa muuttaa. Edunvalvonta on määrättävä lakkaamaan, jos asianomainen ei enää ole edunvalvonnan tarpeessa.

Kunnan holhousviranomaisen on edunvalvojan määräämistä seuraavan neljännen kalenterivuoden aikana omasta aloitteestaan selvitettävä edunvalvonnan jatkumisen aiheellisuus ja tarvittaessa tehtävä hakemus tuomioistuimelle. Selvitys on tämän jälkeen toistettava joka neljäntenä kalenterivuotena.

14 §

Tuomioistuimen on vapautettava edunvalvoja toimestaan, jos hän osoittautuu siihen kykenemättömiksi tai sopimattomaksi tai jos vapauttamiseen on muu erityinen syy.

Edunvalvoja on myös vapautettava toimestaan, jos hän sitä pyytää. Alaikäisen lapsensa huoltajana oleva vanhempi voidaan omasta pyynnöstään vapauttaa lapsensa edunvalvojan toimesta ainoastaan, jos siihen on erityinen syy.

15 §

Edunvalvojan toimi päättyy, kun edunvalvonta on mä8rätty lakkaamaan tai kun tuomioistuin on vapauttanut edunvalvojan toimestaan. Edunvalvojan toimi päättyy myös, jos hänet julistetaan vajaavaltaiseksi.

Jos edunvalvoja on määrätty tiettyä tehtävää varten tai määräajaksi, edunvalvojan toimi päättyy, kun tehtävä on suoritettu tai määräaika on kulunut umpeen.

Jos joku on 11 §:n 1 momentin nojalla määrätty edunvalvojan sijaiseksi, sijaisen toimi päättyy, kun edunvalvoja ja hänen sijaisensa esteen lakattua yhdessä tekevät siitä ilmoituksen 68 §:ssä tarkoitetulle tuomioistuimelle.

3 luku. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

16 §

Jos täysi-ikäinen henkilö on kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan ja hänen varallisuusasemansa, toimeentulonsa tai muut tärkeät etunsa ovat tämän johdosta vaarassa, tuomioistuin voi rajoittaa hänen toimintakelpoisuuttaan päättämällä: (1) että hän voi vallita tiettyä omaisuuttaan ainoastaan yhdessä edunvalvojan kanssa, (2) että hänellä ei ole kelpoisuutta tehdä tiettyjä oikeustoimia tai oikeutta vallita tiettyä omaisuuttaan, tai (3) että hänet julistetaan vajaavaltaiseksi.

Kenenkään toimintakelpoisuutta ei saa rajoittaa, jos hänen etunsa voidaan riittävästi turvata määräämällä hänen tuekseen 8 §:ssä tarkoitettu edunvalvoja. Ketään ei saa julistaa vajaavaltaiseksi, jos muut 1 momentissa mainitut toimenpiteet ovat riittäviä turvaamaan hänen etunsa.

Toimintakelpoisuuden rajoitus on sopeutettava asianomaisen suojan tarpeeseen. Rajoitusta ei saa ulottaa koskemaan sellaista oikeustointa, jonka tekemiseen vajaavaltaisella on lain mukaan kelpoisuus. Tuomioistuin voi kuitenkin painavista syistä rajoittaa asianomaisen oikeutta määrätä siitä, minkä hän päätöksen antamisen jälkeen omalla työllään ansaitsee.

17 §

Alaikäisen toimintakelpoisuutta voidaan rajoittaa siten kuin 16 §:ssä säädetään, sen jälkeen kun hän on täyttänyt seitsemäntoista vuotta.

Rajoitus tulee voimaan, kun alaikäinen täyttää kahdeksantoista vuotta.

18 §

Kun tuomioistuin tekee päätöksen toimintakelpoisuuden rajoittamisesta, sen on samalla viran puolesta määrättävä asianomaiselle edunvalvoja, jollei edunvalvojaa ole aikaisemmin määrätty.

19 §

Se, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, voi määrätä vain siitä omaisuudesta ja tehdä niitä oikeustoimia, joita rajoitus ei koske.

Jos joku on tehnyt oikeustoimen, johon hänellä ei 1 momentin mukaan ollut kelpoisuutta, oikeustoimen sitovuudesta, suoritusten palauttamisesta ja suorituksen arvon korvaamisesta on voimassa, mitä 24 ja 25 §:ssä säädetään.

20 §

Päätös, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu, on voimassa toistaiseksi tai päätöksessä asetetun määräajan.

Rajoitusta tai sen voimassaolon aikaa voidaan muuttaa, jos muuttuneet olosuhteet tai muut syyt antavat siihen aihetta. Rajoitus on kumottava, jos se ei enää ole tarpeellinen.

Mitä 13 §:n 2 momentissa säädetään, on sovellettava myös päätökseen, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

4 luku. Vajaavaltaisen asema

21 §

Vajaavaltaisella ei ole oikeutta itse vallita omaisuuttann eikä tehdä sopimuksia tai muita oikeustoimia, jollei laissa ole toisin säädetty.

Jollei laissa ole toisin säädetty, vajaavaltainen voi itse päättää henkilöään koskevasta asiasta, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen.

22 §

Vajaavaltainen voi tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä.

Lahja tai lahjanlupaus, joka on annettu vajaavaltaiselle ilman edunvalvojan myötävaikutusta, sitoo antajaa, jos vajaavaltainen on ymmärtänyt asian merkityksen.

23 §

Vajaavaltaisella on oikeus määrätä siitä, minkä hän on vajaavaltaisuuden aikana omalla työllään ansainnut, ja siitä minkä edunvalvoja on tämän lain 34 §:n mukaisesti antanut hänen vallittavakseen. Määräämisvalta koskee myös omaisuuden tuottoa sekä sitä, mikä on tullut tällaisen omaisuuden sijaan.

Jos vajaavaltainen käyttää oikeuttaan tavalla, joka on selvästi vastoin hänen etuaan tai jos tätä koskeva ilmeinen vaara on olemassa, edunvalvoja voi ottaa hoitoonsa 1 momentissa tarkoitettua omaisuutta siltä osin kuin se on tarpeen vajaavaltaisen suojaamiseksi. Jos toimenpide koskee vajaavaltaisen työansiota, siihen on hankittava kunnan holhousviranomaisen suostumus.

24 §

Oikeustoimi, jonka tekemiseen vajaavaltaisella ei ole ollut oikeutta, ei sido häntä, jollei hänen edunvalvojansa ole antanut siihen suostumustaan.

Vajaavaltaisen tekemä oikeustoimi tulee häntä sitovaksi, jos hänen edunvalvojansa tai hän itse täysivaltaiseksi tultuaan sen hyväksyy.

Vajaavaltaisen oikeudesta tehdä testamentti säädetään perintökaaressa.

25 §

Jos oikeustoimi, jonka vajaavaltainen on tehnyt ilman tarvittavaa suostumusta, ei tule sitovaksi, on kummankin osapuolen palautettava, mitä hän oikeustoimen perusteella on vastaanottanut tai, jollei tämä ole mahdollista, korvattava sen arvo. Vajaavaltainen ei kuitenkaan ole velvollinen suorittamaan korvausta yli sen, mitä on käytetty hänen kohtuulliseen elatukseensa tai mikä muutoin on tullut hänen hyödykseen.

Jos oikeustoimen kumpikin osapuoli on vajaavaltainen eikä sopijapuoli voi palauttaa sitä, minkä hän on oikeustoimen perusteella vastaanottanut, sopijapuolen on suoritettava korvauksena määrä, jota voidaan pitää kummankin osapuolen kannalta kohtuullisena. Korvauksen määrää arvioitaessa on otettava huomioon osapuolten asema oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

5 luku. Edunvalvojan asema ja tehtävät

Edustaminen

26 §

Edunvalvojalla on kelpoisuus edustaa päämiestään tämän omaisuutta ja taloudellisia asioita koskevissa oikeustoimissa, jollei toisin ole säädetty tai määrätty.

Jos tuomioistuin on niin määrännyt, edunvalvojalla on oikeus edustaa päämiestään myös sellaisessa tämän henkilöä koskevassa asiassa, jonka merkitystä päämies ei kykene ymmärtämään. Edunvalvojalla ei tämän määräyksen nojalla ole kuitenkaan edustusvaltaa asiassa, josta on toisin säädetty tai joka vaatii edunvalvojalta puuttuvaa erityistä asiantuntemusta.

Edunvalvojan oikeudesta käyttää puhevaltaa tuomioistuimessa ja muun viranomaisen luona säädetään erikseen.

27 §

Edunvalvojan hoidettavana olevaan omaisuuteen kuuluva saatava voidaan suorittaa vain edunvalvojalle.

Jos päämiehen toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, päämiehelle tehty suoritus on kuitenkin pätevä, paitsi jos velallinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että suorituksen vastaanottaminen kuului edunvalvojalle.

Arvo-osuuteen, velkakirjaan tai muuhun saamistodistukseen perustuvan velan maksamisesta on 1 ja 2 momentin estämättä voimassa, mitä siitä on erikseen säädetty.

28 §

Edunvalvoja ei saa lahjoittaa päämiehensä omaisuutta.

Edunvalvoja ei saa edustaa päämiestään oikeustoimessa eikä oikeudenkäynnissä, jos vastapuolena on edunvalvoja itse, edunvalvojan puoliso tai muu edunvalvojalle läheinen henkilö tahi joku, jota edunvalvoja edustaa. Kun sisaruksilla on yhteinen edunvalvoja, on hänellä kuitenkin valta edustaa sisaruksia perinnönjaossa, jos näiden edut eivät ole perinnönjaossa esitettyjen vaatimusten tai muiden jakoon liittyvien seikkojen johdosta ristiriidassa keskenään.

Mitä 2 momentissa on säädetty, sovelletaan myös silloin, kun edunvalvojan ja hänen päämiehensä edut saattavat muusta syystä joutua asiassa ristiriitaan keskenään.

29 §

Poissaolevalle 10 §:n mukaisesti määrätty edunvalvoja ei saa ennen kuin kolme vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi oli tietoa poissaolevasta, myydä hänen omaisuuttaan, ellei myyminen ole tarpeen velan maksamiseksi, pesän selvittämiseksi tai muusta vastaavasta syystä. Tulevan omistajan oikeutta valvomaan 10 §:n nojalla määrätty edunvalvoja ei saa myydä valvontaansa uskottua omaisuutta, ellei siihen ole edellä mainittua syytä.

Edunvalvoja, jota 1 momentissa tarkoitetaan, saa edustaa perillistä tai testamentinsaajaa asiassa, joka koskee testamentin tieboksiantamista tai moittimista, mutta hänellä ei ole kelpoisuutta tämän puolesta saattaa voimaan oikeutta perintöön tai testamenttiin.

Oikeustoimet, jotka poissaolevan tai tulevan omistajan edunvalvoja tekee määräyksensä nojalla, ovat päteviä, vaikka omaisuus menee muulle kuin sille, jota edustamaan hänet oli määrätty.

30 §

Jollei laissa ole toisin säädetty, edunvalvojalla ei ole oikeutta ilman tuomioistuimen lupaa päämiehensä puolesta:

1) luovuttaa tai pantata kiinteää omaisuutta, tontinvuokraoikeutta tai sellaista toisen maalla olevaa laitosta, joka voidaan hallintaoikeuksineen maahan maanomistajaa kuulematta siirtää kolmannelle;

2) pantata päämiehen omaisuutta siten kuin yrityskiinnityslain (634/84) 7 §:ssä säädetään;

3) luopua perinnöstä tai luovuttaa päämiehensä perintöosuutta;

4) ryhtyä yhtiömieheksi avoimeen yhtiöön tai kommandiittiyhtiöön tai liittyä muuhun elinkeinoa harjoittavaan yhteisöön, jos siitä saattaa aiheutua henkilökohtaista vastuuta tai huomattavia taloudellisia velvoitteita;

5) sopia yhtiösopimuksen tai muun 4 kohdassa tarkoitetun sopimuksen ehtojen olennaisesta muuttamisesta;

6) ryhtyä harjoittamaan elinkeinoa päämiehensä lukuun;

eikä

7) vastiketta antamalla hankkia arvopapereita, arvo-osuuksia tai muita osuuksia yhteisöissä lukuun ottamatta pörssiarvopapereita, pörssissä noteerattavia arvo-osuuksia, sijoitusrahaston osuustodistuksia ja sellaisia osakkeita tai osuuksia, joita tarkoitetaan 31 §:n 1 momentin 2 kohdassa.

Lupaa on haettava siltä tuomioistuimelta, jota 67 ja 68 §:ssä tarkoitetaan.

Ennen asian ratkaisemista tuomioistuin voi pyytää siitä kunnan holhousviranomaisen lausunnon. Jos lupaa haetaan alaikäisen puolesta tehtävään oikeustoimeen, tuomioistuimen on varattava 15 vuotta täyttäneelle alaikäiselle tilaisuus tulla kuulluksi.

31 §

Jollei laissa ole toisin säädetty, edunvalvojalla ei ole oikeutta ilman kunnan holhousviranomaisen lupaa päämiehensä puolesta:

1) vastiketta antamalla hankkia kiinteää omaisuutta, tontinvuokraoikeutta tai sellaista toisen maalla olevaa laitosta, joka voidaan hallintaoikeuksineen maahan maanomistajaa kuulematta siirtää kolmannelle;

2) luovuttaa tai vastiketta antamalla hankkia osakkeita tai osuuksia, jotka oikeuttavat hallitsemaan asuin- tai liikehuoneistoa;

3) antaa pantiksi päämiehen irtainta omaisuutta;

4) antaa päämiehen kiinteää omaisuutta toisen käytettäväksi pitemmäksi ajaksi kuin viideksi vuodeksi;

5) ottaa muuta lainaa kuin valtion myöntämää tai takaamaa opintolainaa tai sitoutua vekselivastuuseen tai vastuuseen toisen velasta;

6) tehdä sopimusta kuolinpesän yhteishallinnosta;

7) tehdä sopimusta perinnönjaosta, joka toimitetaan ilman perintökaaren 23 luvussa tarkoitettua pesänjakajaa; eikä

8) myydä tai myytäväksi hakkauttaa metsää tahi luovuttaa oikeutta kiven, soran, hiekan, saven, turpeen tai mullan ottamiseen päämiehen maalta, jollei se tapahdu vahvistetun omaisuuden hoitosuunnitelman mukaisesti.

Lupaa on haettava sen kunnan holhousviranomaiselta, jonka tulee 42 §:n mukaan valvoa edunvalvojan toimintaa. Jos lupaa haetaan alaikäisen puolesta tehtävään oikeustoimeen, kunnan holhousviranomaisen on varattava 15 vuotta täyttäneelle alaikäiselle tilaisuus tulla kuulluksi.

32 §

Oikeustoimi, jonka edunvalvoja on tehnyt ilman tarvittavaa lupaa, ei sido päämiestä, jollei viranomainen, jolta lupaa olisi pitänyt hakea, sitä jälkeenpäin edunvalvojan hakemuksesta hyväksy.

Jos edunvalvojalle on annettu 30 §:n 4 tai 6 kohdassa tarkoitettu lupa, hän voi sen perusteella 30 ja 31 §:n estämättä ryhtyä niihin oikeustoimiin, joita liikkeen tai elinkeinon harjoittaminen luonteensa mukaisesti vaatii.

Omaisuuden hoitaminen

33 §

Edunvalvojan on hoidettava päämiehensä omaisuutta sillä tavoin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Tässä tehtävässään edunvalvojan tulee tunnollisesti pitää huolta päämiehen oikeuksista ja edistää hänen parastaan.

Edunvalvojan tulee ottaa päämiehen omaisuus hallintaansa siltä osin kuin se on tarpeen tämän etujen suojaamiseksi. Edunvalvojalla on tarvittaessa oikeus saada tässä virka-apua siten kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säädetään. Jos kysymyksessä on omaisuus, josta päämies voi vapaasti määrätä, hallintaan ottamisen ei kuitenkaan tule tapahtua vastoin päämiehen tahtoa.

34 §

Päämiehelle on jätettävä se omaisuus, jota hän tarvitsee henkilökohtaista käyttöään varten. Päämiehen vallintaan on jätettävä hänen tarpeisiinsa ja muihin olosuhteisiin nähden kohtuullisena pidettävä määrä käteisvaroja.

Edunvalvoja voi kunnan holhousviranomaisen suostumuksella jättää päämiehen vallintaan muutakin tämän omaisuutta, jos se on päämiehen edun mukaista. Mitä jäljempänä on säädetty edunvalvojan tilivelvollisuudesta, ei koske tätä omaisuutta.

Jos päämies tahtoo antaa lahjan, joka on olosuhteisiin nähden tavanomainen ja taloudelliselta merkitykseltään vähäinen, edunvalvojan tulee huolehtia siitä, että antajan tarkoitus voi toteutua.

35 §

Edunvalvojan on säilytettävä omaisuus, jota päämies edunvalvonnan kestäessä tai myöhemmin tarvitsee asumista tahi elinkeinon harjoittamista varten tai jolla muutoin on tälle erityistä arvoa.

Muu omaisuus, jota ei ole käytettävä elatukseen tai muihin päämiehen tarpeisiin, on sijoitettava siten, että sen säilymisestä on riittävä varmuus ja että sille saadaan kohtuullinen tuotto.

36 §

Kunnan holhousviranomainen voi edunvalvojan hoidettavana olevan omaisuuden määrän, laadun tai muun syyn sitä vaatiessa päättää, että edunvalvojan on laadittava omaisuuden hoidon ja käytön ohjeeksi hoitosuunnitelma ja esitettävä se holhousviranomaisen vahvistettavaksi. Hoitosuunnitelma on laadittava ottaen huomioon, mitä 33-35 §:ssä on omaisuuden hoitamisesta säädetty. Oikeusministeriö antaa tarkemmat ohjeet hoitosuunnitelman sisällöstä.

Kunnan holhousviranomainen voi vahvistaessaan hoitosuunnitelman tai muutoin päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä omaisuudesta ilman holhousviranomaisen suostumusta. Päätöksestä on ilmoitettava holhousasioiden rekisteriin.

Oikeustoimi, jonka edunvalvoja tekee vastoin tällaista päätöstä, ei sido päämiestä, jollei kunnan holhousviranomainen sitä jälkeenpäin edunvalvojan hakemuksesta hyväksy.

Omaisuuden hoitosuunnitelmaa ja 2 momentissa tarkoitettua päätöstä voidaan muuttaa tai täydentää, jos se on muuttuneiden olosuhteiden tai muun syyn vuoksi tarpeellista.

37 §

Jos joku antaessaan toiselle omaisuutta lahjana tai testamentilla on samalla määrännyt omaisuuden hoitamisesta, näitä määräyksiä tulee noudattaa tämän luvun säännösten estämättä.

Tuomioistuin voi kuitenkin edunvalvojan hakemuksesta päättää, että omaisuutta on hoidettava tämän lain säännösten mukaisesti, jos on ilmeistä, että omaisuuden hoidosta annettujen määräysten avulla ei muuttuneiden olosuhteiden tai muun syyn johdosta voida toteuttaa antajan tarkoitusta.

Edunvalvojan huolenpitovelvollisuus

38 §

Täysi-ikäiselle määrätyn edunvalvojan tulee huolehtia siitä, että päämiehelle järjestetään sellainen hoito, huolenpito ja kuntoutus, jota on tämän huollon tarpeen ja olojen kannalta pidettävä asianmukaisena.

Päämiehen kuuleminen

39 §

Ennen kuin edunvalvoja tekee päätöksen tehtäviinsä kuuluvassa asiassa hänen on tiedusteltava päämiehensä mielipidettä, jos asiaa on tämän kannalta pidettävä tärkeänä ja kuuleminen voi tapahtua ilman huomattavaa hankaluutta.

Kuuleminen ei kuitenkaan ole tarpeen, jos päämies ei kykene ymmärtämään asian merkitystä.

Jos päämies on alaikäinen, on myös hänen huoltajansa mielipidettä tiedusteltava 1 momentissa säädetyin tavoin.

Edunvalvojan palkkio ja kulujen korvaaminen

40 §

Alaikäisen vanhemmalla ja alaikäisen lakimääräisellä edunvalvojalla on oikeus saada päämiehensä varoista korvaus tarpeellisista kuluistaan.

Täysi-ikäisen edunvalvojalla ja alaikäiselle määrätyllä muulla kuin 1 momentissa tarkoitetulla edunvalvojalla on oikeus saada työn laatuun ja laajuuteen nähden kohtuullinen palkkio ja korvaus tarpeellisista kuluistaan. Ne maksetaan päämiehen varoista, jos se on tämän tuloihin ja varallisuuteen nähden kohtuullista. Jos tässä tarkoitettua palkkiota tai korvausta ei voida kokonaisuudessaan maksaa päämiehen varoista, edunvalvojalla on oikeus saada erotus kunnan varoista noudattaen vastaavasti, mitä edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain ( / ) 4 §:ssä säädetään.

Oikeusministeriö antaa tarkemmat ohjeet palkkion määräytymisen perusteista.

Vahingonkorvausvelvollisuus

41 §

Edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut päämiehelleen.

Vahingonkorvauksen sovittelusta ja korvausvastuun jakautumisesta kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken on voimassa, mitä vahingonkorvauslain (412/74) 2 ja 6 luvussa on säädetty. Jos edunvalvojana on edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annetussa laissa tarkoitettu yleinen edunvalvoja, korvausvastuusta on lisäksi voimassa, mitä vahingonkorvauslain 3 ja 4 luvussa säädetään.

Päämies ei ole velvollinen korvaamaan vahinkoa, jonka edunvalvoja on aiheuttanut toimiessaan hänen lukuunsa.

6 luku. Edunvalvojan toimen valvonta

Valvova viranomainen

42 §

Kunnan holhousviranomaisen tulee valvoa edunvalvojan toimintaa. Valvonta kuuluu sille holhousviranomaiselle, jolle tuomioistuin on antanut 64 §:ssä tai 65 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen. Jos edunvalvontaa ei ole rekisteröity, valvonta kuuluu sen kunnan holhousviranomaiselle, missä päämiehellä on väestökirjalaisea tarkoitettu kotipaikka.

Tuomioistuin voi valvovan holhousviranomaisen hakemuksesta siirtää valvonnan tuomiopiirissään olevan toisen kunnan holhouaviranomaiselle, jos se, jonka etua on valvottava, on muuttanut tähän kuntaan tai jos siirtoa on muusta syystä pidettävä tarkoituksenmukaisena.

Omaisuusluettelo

43 §

Edunvalvojan on kolmen kuukauden kuluessa tehtävänsä alkamisesta annettava kunnan holhousviranomaiselle luettelo niistä päämiehen varoista ja veloista, joiden tulee olla edunvalvojan hoidettavana. Luettelossa on il-moitettava myös se omaisuus, joka on 34 §:n 2 momentin nojalla jätetty päämiehen vallintaan. Jos päämies myöhemmin saa omaisuutta, jonka tulee olla edunvalvojan hoidettavana, on luettelo saadusta omaisuudesta annettava kuukauden kuluessa saannosta. Velvollisuus antaa luettelo ei kuitenkaan koske sellaista toistuvaa suoritusta, jonka päämies saa luetteloon merkityn oikeuden nojalla.

Kun päämies tulee kuolinpesän osakkaaksi, edunvalvojan on toimitettava kunnan holhousviranomaiselle jäljennös pesukirjasta kuukauden kuluessa siitä, kun perunkirjoitus on toimitettu.

Mitä 1 momentissa säädetään, ei koske alaikäisen lakimääräistä edunvalvojaa, jos alaikäisen omaisuuden määrä on vähäinen. Kunnan holhousviranomainen voi edunvalvojan hakemuksesta pidentää 1 momentissa mainittua määräaikaa, jos se on tarpeen omaisuuden määrän tai muun syyn johdosta.

44 §

Luetteloon, jota 43 §:ssä tarkoitetaan, tulee edunvalvojan merkitä valaehtoinen vakuutus, että hänen antamansa tiedot ovat oikeat ja ettei hän tahallisesti ole jättänyt mitään ilmoittamatta. Tuomioistuin voi velvoittaa edunvalvojan valallaan vahvistamaan vakuutuksen, jos kunnan holhousviranomainen sitä vaatii.

Pankin ja rahalaitoksen ilmoitusvelvollisuus

45 §

Jos alaikäiselle on lahjoitettu omaisuutta siten kuin lahjanlupauslain 4 §:ssä (831/91) säädetään, pankin, arvopaperinvälitysliikkeen tai arvo-osuusrekisterin pitäjän on tehtävä lahjoituksesta ja sen määrästä ilmoitus sen kunnan holhousviranomaiselle, jossa alaikäisellä on väestökirjalaissa tarkoitettu kotipaikka. Jos ilmoituksen saanut holhousviranomainen ei ole velvollinen valvomaan alaikäisen omaisuuden hoitoa, sen on ilmoitettava lahjoituksesta sen kunnan holhousviranomaiselle, jolle valvonta kuuluu.

Mitä 1 momentissa on säädetty, on noudatettava myös silloin, kun lahjoituksen saaja on täysi-ikäinen ja sillä, jonka tulee 1 momentin mukaan tehdä ilmoitus, on aihetta otaksua, että omaisuus on edunvalvojan hoidettavana.

Tilivelvollisuus

46 §

Edunvalvoja, jonka tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista, on velvollinen pitämään kirjaa päämiehen varoista ja veloista sekä tilikauden tapahtumista.

Edunvalvoja, joka on määrätty muuhun kuin omaisuuden hoitamista käsittävään tehtävään, on velvollinen pitämään sellaista kirjaa, että hän voi tehdä selon niistä toimenpiteistään, joihin hän on määräyksen johdosta ryhtynyt.

47 §

Edunvalvojan, jota 46 §:n 1 momentissa tarkoitetaan, tulee vuosittain antaa kunnan holhousviranomaiselle tili. Kunnan holhousviranomainen voi hakemuksesta päättää, että tilikausi on muu vuoden pituinen ajanjakso kuin kalenterivuosi, jos se on vajaavaltaisen omaisuuden hoidon ja tilinpidon kannalta tarkoituksenmukaista.

Tili on annettava kolmen kuukauden kuluessa tilikauden päättymisestä. Jos edunvalvontatehtävä on alkanut tilikauden jälkimmäisellä puoliskolla, kunnan holhousviranomainen voi päättää, että tili annetaan seuraavan tilikauden tilin yhteydessä.

Jos edunvalvoja ei sairauden, tehtävänsä laajuuden tai muun sellaisen syyn johdosta kykene tai ole kyennyt antamaan tiliä säädetyssä ajassa, kunnan holhousviranomainen voi hakemuksesta pidentää määräaikaa.

Edunvalvoja ei ole velvollinen antamaan tiliä sellaisesta alaikäisen edunvalvonnasta, jota ei ole ollut merkittävä holhousasioiden rekisteriin.

48 §

Edunvalvoja, jonka toimi päättyy tai jonka tehtäviä rajoitetaan, on velvollinen viipymättä antamaan kunnan holhousviranomaiselle päätöstilin vallinnastaan siirtyvän omaisuuden hoidosta siltä ajalta, jolta ei ole aikaisemmin annettu tiliä. Edunvalvoja ei kuitenkaan ole velvollinen antamaan päätöstiliä sellaisesta alaikäisen edunvalvonnasta, jota ei ole ollut merkittävä holhousasioiden rekisteriin.

49 §

Tilin yhteydessä on tarkastettavaksi luovutettava myös siihen liittyvät tarpeelliset tositteet, jotka tarkastuksen päätyttyä palautetaan edunvalvojalle.

Edunvalvoja on velvollinen säilyttämään tileihin liittyvät tositteet, kunnes aika 57 §:n 1 momentissa säädetyn kanteen nostamiseksi on kulunut umpeen tai kanne on lainvoimaisesti ratkaistu. Päämiehellä, hänen oikeudenomistajillaan tai uudella edunvalvojalla on tämän jälkeen oikeus saada tositteet haltuunsa.

50 §

Jos omaisuudesta annetusta luettelosta tai vuositilistä käy ilmi, että päämiehellä ei ole omaisuutta tai että edunvalvojan hoidettavana olevan omaisuuden määrä on vähäinen, kunnan holhousviranomainen voi määräajaksi tai toistaiseksi vapauttaa edunvalvojan velvollisuudesta antaa vuositili tai määrätä tilien väliajan vuotta pitemmäksi. Vapautusta tai tilien väliajan pidennystä ei kuitenkaan voida myöntää, jos päämiehellä on huomattava määrä velkaa ja edunvalvojan tulee huolehtia velan maksamisesta. Kunnan holhousviranomainen voi muuttaa edellä tarkoitettua määräystä, jos se havaitaan tarpeelliseksi.

51 §

Vuositilistä ja päätöstilistä tulee käydä selville päämiehen varat ja velat tilikauden alkaessa ja päättyessä, tilikauden aikana tapahtuneet muutokset sekä ne toimenpiteet, joihin edunvalvoja on ryhtynyt omaisuutta hoiteessaan. Nämä tiedot on esitettävä sillä tavoin, että kunnan holhousviranomainen voi tilin perusteella valvoa omaisuuden hoitamista ja omaisuuden hoitosuunnitelman noudattamista.

Tilissä on ilmoitettava myös se omaisuus, jonka edunvalvoja on tilikauden aikana antanut päämiehensä vallittavaksi.

Jos edunvalvojana on päämiehen vanhempi, aviopuoliso, lapsi tai muu hänen läheisensä, kunnan holhousviranomainen voi päättää, että hoidettavaa omaisuutta tai sen määrättyä osaa koskeva tili saa olla yleispiirteinen, jos sitä voidaan hoidettavana olevan varallisuuden laatuun katsoen pitää riittävänä. Tilistä on kuitenkin käytävä ilmi, miten varallisuus on tilikauden aikana muuttunut.

52 §

Saatuaan vuosi- tai päätöstilin kunnan holhousviranomaisen on viipymättä tarkastettava, miten omaisuutta on hoidettu, onko päämiehelle annettu kohtuullisena pidettävät käteisvarat ja onko tili oikein laadittu.

Edunvalvoja on velvollinen pyydettäessä antamaan holhousviranomaiselle kaikki tehtäväänsä koskevat tarpeelliset tiedot ja tositteet sekä esittämään hoidettavanaan olevat arvopaperit.

Uhkasakon asettaminen

53 §

Jos edunvalvoja laiminlyö velvollisuutensa antaa asianmukaisen tilin, luettelon, tositteen tai pyydetyn selvityksen taikka hoitosuunnitelman, jonka laatimisesta kunnan holhousviranomainen on tehnyt päätöksen, eikä kehotuksen saatuaankaan täytä velvollisuuttaan, holhouaviranomaisen on ilmoitettava asiasta 68 §:ssä tarkoitetulle tuomioistuimelle. Tuomioistuin voi velvoittaa edunvalvojan sakon uhalla täyttämään velvollisuutensa. Ennen uhkasakon asettamista tuomioistuimen on varattava edunvalvojalle tilaisuus tulla kuulluksi.

Päämiehen edun turvaaminen

54 §

Jos päämiehen edun turvaaminen vaatii toimenpidettä, josta edunvalvoja ei ole huolehtinut, tuomioistuin voi kunnan holhousviranomaisen, päämiehen itsensä tai muun 71 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetun henkilön hakemuksesta määrätä toisen edunvalvojan siitä huolehtimaan. Samoin on meneteltävä, jos edunvalvojaa vastaan on syytä ajaa kannetta ennen kuin hänen toimensa edunvalvojana on päättynyt.

Toimenpiteet edunvalvojan tehtävän päättyessä

55 §

Edunvalvoja on tehtävänsä päätyttyä velvollinen viipymättä luovuttamaan hoidossaan olevan omaisuuden päämiehelleen, uudelle edunvalvojalle tai muulle siihen oikeutetulle.

56 §

Kun edunvalvojan tehtävä on päättynyt ja kunnan holhousviranomainen on tarkastanut päätöstilin, sen tulee ilmoittaa tiliä koskevat huomautuksensa sekä luovuttaa jäljennös päätöstilistä, vuositileistä ja 43 §:ssä tarkoitetuista luetteloista sille, jolla on oikeus vastaanottaa omaisuuden hoitoa koskeva tilitys. Viimeksi mainitulla on oikeus saada edunvalvojalta nähtäväkseen tileihin liittyvät tositteet.

Edunvalvoja voidaan sakon uhalla velvoittaa näyttämään tositteet siten kuin 53 §:ssä säädetään. Hakemuksen uhkasakon määräämisestä voi kunnan holhousviranomaisen ohella tehdä myös se, jolla on oikeus vastaanottaa omaisuuden hoitoa koskeva tilitys.

57 §

Vahingonkorvauskanne, joka perustuu edunvalvojan toimintaan, on pantava vireille vuoden kuluessa siitä, kun.kunnan holhousviranomainen on 56 §:n mukaisesti luovuttanut edunvalvontaa koskevat asiakirjat niihin oikeutetulle. Jos kysymyksessä on 46 §:n 2 momentissa tarkoitettu edunvalvojan tehtävä, kanneaika on kuitenkin laskettava siitä, kun edunvalvoja on tehnyt siinä tarkoitetun selvityksen sille, jolla on ollut oikeus sen vastaanottamiseen.

Edellä 1 momentissa mainittua kanneaikaa ei kuitenkaan sovelleta, jos vahingonkorvauskanne perustuu seikkaan, joka ei käy ilmi tileistä.

Jos edunvalvoja on aiheuttanut päämiehelleen vahinkoa rikoksella ja oikeus panna rikos syytteeseen kestää pitemmän ajan kuin 1 momentissa on säädetty, vahingonkorvausta voidaan vaatia syytteeseen panoa varten säädetyn ajan kuluessa.

58 §

Vahingonkorvauskannetta, joka perustuu tilistä ilmenevään seikkaan, ei voida nostaa, jos se, joka on ollut oikeutettu vastaanottamaan tilityksen, on asiakirjat saatuaan kirjallisesti ilmoittanut hyväksyvänsä edunvalvojan toiminnan tai muutoin kirjallisesti ilmoittanut vapauttavansa hänet korvausvastuusta.

59 §

Jos edunvalvoja on kuollut, on hänen kuolinpesänsä osakkaiden, pesänselvittäjän ja konkurssipesän velvollisuuksista soveltuvin osin voimassa, mitä tässä luvussa on edunvalvojasta säädetty.

Sen, jolle kuolinpesän hallinto kuuluu, tulee viipymättä ilmoittaa edunvalvojan kuolemasta kunnan holhousviranomaiselle ja huolehtia päämiehen omaisuudesta niin kauan kuin se on pesän hallussa.

Mitä 1 ja 2 momentissa on säädetty, ei kuitenkaan sovelleta, jos edunvalvojana on toiminut edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain 5 §:ssä tarkoitettu yleinen edunvalvoja.

7 luku. Edunvalvonnan rekisteröinti

60 §

Holhoustoimessa ja sen hallinnossa tarvittavien tietojen tallettamiseksi pidetään holhousasioiden rekisteriä. Rekisteriin merkitään toimintakelpoisuuden rajoitus ja edunvalvontaa koskevat tiedot siten kuin tässä laissa ja asetuksessa säädetään.

61 §

Tuomioistuimen on ilmoitettava edunvalvonta merkittäväksi holhousasioiden rekisteriin, kun: 1) täysi-ikäiselle määrätään edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä;

2) täysi-ikäisen toimintakelpoisuutta rajoitetaan;

3) alaikäisen edunvalvojaksi määrätään muu henkilö kuin hänen vanhempansa tai kun

4) alaikäisen toimintakelpoisuutta rajoitetaan 17 §:n nojalla tai hänelle määrätään 9 §:n nojalla edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä.

Mitä 1 momentissa säädetään, on sovellettava myös, kun poissaolevalle tai tulevalle omistajalle määrätään edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä.

62 §

Tuomioistuimen on kunnan holhousviranomaisen hakemuksesta ilmoitettava alaikäisen edunvalvonta merkittäväksi holhousasioiden rekisteriin, kun

1) alaikäinen tulee kuolinpesän osakkaaksi eikä pesän varojen määrä ole vähäinen tai

2) alaikäisellä on edunvalvojan hoidettavana olevaa omaisuutta, jonka määrä ei ole vähäinen.

Tuomioistuimen on varattava alaikäisen edunvalvojalle ja 15 vuotta täyttäneelle alaikäiselle tilaisuus tulla kuulluksi hakemuksen johdosta. Tilaisuutta tulla kuulluksi ei kuitenkaan tarvitse varata, jos kuultava on kirjallisesti ilmoittanut kunnan holhousviranomaiselle, ettei hän vastusta edunvalvonnan rekisteröimistä.

63 §

Jokaisella on oikeus saada holhousasioiden rekisteristä tieto siitä, kuka on tietyn henkilön edunvalvoja ja onko henkilön toimintakelpoisuutta rajoitettu sekä siitä, mitä asianomaista itseään koskevia tietoja holhousasioiden rekisteriin on talletettu tai että rekisterissä ei ole häntä koskevia tietoja. Jokaisella on oikeus saada tieto myös sellaisesta edunvalvojan määräämisvallan rajoituksesta, jota tarkoitetaan 36 §:n 2 momentissa.

Edunvalvojalla on oikeus saada tieto niistä rekisteriin tehdyistä merkinnöistä, jotka koskevat hänen edunvalvontatehtäväänsä tai hänen päämiestään.

Valtion tai kunnan viranomaisella ja kansaneläkelaitoksella on holhoustoimen valvontaa, hallintoa tai muuta hyväksyttävää tarkoitusta varten oikeus saada tieto holhousasioiden rekisteriin tehdystä merkinnästä.

64 §

Tuomioistuimen on ilmoitettava päätöksestään, jonka nojalla edunvalvonta rekisteröidään, sen tuomiopiirissään olevan kunnan holhousviranomaiselle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa.

65 §

Tuomioistuin, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity, voi kunnan holhousviranomaisen hakemuksesta ja edunvalvojaa kuultuaan päättää, että edunvalvontaa koskevat tehtävät siirretään toiselle tuomioistuimelle, jos se, jonka etua on valvottava, asuu toisen tuomioistuimen tuomiopiirissä tai jos tehtävien siirto on muusta syystä tarkoituksenmukaista. Päätöksestä on ilmoitettava holhousasioiden rekisteriin ja sille tuomioistuimelle, jolle tehtävät siirretään.

Tuomioistuimen, jolle tehtävät on siirretty, on ilmoitettava tästä sen tuomiopiirissään olevan kunnan holhousviranomaiselle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa.

8 luku. Menettelysäännöksiä

66 §

Asia, joka koskee edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista, pannaan vireille hakemuksella.

67 §

Jollei jäljempänä toisin säädetä, edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskeva asia on pantava vireille sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä sillä, jonka etua on valvottava, on väestökirjalaissa tarkoitettu kotipaikka.

Asia, joka koskee edunvalvojan määräämistä valvomaan poissaolevan oikeutta kuolinpesässä, on pantava vireille sen paikkakunnan tuomioistuimessa, joka on laillinen tuomioistuin jäämistöä koskevissa asioissa. Kun edunvalvojan määräämistä muutoin haetaan tämän lain 10 §:n nojalla, asia on pantava vireille sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa poissaolevalla on omaisuutta tai jossa edunvalvonnan tarve on muutoin ilmennyt.

Jos Suomessa ei muutoin ole tuomioistuinta, jossa asia voitaisiin panna vireille, asia voidaan panna vireille Helsingin käräjäoikeudessa (raastuvanoikeudessa).

68 §

Jos edunvalvonta on merkitty holhousasioiden rekisteriin, edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskeva asia on sen estämättä, mitä 67 §:ssä säädetään, pantava vireille siinä tuomioistuimessa, jonka päätöksen nojalla edunvalvonta on rekisteröity.

Jos edunvalvontaa koskevat tehtävät on 65 §:n mukaisesti siirretty toiselle tuomioistuimelle, 1 momentissa tarkoitetut asiat on kuitenkin pantava vireille tässä tuomioistuimessa.

69 §

Hakemus alaikäisen edunvalvonnan rekisteröimisestä on pantava vireille siinä tuomioistuimessa, jonka tuomiopiirissä alaikäisellä on väestökirjalaisea tarkoitettu kotipaikka.

70 §

Jos haetaan edunvalvojan määräämistä oikeudenkäyntiä varten, asia voidaan panna vireille myös siinä tuomioistuimessa, jossa oikeudenkäynti on vireillä.

71 §

Edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevan hakemuksen voi tehdä kunnan holhousviranomainen tai se, jonka edun valvomisesta on kysymys. Viimeksi mainitun edunvalvoja taikka vanhempi, aviopuoliso lapsi tai muu läheinen voi myös tehdä hakemuksen.

Asian, joka koskee edunvalvojan määräämistä alaikäiselle, voi panna vireille myös alaikäisen huoltaja ja sosiaalilautakunta.

Kun edunvalvoja on tarpeen valvomaan poissaolevan tai tulevan omistajan oikeutta kuolinpesässä, tulee pesänselvittäjän, muun pesän hoitajan tai pesänosakkaan tehdä asiasta hakemus tuomioistuimelle. Jos poissaolevan asiat muutoin vaativat hoitamista, voi hakemuksen tehdä 1 momentissa mainittujen henkilöiden lisäksi myös muu poissaolevan sukulainen ja se, jonka oikeutta asia koskee.

72 §

Asiassa, joka koskee edunvalvojan määräämistä alaikäiselle, on alaikäisen huoltajalle ja viisitoista vuotta täyttäneelle alaikäiselle varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Asiassa, joka koskee edunvalvojan määräämistä täysi-ikäiselle on sille, jonka etua on valvottava, varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Tilaisuutta tulla kuulluksi ei kuitenkaan tarvitse varata, jos kuultavaksi kutsuminen olisi toimitettava oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:ssä (1056/91) tarkoitetulla tuomioistuimen kuulutuksella, eikä myöskään silloin, jos kuultava on kunnan holhousviranomaiselle luotettavalla tavalla kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän vastusta edunvalvojan määräämistä.

73 §

Toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa tuomioistuimen on kuultava henkilökohtaisesti sitä, jonka edun valvomisesta on kysymys. Asia voidaan kuitenkin ratkaista kuulematta häntä henkilökohtaisesti, jos hakemus asianomaista kuulemattakin voidaan perusteettomana hylätä tai jos kuuleminen on kuultavan tilan vuoksi mahdotonta tai aiheuttaa hänelle kohtuutonta haittaa.

Jos kuultava ei ilman tuntuvaa vaikeutta voi saapua istuntoon tai jos siihen on muu erityinen syy, kuuleminen voidaan toimittaa myös pääkäsittelyn ulkopuolella.

Kuulemiseen sovelletaan muutoin, mitä oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 7 §:n 1 momentissa säädetään asianosaisen tai hänen laillisen edustajansa kuulemisesta sellaisessa riita-asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu.

74 §

Kunnan holhousviranomaiselle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi toimintakelpoisuuden rajoittamista tai edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa, jos kunnan holhousviranomaisen mielipide ei käy ilmi hakemuksen asiakirjoista.

Edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa voidaan kuuleminen kuitenkin jättää toimittamatta, jos sitä ei edunvalvojan tehtäviin tai muihin olosuhteisiin nähden ole pidettävä tarpeellisena.

75 §

Jos edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa on tarpeen, että edunvalvojaksi esitettyä tai sitä, jolla 71 §:n mukaan on puhevalta, kuullaan henkilökohtaisesti, häneen sovelletaan, mitä oikeudenkäymiskaaren 12 luvussa on säädetty riita-asian asianosaisen velvoittamisesta saapumaan tuomioistuimeen henkilökohtaisesti.

76 §

Edunvalvojan määräämistä koskevassa asiassa tuomioistuin voi uskoa edunvalvojalle tehtävän, jota hakemuksessa ei ole vaadittu, ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa rajoittaa toimintakelpoisuutta haettua enemmän, jos tätä on 8 §:n tai 16 §:n nojalla pidettävä tarpeellisena päämiehen suojaamiseksi.

Edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa tuomioistuimen on omasta aloitteestaan määrättävä hankittavaksi kaikki se selvitys, joka on tarpeen asian ratkaisemiseksi.

77 §

Edunvalvojan määräämistä ja toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevassa asiassa tuomioistuin voi antaa väliaikaisen määräyksen. Määräys voidaan antaa kuulematta sitä, jonka edun valvomisesta on kysymys, jos asia ei siedä viivytystä. Väliaikainen määräys on voimassa, kunnes tuomioistuin antaa asiasta päätöksen, jollei määräystä sitä ennen peruuteta tai muuteta.

Väliaikaiseen määräykseen ei saa hakea muutosta.

78 §

Tuomioistuimen päätökseen asiassa, joka koskee edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista, saa hakea muutosta jokainen, jolla 71 §:n mukaan on oikeus panna asia vireille.

79 §

Mitä 66-78 §:ssä on säädetty, on soveltuvin kohdin voimassa myös asiassa, joka koskee toimintakelpoisuuden rajoituksen kumoamista tai muuttamista sekä asiassa, joka koskee edunvalvojan vapauttamista toimestaan tai hänen tehtävänsä muuttamista.

Käsiteltäessä 1 momentissa tarkoitettua asiaa on edunvalvojalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi, ellei 72 §:n 3 momentista muuta johdu.

80 §

Jos se, jolle on esitetty määrättäväksi edunvalvoja tai jonka toimintakelpoisuutta on esitetty rajoitettavaksi, ei vaikeuksitta kykene itse valvomaan oikeuksiaan asiaa käsiteltäessä, tuomioistuimen on viran puolesta määrättävä hänelle oikeudenkäyntiä varten oikeudenkäyntiavustaja tai edunvalvoja. Samoin on meneteltävä muussa tässä luvussa tarkoitetussa asiassa, jos päämiehen etu on ristiriidassa tai voi joutua ristiriitaan edunvalvojan edun kanssa.

81 §

Tuomioistuimen päätöstä, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai joka koskee edunvalvojan määräämistä tai vapauttamista toimestaan tahi alaikäisen edunvalvonnan rekisteröintiä, on noudatettava, vaikka päätös ei ole saanut lainvoimaa.

Jos hovioikeus muutoksenhaun johdosta kokonaan tai osaksi kumoaa alioikeuden päätöksen, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu, hovioikeuden päätöstä on noudatettava vasta, kun se on saanut lainvoiman, jollei hovioikeus ole päätöksessään toisin määrännyt. Jos asia palautetaan alioikeuteen uutta käsittelyä varten, hovioikeus voi määrätä, että rajoitus pysyy voimassa, kunnes alioikeus on ratkaissut asian.

Tuomioistuimen päätöstä, jolla edunvalvonta on määrätty lakkaamaan tai sitä on supistettu taikka jolla toimintakelpoisuuden rajoitus on kumottu tai sitä on lievennetty, on noudatettava vasta, kun se on saanut lainvoiman.

82 §

Päätöksestä, jolla jonkun toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai rajoitusta on laajennettu, on viipymättä ilmoitettava virallisessa lehdessä. Päätöksestä, jolla rajoitusta on supistettu tai rajoitus on kumottu, on ilmoitettava virallisessa lehdessä sen jälkeen, kun päätös on saanut lainvoiman.

83 §

Toimintakelpoisuuden rajoittamisesta ja rajoituksen kumoamisesta ilmoitetaan väestörekisterikeskukselle sillä tavoin kuin asetuksella säädetään.

9 luku. Holhoustoimen hallinto ja muutoksenhaku

84 §

Holhoustoimen yleinen johto ja valvonta kuuluu oikeusministeriölle.

85 §

Yleinen alioikeus suorittaa alueellaan niitä holhoustoimen tehtäviä, jotka tässä tai muussa laissa on sille uskottu.

86 §

Kunnan asiana on huolehtia holhoustoimen tehtävistä sen mukaan kuin tässä tai muussa laissa säädetään.

87 §

Holhoustoimeen kuuluvien tehtävien hoitamista varten kunnassa on kunnanvaltuuston määräämä monijäseninen toimielin (kunnan holhousviranomainen). Holhoustoimen tehtäviä ei voida määrätä sellaiselle toimielimelle, joka hoitaa sosiaalitoimen tai yleisen oikeusaputoimen tehtäviä eikä myöskään kunnanhallitukselle tai sen jaostolle.

Kunnan holhousviranomaiselle tämän lain 52 ja 53 §:n mukaan kuuluvat asiat voidaan johtosäännöllä siirtää holhousviranomaisen alaisen viranhaltijan tai muun kunnan palveluksessa olevan henkilön hoidettaviksi.

Edellä 1 momentissa tarkoitettu kunnan holhousviranomainen voi olla myös kahden tai useamman kunnan yhteinen.

88 §

Yleisen alioikeuden jäsen ei ole virka-alueellaan vaalikelpoinen 87 §:ssä tarkoitettuun toimielimeen.

89 §

Holhoustointa järjestäessään kunnan on huolehdittava siitä, että holhoustoimelle osoitetaan riittävät voimavarat, että yleisön palvelu järjestetään asianmukaisella tavalla ja että edunvalvojat saavat tarvitsemaansa opastusta tehtävässään.

Kunnan holhoustoimen järjestämisestä ja kunnan holhousviranomaisen puhevallan käyttämisestä määrätään tarkemmin johtosäännössä.

90 §

Kunnan holhousviranomaisen tämän lain nojalla tekemään päätökseen haetaan muutosta valittamalla lääninoikeuteen siten kuin muutoksenhausta hallintoasioissa annetussa laissa (154/50) säädetään.

Kunnan holhousviranomaisen päätökseen 31 §:n 1 momentissa tarkoitetussa lupa-asiassa ja 36 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitetussa asiassa ei saa hakea muutosta hallintolainkäytön järjestyksessä. Edunvalvoja voi sitävastoin saattaa asian yleisen alioikeuden ratkaistavaksi hakemuksella, joka on pantava vireille kolmenkymmenen päivän kuluessa siitä, kun edunvalvoja sai tiedon holhousviranomaisen päätöksestä. Hakemus on pantava vireille siinä tuomioistuimessa, jota 67 ja 68 §:ssä tarkoitetaan.

Lääninoikeuden tämän lain nojalla antamaan päätökseen muussa kuin 23 §:ssä tarkoitetussa asiassa ei saa hakea muutosta valittamalla.

10 luku. Erinäiset säännökset

91 §

Valtion ja kunnan viranomainen sekä muu julkisoikeudellinen yhteisö, kansaneläkelaitos, eläketurvakeskus, eläkesäätiö ja muu eläkelaitos, vakuutuslaitos, pankki ja muu rahalaitos sekä huolto- tai sairaanhoitotoimintaa harjoittava yhteisö tai laitos ovat salassapidosta annettujen säännösten estämättä velvollisia pyynnöstä antamaan tuomioistuimelle ja kunnan holhousviranomaiselle sen tehtävien suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja selvitykset.

Mitä 1 momentissa säädetään, ei oikeuta luovuttamaan tietoja, jotka koskevat henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä. Tiedot on kuitenkin annettava, jos tuomioistuin vireillä olevassa, edunvalvontaa koskevassa asiassa niitä pyytää.

92 §

Valtion tai kunnan palveluksessa oleva henkilö, luottamushenkilö, edunvalvoja ja holhoustoimen tehtävissä käytetty asiantuntija eivät ilman asianomaisen suostumusta saa ilmaista holhoustoimeen tai sen valvontaan liittyvän tehtävänsä perusteella tietoon saamaansa asiaa, joka yksityisen taloudellisen edun tai yksityisyyden suoiaamiseksi on pidettävä salassa.

Mitä 1 momentissa on säädetty, ei estä asian ilmaisemista edunvalvontaa koskevassa oikeudenkäynnissä, jos asian ilmaiseminen on siinä tarpeen. Asia voidaan 1 momentin estämättä muutoinkin ilmaista sille, jolla on laissa säädetty oikeus saada tieto salaosapidettävästä asiasta.

93 §

Joka rikkoo 92 §:ssä säädetyn salassapitovelvollisuuden, on tuomittava, jollei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta, holhoustoimesta annetussa laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Virkamiehen ja julkisyhteisön työntekijän salassapitovelvollisuuden rikkomiseen on kuitenkin sovellettava rikoslain 40 luvun 5 §:n säännöksiä.

Jos se, jonka tehtävänä on antaa 91 §:ssä tarkoitetut tiedot, kieltäytyy niitä antamasta, hänet on tuomittava holhoustoimesta annetussa laissa säädetyn tietojenantamisvelvollisuuden rikkomisesta sakkoon.

Virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä 1 momentissa tarkoitetusta teosta, ellei asianomistaja ole ilmoittanut tekoa syytteeseen pantavaksi, eikä 2 momentissa tarkoitetusta teosta, ellei kunnan holhousviranomainen ole ilmoittanut sitä syytteeseen pantavaksi.

94 §

Jos päämies on vajaavaltainen tai jos hänen toimintakelpoisuuttaan on rajoitettu, edunvalvojalla on oikeus avata sellaisia päämiehelle saapuneita kirjeitä, joiden lähettäjän nimen tai muun erityisen seikan perusteella voidaan päätellä koskevan asiaa, josta edunvalvojan tulee yksin huolehtia.

95 §

Kunta voi periä maksuja edunvalvojan toimen valvontaan liittyvistä kunnan holhousviranomaisen toimenpiteistä siten kuin oikeusministeriö määrää.

11 luku. Valtionosuus

96 §

Kunnan tämän lain ja edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain ( / ) nojalla järjestämään toimintaan myönnetään valtionosuutta siten kuin kuntien valtionosuuslaiska (688/92) säädetään.

12 luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

97 §

Voimaantulo ja kumottavat säännökset. Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994. Sillä kumotaan elokuun 19 päivänä 1898 annettu holhouslaki (34/98) ja samana päivänä annettu julistus, joka sisältää erityisiä määräyksiä holhouksien vaarinpidosta (34/98), niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen.

98 §

Lain soveltaminen. Tätä lakia sovelletaan sen voimaantuloa edeltävältä ajalta oleviin holhoustoimen asioihin seuraavasti:

1. Vajaavaltaiset. Niihin, jotka tämän lain tullessa voimaan ovat vajaavaltaisia, on sovellettava, mitä tässä laissa on vajaavaltaisesta säädetty. Kunnan holhousviranomaisen on valvonnassaan olevien holhottavaksi julistettujen osalta viipymättä selvitettävä, onko tarpeen, että vajaavaltaisuus yhä jatkuu, ja tarvittaessa tehtävä hakemus edunvalvonnan järjestämiseksi siten kuin tässä laissa säädetään.

2. Holhoojat ja uskotut miehet. Holhoojan sekä holhouslain nojalla määrätyn uskotun miehen oikeuksista ja velvollisuuksista on voimassa, mitä tässä laissa säädetään edunvalvojasta.

3. Vireillä olevat asiat. Jos holhottavaksi julistamista tai holhoojan tahi uskotun miehen määräämistä tai vapauttamista koskeva asia on tuomioistuimessa vireillä tämän lain voimaantullessa, asia on käsiteltävä vastaavasti tämän lain mukaisena vajaavaltaiseksi julistamista taikka edunvalvojan määräämistä tai vapauttamista koskevana hakemuksena. Jos holhottavaksi julistamista koskeva asia on muutoksenhaun johdosta vireillä korkeimmassa oikeudessa tai hovioikeudessa, asia on palautettava alioikeuden käsiteltäväksi, jollei muutoksenhakemusta jätetä heti tutkimatta. Päättäessään asian palauttamisesta tuomioistuin voi määrätä, että holhottavaksi julistamisesta annettu päätös pysyy voimassa, kunnes alioikeus on ratkaissut asian.

99 §

Aikaisemman lain soveltaminen. Aikaisempaa lakia sovelletaan tämän lain voimaantultua seuraavasti:

1. Vireillä olevat lupahakemukset. Jos tämän lain tullessa voimaan on vireillä hakemus, joka koskee holhouslautakunnan tai tuomioistuimen suostumuksen saamista tehdylle tai myöhemmin tehtävälle oikeustoimelle, hakemukseen on sovellettava aikaisemman lain säännöksiä. Hakemus kuitenkin raukeaa, jos edunvalvoja ei tämän lain mukaan tarvitse oikeustoimeen holhousviranomaisen lupaa.

2. Oikeustoimen pätevyys. Arvioitaessa sellaisen oikeustoimen pätevyyttä, jonka holhooja tai uskottu mies on tehnyt ennen tämän lain voimaantuloa, on sovellettava aikaisemman lain säännöksiä.

3. Tilin antaminen. Tilin antamiseen vuodelta 1994 ja sitä aikaisemmilta tilikausilta sovelletaan aikaisemman lain säännöksiä. Jos tuomioistuin on holhouslain 51 §:n. 2 momentin nojalla määrännyt tilin antamisen ajan vuotta pitemmäksi, määräys pysyy voimassa tämän lain voimaantulon estämättä, jollei kunnan holhousviranomainen toisin määrää.

4. Päättyneet edunvalvontatoimet. Jos holhoojan tai uskotun miehen toimi on päättynyt ennen tämän lain voimaantuloa, siihen sovelletaan aikaisempaa lakia.

100 §

Viittaukset aikaisempaan lakiin. Jos laissa tai asetuksessa on viitattu aikaisempaan lakiin, viittauksen sisältävää säännöstä on tämän lain voimaantultua sovellettava seuraavasti:

1. Holhoojaa ja uskottua miestä koskevat säännökset. Säännöstä, joka koskee holhoojaa tai holhouslain nojalla määrättyä uskottua miestä, on sovellettava myös edunvalvojaan, jollei lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (361/83) 21 §:stä muuta johdu;

2. Holhoojan ja uskotun miehen toimenpiteen oikeusvaikutukset. Säännöstä, joka koskee holhoojan tai holhouslain nojalla määrätyn uskotun miehen suorittaman toimenpiteen tai laiminlyönnin oikeusvaikutuksia, sovelletaan myös edunvalvojaan.

3. Holhottavaksi julistettua koskevat säännökset. Säännöstä, joka koskee holhottavaksi julistettua, sovelletaan holhottavaksi julistettujen ohella niihin, jotka on julistettu vajaavaltaisiksi;

4. Vajaavaltaista ja holhouksenalaista koskevat säännökset. Säännönmukaisessa lainsäädäntöjärjestyksessä annettua tai asetukseen sisältyvää säännöstä, joka koskee vajaavaltaista tai holhouksen alaista, sovelletaan myös niihin, jotka tämän lain mukaan ovat vajaavaltaisia;

5. Täysivaltaisuutta edellyttävät säännökset. Jos laissa tai asetuksessa on luvan saamisen, tietyssä tehtävässä toimimisen tai toimenpiteen suorittamisen edellytykseksi asetettu, että asianomainen on täysivaltainen tai hallitsee itseään ja omaisuuttaan, ei luvan saamisen, toisinnan harjoittamisen eikä toimenpiteen suorittamisen esteenä ole pidettävä sitä, että asianomaisen toimintakelpoisuutta on rajoitettu 16 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla, jollei rajoituksen sisällöstä muuta johdu.

6. Holhouslautakuntaa koskevat säännökset. Lain tai asetuksen säännöstä, joka koskee holhouslautakuntaa, on soveltuvin osin sovellettava kunnan holhousviranomaiseen.

7. Muut viittaukset holhouslakein. Jos laissa tai asetuksessa on muutoin viitattu lainkohtaan, jonka tilalle on tullut tämän lain säännös, on soveltuvin osin noudatettava tämän lain vastaavaa säännöstä.

101 §

Holhouslautakunnan toiminta. Jollei kunnanvaltuusto toisin päätä, vuodeksi 1994 valittu holhouslautakunta voi jatkaa tehtävässään sen vuoden loppuun, jona toimitetaan lain voimaantulon jälkeiset ensimmäiset kunnallisvaalit.

102 §

Valtuutus täytäntöönpanotoimiin. Ennen tämän lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

103 §

Asetuksenantovaltuus . Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.

2. Laki edunvalvonnan järjestämisestä eräissä tapauksissa

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Kunta on velvollinen huolehtimaan siitä, että edunvalvojan tehtäviin on saatavilla päteviä henkilöitä, kuten tässä laissa säädetään.

2 §

Kunnan holhousviranomainen voi nimetä edunvalvojan tehtäviä varten henkilöitä, jotka ovat suostuneet toimimaan edunvalvojina 3 ja 4 §:ssä säädetyin edellytyksin. Nimeämisestä on ilmoitettava sille käräjäoikeudelle, jonka tuomiopiiriin kunta kuuluu. Jos suostumus peruutetaan, on siitäkin tehtävä ilmoitus.

Kunnan holhousviranomaisen tulee peruuttaa nimeäminen, jos nimetyn henkilön toimintakelpoisuutta rajoitetaan tai jos muuten ilmenee seikkoja, joiden vuoksi hänen kelpoisuutensa edunvalvojan tehtäviin käy epäiltäväksi. Nimeämisen peruuttaminen ei aiheuta nimetyllä henkilöllä jo olevien edunvalvojan toimien lakkaamista. Nimeämisen peruuttamisesta on ilmoitettava, kuten 1 momentissa säädetään.

3 §

Se, joka on 2 §:n mukaisesti nimetty edunvalvojan tehtäviä varten, ei saa kieltäytyä tässä laissa tarkoitetusta edunvalvojan toimesta, ellei siihen ole erityisiä syitä. Ennen kuin hänet määrätään edunvalvojaksi häntä on kuitenkin sopivin tavoin kuultava.

4 §

Tämän lain 2 §:ssä tarkoitetun henkilön oikeudesta saada palkkio edunvalvojan toimestaan ja korvaus kuluistaan säädetään holhoustoimesta annetun lain ( / ) 40 §:n 2 momentissa. Jos palkkiota tai korvausta ei sen mukaan voida kokonaisuudessaan maksaa päämiehen varoista, edunvalvojalla on oikeus saada erotus kunnan varoista.

Edunvalvojan on tehtävä kunnan holhousviranomaiselle hakemus palkkion ja korvauksen suorittamisesta vuositilin yhteydessä tai, jos vuositiliä ei tarvitse antaa, kultakin kalenterivuodelta ennen seuraavan vuoden huhtikuun 1 päivää. Kunnan holhousviranomainen vahvistaa edunvalvojalle kunnan varoista maksettavan palkkion ja korvauksen määrän.

5 §

Kunnan on perustettava edunvalvontatehtävien hoitamista varten yksi tai useampi yleisen edunvalvojan virka tai työsopimussuhteinen tehtävä, jollei tässä laissa tarkoitettuja edunvalvontatehtäviä hoitamaan ole saatavissa 2 §:ssä tarkoitettuja henkilöitä tai jos siihen on muutoin syytä.

Virka tai tehtävä voi olla kahden tai useamman kunnan yhteinen. Se voi olla myös osa-aikainen tai yhdistetty kunnan muuhun virkaan tai tehtävään, jollei tästä aiheudu vaaraa edunvalvonnan puolueettomalle ja asianmukaiselle hoitamiselle.

6 §

Yleisellä edunvalvojalla tulee olla sellainen taito ja kokemus, jota tehtävän asianmukainen hoitaminen edellyttää. Lisäksi hänen tulee täyttää johtosäännössä mahdollisesti määrätyt muut kelpoisuuevaatimukset.

7 §

Edunvalvojan määräys annetaan yleiselle edunvalvojalle eikä toimen hoitajalle henkilökohtaisesti. Ennen määräyksen antamista on yleistä edunvalvojaa sopivalla tavalla kuultava. Yleinen edunvalvoja saa kieltäytyä tässä laissa tarkoitetusta edunvalvojantoimesta vain, jos siihen on painavaa syytä.

8 §

Yleisen edunvalvojan salassapitovelvollisuudesta on voimassa, mitä holhoustoimesta annetun lain 92 §:ssä säädetään.

9 §

Palkkio, johon yleisellä edunvalvojalla olisi holhoustoimesta annetun lain 40 §:n mukaan oikeus, menee kunnalle.

10 §

Jollei tässä laissa toisin säädetä, on yleiseen edunvalvojaan soveltuvin osin sovellettava, mitä edunvalvojasta on holhoustoimesta annetussa laissa säädetty.

11 §

Yleisellä edunvalvojalla on oikeus saada sosiaalilautakunnalta virka-apua päämiehensä huoltoa koskevassa asiassa.

12 §

Valtionosuuden suorittamisesta kunnalle tästä laista johtuviin kustannuksiin on voimassa, mitä holhoustoimesta annetussa laissa säädetään.

13 §

Tarkempia määräyksiä tämän lain täytäntöönpanosta annetaan tarvittaessa asetuksella.

14 §

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994. Sillä kumotaan holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annettu laki (14/71) siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen.

Ennen tämän lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin. Nimeäminen, jonka holhouslautakunta on tehnyt holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain (14/71) 2 §:n nojalla, pysyy voimassa tämän lain voimaantulosta huolimatta, ja nimetty henkilö voidaan sen perusteella määrätä edunvalvojan toimeen, kuten tämän lain 3 §:ssä säädetään.

3. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti muutetaan oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §, 2 §, 3 § ja 5 § sekä 15 luvun 2 §:n 1 momentti, sellaisina kuin niistä 12 luvun säännökset ovat 8 päivänä huhtikuuta 1983 annetussa laissa (363/83) ja 15 luvun 2 §:n 1 momentti 10 päivänä tammikuuta 1969 annetussa laissa (5/69), sekä lisätään 12 lukuun uusi 1 a § ja uusi 4 a § seuraavasti:

12 luku

Asianosaisista

Asianosaisen puhevallan käyttäminen

1 §

Kun vajaavaltainen on asianosaisena riita-asiassa tai asianomistajana rikosasiassa, vajaavaltaisen puhevaltaa käyttää edunvalvoja tai muu laillinen edustaja. Alaikäisen henkilöä koskevassa asiassa vajaavaltaisen puhevaltaa käyttää kuitenkin huoltaja tai muu laillinen edustaja.

Vajaavaltainen käyttää itse yksin puhevaltaansa, jos hänellä on oikeus vallita sitä, mikä on riidan kohteena tai mihin rikos on kohdistunut, taikka jos riita koskee oikeustointa, jonka tekemiseen hänellä on kelpoisuus. Vajaavaltainen käyttää itse yksin puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa, jos hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja kykenee ymmärtämään asian merkityksen. Alaikäinen käyttää huoltajan tai muun laillisen edustajan ohella itsenäisesti puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa, jos hän on täyttänyt viisitoista vuotta.

1 a §

Edunvalvoja, joka on määrätty hoitamaan täysivaltai. sen päämiehensä asioita, käyttää päämiehen ohella itsenäisesti puhevaltaa asioissa, jotka kuuluvat hänen hoidettavikseen. Jos päämies ja hänen edunvalvojansa ovat puhevaltaa käyttäessään eri mieltä, päämiehen kanta on ratkaiseva, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen.

Jos päämiehen toimintakelpoisuutta on rajoitettu, edunvalvoja käyttää yksin päämiehen puhevaltaa asiassa, josta päämiehellä ei ole oikeutta päättää. Päämies ja hänen edunvalvojansa käyttävät kuitenkin yhdessä puhevaltaa asiassa, josta heidän tulee yhdessä päättää.

2 §

Vajaavaltainen käyttää vastaajana rikosasiassa itse puhevaltaansa, jos hän on syyntakeinen. Alaikäisen vastaajan edunvalvoja, huoltaja tai muu laillinen edustaja käyttää kuitenkin itsenäisesti alaikäisen ohella puhevaltaa. Jos vajaavaltainen, joka on täyttänyt 18 vuotta, ei ole syyntakeinen, käyttää puhevaltaa edunvalvoja, huoltaja tai muu laillinen edustaja.

3 §

Tuomioistuin voi kuulla vajaavaltaisen edunvalvojaa, huoltajaa tai muuta laillista edustajaa asiassa, jossa vajaavaltaisella on oikeus itse yksin käyttää puhevaltaansa, jos kuuleminen vajaavaltaisen edun kannalta katsotaan tarpeelliseksi.

4 a §

Jos asianosainen sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun sellaisen syyn johdosta on kykenemätön ymmärtämään asian merkitystä tai valvomaan siinä etuaan, tuomioistuin voi viran puolesta määrätä hänelle edunvalvojan oikeudenkäyntiä varten. Edunvalvojaan sovelletaan holhoustoimesta annetun lain ( / ) säännöksiä.

5 §

Asianosainen ja tämän edunvalvoja, huoltaja tai muu laillinen edustaja on velvollinen esittämään selvityksen oikeudestaan käyttää puhevaltaa, jos tuomioistuin katsoo sen tarpeelliseksi.

15 luku

Oikeudenkäyntiasiamiehestä

2 §

Oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa toimia ainoastaan asianajaja tai muu rehellinen ja muutoin siihen toimeen sopiva sekä kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

4. Laki hallintomenettelylain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan elokuun 6 päivänä 1982 annetun hallintomenettelylain (598/82) 16 §:n 1 ja 3 momentti sekä

lisätään lakiin uusi 16 a § ja 16 b § seuraavasti:

16 §

Vajaavaltaisen puhevalta. Vajaavaltaisen puolesta käyttää puhevaltaa hänen edunvalvojansa, jollei jäljempänä tässä pykälässä toisin säädetä.

Vajaavaltainen, joka on täyttänyt 18 vuotta, käyttää itse yksin puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen. Alaikäisellä, joka on täyttänyt 15 vuotta, ja hänen huoltajallaan tai muulla laillisella edustajallaan on kummallakin oikeus erikseen käyttää puhevaltaa asiassa, joka koskee alaikäisen henkilöä taikka henkilökohtaista etua tai oikeutta.

16 a §

Edunvalvojan oikeus käyttää puhevaltaa. Edunvalvoja, joka on määrätty hoitamaan täysivaltaisen päämiehensä asioita, käyttää päämiehensä ohella itsenäisesti puhevaltaa asioissa, jotka kuuluvat hänen hoidettavikseen. Jos päämies ja hänen edunvalvojansa ovat puhevaltaa käyttäessään eri mieltä, päämiehen kanta on ratkaiseva, jos hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen.

Jos päämiehen toimintakelpoisuutta on rajoitettu, edunvalvoja käyttää yksin päämiehen puhevaltaa asiassa, josta päämiehellä ei ole oikeutta päättää. Päämies ja hänen edunvalvojansa käyttävät kuitenkin yhdessä puhevaltaa asiassa, josta heidän tulee yhdessä päättää.

16 b §

Edunvalvojan ja päämiehen kuuleminen. Edunvalvojan käyttäessä puhevaltaa on kuultava hänen päämiestään ja päämiehen käyttäessä puhevaltaa ratkaisuviranomaisen tiedossa olevaa edunvalvojaa, jos kuuleminen on tarpeen päämiehen edun vuoksi tai asian selvittämiseksi.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

5. Laki avioliittolain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

kumotaan 13 päivänä kesäkuuta 1929 annetun avioliittolain ( 234/29) 5 §, sellaisena kuin se on 16 päivänä huhtikuuta 1987 annetussa laissa (411t87), sekä

muutetaan 11 §:n 2 momentti, 42 § ja 86 §:n 2 momentti, niistä 11 §:n 2 momentti ja 86 §:n 2 momentti sellaisina kuin ne ovat mainitussa 16 päivänä huhtikuussa 1987 annetussa laissa, seuraavasti:

11 §

Jos avioliiton solmimiseen vaaditaan oikeusministeriön tai tuomioistuimen lupa, lupapäätös on samalla annettava avioliiton esteiden tutkijalle.

42 §

Avioehtosopimus on tehtävä kirjallisesti. Jos puoliso tai kihlakumppani vajaavaltaisuuden tai toimintakelpoisuuden rajoittamisen johdosta ei ole oikeutettu itse tekemään avioehtosopimusta, hänen on hankittava siihen edunvalvojansa kirjallinen hyväksyminen.

86 §

Eloonjäänyt puoliso olkoon oikeutettu sanottuna aikana yksin vallitsemaan omaisuuttaan. Kuitenkin on, jos eloonjäänyt puoliso tahtoo tehdä sellaisen luovutus- tai muun toimen, johon toisen puolison suostumus 38 tai 39 §:n mukaan olisi tarpeen, hankittava siihen oikeuden lupa tai perillisten kirjallinen 66 §:n mukaisesti annettu suostumus. Eloonjäänyt puoliso tehköön osituksessa tilin omaisuuden vallinnasta kuolemantapauksen jälkeiseltä ajalta sekä sen tuotosta.

Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1994.

6. Laki perintökaaren muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 5 päivänä helmikuuta 1965 annetun perintökaaren (40/65) 18 luvun 3 §, 23 luvun 3 § ja 23 luvun 7 § seuraavasti:

18 luku

Kuolinpesän hallinnosta

3 §

Jollei perittävän omaisuus ole edunvalvojan, toimitsijan tai muun hoidettavana, osakkaan on pidettävä siitä huolta, kunnes kaikki osakkaat tai se, jonka on hoidettava pesää, ovat ottaneet pesän omaisuuden haltuunsa. Perittävän omaisuudesta huolehtiminen kuuluu sille osakkalle, joka asui perittävän kuollessa tämän kanssa tai joka muuten voi pitää omaisuudesta huolta.

Osakkaan on viivytyksettä annettava kuolemantapauksesta tieto muille osakkaille. Jos perillinen tai se, jonka hyväksi on tehty testamentti, tarvitsee holhoustoimesta annetun lain ( / ) mukaan edunvalvojan, tulee sen, jonka hallussa pesä on, ilmoittaa asiasta kunnan holhousviranomaiselle.

Mitä edellä on sanottu osakkaasta, sovelletaan myös eloonjääneeseen puolisoon, vaikka tämä ei olisikaan pesän osakas.

23 luku

3 §

Perinnönjaosta

Perinnönjaon saavat osakkaat toimittaa sopimallaan tavalla. Jos osakas on vajaavaltainen tai jos edunvalvoja edustaa häntä perinnönjaossa, on kuitenkin noudatettava, mitä holhoustoimesta annetun lain 31 §:ssä säädetään.

Jos jonkun osakkaan osuus pesästä on ulosmitattu tai jos osakas vaatii, on jako pesänjakajan toimitettava.

7 §

Pesänjakajan on määrättävä perinnönjaon aika ja paikka sekä todistettavasti kutsuttava osakkaat toimitukseen. Pesänjakajan on, jos kaikki osakkaat ovat tulleet saapuville, koetettava saada heidät sopimaan jaosta. Jos sopimus saadaan aikaan, jako on toimitettava sen mukaisesti. Jos sopimuksen on päämiehensä puolesta tehnyt edunvalvoja, jako voidaan toimittaa sopimuksen mukaan, jos pesänjakaja katsoo sen päämiehen edun mukaiseksi.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

7. Laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista 13 päivänä kesäkuuta 1929 annetun lain (228/29) 22 § ja 24 § seuraavasti:

22 §

Jos valtuuttajan toimintakelpoisuutta rajoitetaan, ei valtuutetun tekemällä oikeustoimella ole muuta vaikutusta kuin sillä olisi ollut, jos valtuuttaja olisi sen itse tehnyt.

24 §

Jos valtuuttajan toimintakelpoisuutta rajoitetaan tai jos hänen omaisuutensa luovutetaan konkurssiin, valtuutetulla on oikeus ennen kuin edunvalvoja tai konkurssipesän hoitaja voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin, valtuutuksensa perusteella tehdä sellaisia oikeustoimia, jotka ovat tarpeen valtuuttajan tai konkurssipesän turvaamiseksi vahingolta.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

8. Laki lapsen elatuksesta annetun lain 7 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan lapsen elatuksesta 5 päivänä syyskuuta 1975 annetun lain (704/75) 7 §:n 2 momentti seuraavasti:

7 §

Elatusapua koskevan sopimuksen allekirjoittavat se lapsen vanhemmista, joka sitoutuu suorittamaan elatusapua, sekä alaikäisen lapsen puolesta hänen 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu edustajansa. Jos lapsi on täysivaltainen, on hänen allekirjoitettava sopimus. Kun se vanhemmista, joka sitoutuu suorittamaan elatusapua, on vajaavaltainen, on sopimus hänen edunvalvojansa hyväksyttävä ja allekirjoitettava. Edunvalvojan hyväksyminen ja allekirjoitus on tarpeen myös silloin, kun elatusapua makeamaan sitoutuvan vanhemman toimintakelpoisuutta on rajoitettu siten, että hän ei voi yksin tehdä kyseistä elatussopimusta.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

9. Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 5 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan oikeudenkäynnin julkisuudesta 21 päivänä joulukuuta 1984 annetun lain (945/84) 5 §:n 2 momentin 3 kohta seuraavasti:

5 §

3) kun siinä kuullaan alle is-vuotiasta tai henkilöä, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

10. Laki esitutkintalain 33 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 30 päivänä huhtikuuta 1987 annetun esitutkintalain (449/87) 33 § seuraavasti:

33 §

Jos kuulusteltava ei ole täyttänyt viittätoista vuotta, hänen huoltajalleen, edunvalvojalleen tai muulle lailliselle edustajalleen on varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelussa.

Jos asianomistajana tai epäiltynä kuulusteltava on viisitoista vuotta täyttänyt vajaavaltainen tai henkilö, jolle on määrätty edunvalvoja, edunvalvojalle, huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle on varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelussa, jos tämä tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä saisi oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1, 1 a tai 2 §:n mukaan käyttää puhevaltaa päämiehensä sijasta tai ohella.

Edustajalle, jota 1 tai 2 momentissa tarkoitetaan, ei kuitenkaan tarvitse varata tilaisuutta olla läsnä kuulustelussa, jos kuulusteltavaa on rikoksen selvittämisen vuoksi välttämätöntä viipymättä kuulustella. Kuulustelusta on tällöin mahdollisimman pian ilmoitettava kuulustellun edustajalle.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

11. Laki rikoslain voimaunpanemisesta annetun asetuksen 17 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan rikoslain voimaanpanemisesta 19 päivänä joulukuuta 1889 annetun asetuksen (39/1889) 17 §:n 3 momentti sellaisena kuin se on 3 päivänä kesäkuuta 1976 annetussa laissa (461/76), seuraavasti:

17 §

Jos 1 momentissa mainittu rikos tehdään vajaavaltaista tai sellaista henkilöä vastaan, jolle on määrätty edunvalvoja, oikeus ilmoittaa rikos syytteeseen pantavaksi ja syyttää rikoksesta on huoltajalla, edunvalvojalla tai muulla laillisesti määrätyllä edustajalla. Heihin nähden on tällöin noudatettava, mitä rikoslain 8 luvun 6 §:ssä ja tässä pykälässä on asianomistajasta säädetty. Mainittu oikeus on kuitenkin päämiehellä yksin, mikäli rikos on kohdistunut omaisuuteen, jota hän saa yksin vallita tai jos se koskee oikeustointa, jonka tekemiseen hänellä on kelpoisuus. Jos rikos kohdistuu päämiehen henkilöön, tuo oikeus on 18 vuotta täyttäneellä päämiehellä yksin, mikäli hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen, sekä 15 vaan ei 18 vuotta täyttäneellä ja hänen huoltajallaan kummallakin erikseen.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

12. Laki eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 10 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan eräistä yhteisomistussuhteista 25 päivänä huhtikuuta 1958 annetun lain (180/58) 10 §:n 2 momentti sekä

lisätään 10 §:ään uusi 3 momentti seuraavasti:

10 §

Oikeus voi yhteisomistajan vaatimuksesta vahvistaa alimman hinnan, josta esine saadaan myydä. Jos asia koskee kiinteistön myymistä ja joku yhteisomistajista on vajaavaltainen, oikeuden tulee ilman vaatimustakin määrätä alin myyntihinta. Tällaiseen myymiseen ei tarvitse erikseen hankkia holhoustoimesta annetun lain ( ) 30 §:ssä tarkoitettua lupaa.

Mitä 2 momentissa on säädetty vajaavaltaisesta, on sovellettava myös silloin, kun jollekin yhteisomistajalle on määrätty edunvalvoja, jonka tehtävänä on määrätä kiinteistöstä.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

13. Laki metsänparannuslain 34 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 13 päivänä helmikuuta 1987 annetun metsänparannuslain (140/87) 34 § seuraavasti:

34 §

Holhoustoimesta annetussa laissa ( / ) tarkoitettu edunvalvoja saa ilman kunnan holhousviranomaisen ja oikeuden lupaa päämiehensä puolesta ottaa metsänparannusvaroista lainaa ja ennakkorahoituksena myönnettävää luottoa, josta päämiehen kiinteistö on panttina.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

14. Laki valtion osanotosta eräiden maa- ja vesirakennustöiden kustannuksiin annetun lain 36 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan valtion osanotosta eräiden maa- ja vesirakennustöiden kustannuksiin 30 päivänä elokuuta 3963 annetun lain (433/63) 36 § seuraavasti:

36 §

Holhoustoimesta annetun lain ( / ) 30 ja 31 §:n estämättä saa edunvalvoja päämiehensä puolesta ilman oikeuden ja kunnan holhousviranomaisen lupaa ottaa tässä laissa tarkoitetun lainan ja pantata kiinteistön lainan maksamisen vakuudeksi.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994

15. Laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa annetun lain 29 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti muutetaan oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa 10 päivänä elokuuta 1973 annetun lain (650/73) 29 §:n 2 momentti seuraavasti:

29 §

Asiantuntijajäsenen tulee olla vähintään 25 ja enintään 70 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen. Asiantuntijajäsenenä ei voi olla henkilö, joka on konkurssissa tai jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

16. Laki työtuomioistuimesta annetun lain 6 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan työtuomioistuimesta 31 päivänä heinäkuuta 1974 annetun lain (646/74) 6 § sellaisena kuin se on 23 päivänä joulukuuta 1982 annetussa laissa (1007/82), seuraavasti:

6 §

Työtuomioistuimen presidentiksi, työtuomioistuinneuvokseksi ja jäseneksi sekä varajäseneksi voidaan nimittää kaksikymmentä vuotta täyttänyt Suomen kansalainen, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Presidentti, työtuomioistuinneuvos ja jäsen sekä varajäsen on velvollinen eroamaan täyttäessään kuusikymmentäseitsemän vuotta.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 1994.

17. Laki asianajajista annetun lain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan asianajajista 12 päivänä joulukuuta 1958 annetun lain (496/58) 3 §:n 1 momentin 3 kohta ja 9 §:n 1 momentti, sellaisina kuin ne ovat 8 päivänä tammikuuta 1993 annetussa laissa (31/93), seuraavasti:

3 §

Asianajajaksi voidaan hyväksyä 25 vuotta täyttänyt Suomen tai jonkin muun Euroopan talousalueen valtion kansalainen, joka

3) ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu

9 §

Asianajaja, joka menettää 3 §:ssä tarkoitetun valtion kansalaisuuden, lakkaa olemasta asianajajayhdistyksen jäsen ja hänet on poistettava asianajajaluettelosta. Sama koskee asianajajaa, joka on konkurssissa tai jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 19

Tasavallan Presidentti