YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Laki holhoustoimesta

1 luku. Yleiset säännökset

1 §. Ehdotettu laki sääntelisi samaa tehtäväkokonaisuutta kuin voimassa oleva holhouslaki. Tämän yhteyden osoittamiseksi on perusteltua, että käsite 'holhous' säilytetään uuden lain nimessä. Holhoustoimen sisältö on holhouslain voimassaolon aikana kuitenkin muuttunut ja sen toiminta-ajatus on käynyt epämääräiseksi. Näistä syistä on katsottu aiheelliseksi ottaa lakiin säännös, jossa holhoustoimen nykyinen toiminta-ajatus tuodaan esille.

Säännöksen mukaan holhoustoimen tarkoituksena on huolehtia henkilön edunvalvonnasta tapauksissa, joissa asianomainen henkilö ei voi itse huolehtia taloudellisista asioistaan. Syynä edunvalvonnan tarpeelle voi olla vajaavaltaisuus, poissaolo, sairaus tai muu syy, kuten kokemattomuus. Holhoustoimi olisi ensisijaisesti taloudellisten asioiden hoidon järjestämistä ja taloudellisten etujen valvontaa. Tämä erottaa holhoustoimen huollosta, jonka kohteena ovat asianomaisen henkilöön liittyvät asiat.

Viimeksi mainittuja asioita ei kuitenkaan ole voitu kokonaan rajata lain ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että täysi-ikäisten edunvalvontaa henkilöä koskevissa kysymyksissä ei ole erikseen järjestetty. Heidän tarpeensa saada huollon piiriin kuuluvaa edunvalvontaa on sen tähden jouduttu ottamaan lakiehdotuksessa huomioon.

Pääosin laki sääntelisi kuitenkin toisen puolesta tapahtuvaa taloudellisten asioiden hoitamista ja taloudellisten etujen valvontaa.

2 §. Säännösehdotukseen on otettu vajaavaltaisen käsitteen määritelmä. Sen mukaan vajaavaltaisilla tarkoitetaan kahta henkilöryhmää. Välittömästi lain nojalla vajaavaltaisia ovat 18 vuotta nuoremmat. Toisen vajaavaltaisten ryhmän muodostavat ne 18 vuotta täyttäneet, joiden toimintakelpoisuutta on tuomioistuimen päätöksellä rajoitettu käyttämällä toimintavapauteen eniten kajoavaa puuttumistapaa, vajaavaltaiseksi julistamista. Säännöksestä käy lisäksi ilmi, että 18 vuotta nuoremmista henkilöistä käytetään lakiehdotuksessa nimitystä "alaikäinen". Mikäli erityistä termiä tarvitaan kuvaamaan sitä vanhempia henkilöitä, käytetään nimitystä "täysi-ikäinen".

Vajaavaltaisuuden määritelmä on asiallisesti samansisältöinen kuin voimassaolevan holhouslain 16 §:ssä (368/83). Täysi-ikäisten vajaavaltaisten määrä tulisi kuitenkin esitetyn lain voimaantulon seurauksena tuntuvasti alentumaan. Vajaavaltaiseksi julistaminen ei näet enää olisi ainoa tapa rajoittaa asianomaisen toimintakelpoisuutta, vaan ensisijaisesti olisi käytettävä 4 §:ssä säänneltyjä, lievempiä vaihtoehtoja. Henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu viimeksi mainituilla tavoilla, ei ehdotuksen mukaan ole vajaavaltainen eikä siten myöskään joudu niiden rajoitusten kohteeksi, jotka muualla lainsäädännössä on kytketty vajaavaltaisuuteen.

3 §. Voimassa olevan holhouslain mukaan vajaavaltaista edustaa ja hänen omaisuuttaan hoitaa holhooja. Jos täysivaltaiselle on holhouslain säännösten nojalla määrätty erityinen asiainhoitaja, tästä käytetään nimitystä uskottu mies. Nimitysten eroavuus osoittaa siten, onko päämies vajaavaltainen vaiko ei. Lain käyttämä käsitteistö ei kuitenkaan tässä suhteessa ole täysin johdonmukainen. Jos vajaavaltaiselle määrätään esimerkiksi holhoojan esteellisyyden tähden edunvalvoja tiettyä asiaa varten, tästä käytetään nimitystä uskottu mies.

Holhouslaissa omaksutulle terminologialle ei ole mainittavia lakiteknisiä perusteita. Holhous ja uskotun miehen toimi eivät voimassaolevan lain mukaan muodosta kahta erillistä järjestelmää. Päinvastoin uskotun miehen toimi rakentuu olennaisilta osin holhousta koskevien säännösten varaan. Holhouslain 70 §:n mukaan uskotun miehen toimeen on yleensä sovellettava, mitä holhouksesta on säädetty.

Tässä lakiehdotuksessa on niin ikään lähdetty siitä, että omaisuuden hoitoon ja edustamiseen liittyvät kysymykset voidaan säännellä pääosin yhtäläisesti siitä riippumatta, onko päämies vajaavaltainen vaiko ei. Eri nimitysten käyttäminen vajaavaltaisen ja toisaalta täysivaltaisen henkilön asioiden hoitajasta ei siten ole tarpeen. Eriäviä nimityksiä ei tarvita myöskään sen osoittamiseksi, onko päämies täysivaltainen vaiko vajaavaltainen. Pyrittäessä lainsäädäntöön, jossa vajaavaltaisuuden ja täysivaltaisuuden välinen raja olisi aikaisempaa huomaamattomampi, voidaan sellaista terminologiaa, joka tarpeettomasti ilmentää puheena olevaa erottelua, pitää jopa epäkohtana.

Näistä syistä ehdotetaan siirryttäväksi käyttämään yhtä nimitystä. Termit "holhooja" ja "uskottu mies" eivät kumpikaan ole sopivia tähän tarkoitukseen. Niille on holhouslain voimassaolon aikana vakiintunut merkityssisältö, joka saattaisi aiheuttaa väärinkäsityksiä ehdotettua uutta lakia tulkittaessa. "Uskottu mies" on lisäksi rasitettu hyvin monilla eri merkityksillä. Se on käytössä useissa sellaisissa asiayhteyksissä, jotka eivät liity holhousoikeudelliseen edunvalvontaan. Esimerkkeinä voidaan mainita eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 6-8 ja 13-14 §:t, jakolain 43-49 ja 263-264 §:t, säätielain 14a § ja perintökaaren 20:2.

Näistä syistä on ehdotuksessa päädytty käyttämään termiä edunvalvoja. Edunvalvoja on henkilö, jonka holhoustoimesta annetun lain tai siihen perustuvan tuomioistuimen päätöksen mukaan tulee hoitaa päämiehen omaisuutta tai sitä koskevaa erityistä asiaa ja edustaa päämiestä omaisuutta ja taloudellisia asioita koskevissa oikeustoimissa. Poikkeuksellisesti voisi edunvalvonta tarkoittaa myös päämiehen henkilöön liittyvän asian hoitamista. Henkilöstä, jonka asioita edunvalvoja hoitaa, käytetään lakiehdotuksessa nimitystä "päämies" riippumatta siitä, onko hän vajaavaltainen vaiko täysivaltainen.

2 luku. Toimintakelpoisuuden rajoittaminen

4 §. Tässä pykälässä ehdotetaan säänneltäväksi, millä tavoin ja millä edellytyksillä täysi-ikäisen henkilön kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan voidaan rajoittaa. Rajoittaminen edellyttäisi, että asianomainen henkilö on kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan ja että hänen varallisuusasemansa, toimeentulonsa tai muut tärkeät (taloudelliset) etunsa ovat tämän johdosta ilmeisesti vaarassa. Lisäksi edellytetään, että vaaraa ei voida poistaa muilla keinoin, esimerkiksi määräämällä hänen tuekseen edunvalvoja.

Ehdotetusta säännöksestä käy ilmi, että pelkkä lääketieteellinen diagnoosi, esimerkiksi psyykkinen sairaus, ei sinänsä oikeuta rajoittamaan kenenkään kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan. Mikäli psyykkisesti poikkeavasta tilasta ei aiheudu vaaraa asianomaisen taloudellisille eduille, ei rajoituksen asettaminen tule kysymykseen. Rajoittaminen tulee ajankohtaiseksi lähinnä silloin, kun tiedetään, että asianomainen tilastaan huolimatta pyrkii aktiivisesti ja vastoin etujaan muuttamaan taloudellista asemaansa esimerkiksi luovuttamalla omaisuuttaan tai ottamalla velkaa. Edunvalvojan määrääminen ei näissä tapauksissa riitä yksin turvaamaan päämiehen etua.

Rajoituksen asettaminen voi tulla kysymykseen joko edunvalvojan määräämisen yhteydessä tai erillisenä asiana silloin, kun asianomaiselle on jo aikaisemmin määrätty edunvalvoja. Viimeksi mainittu tilanne voi ajankohtaistua lähinnä silloin, kun päämiehen ja hänen edunvalvojansa välinen yhteistyö ei ole muodostunut riittävän toimivaksi edunvalvonnan kannalta eikä yhteistyön puutteita voida pitää tilapäisinä tai edunvalvojasta johtuvina.

Rajoituksen sisällöstä on annettu ohjeet säännösehdotuksen 1 momentissa. Se tarjoaa ratkaisijalle useita vaihtoehtoja. Rajoituksen laajuus tulee niitä käyttäen sovittaa kussakin yksittäistapauksessa ilmenevän tarpeen mukaiseksi. Ehdotus vastaa tältä osin pääpiirteiltään Ruotsin Föräldrabalkenin 11 luvun 7 §:ssä säänneltyä förvaltarskap -järjestelmää.

Momentin 1-kohdan mukaan tuomioistuin voisi ensinnäkin määrätä, että asianomainen henkilö voi vallita tiettyä omaisuuttaan ainoastaan Yhdessä edunvalvojan kanssa. Kun tällainen määräys on annettu, ei edunvalvojalla eikä myöskään päämiehellä ole kelpoisuutta yksin määrätä päätöksen tarkoittamasta omaisuudesta. Rajoituksen avulla voidaan tehokkaasti varmistaa se, että päämiehen toimeentulon kannalta keskeinen omaisuus, esimerkiksi asunto tai maatila, säilyy päämiehen omistuksessa. Päämiehen ja hänen edunvalvojansa sitominen yhteistoimintaan ei toisaalta ole erityisen joustava tapa hoitaa päämiehen omaisuutta. Tämänsisältöinen rajoitus voineekin käytännössä tulla kysymykseen lähinnä silloin, kun päämiehen edun mukaista on säilyttää rajoituksessa tarkoitettu omaisuus suhteellisen pysyvästi päämiehen omistuksessa.

Jos 1-kohdassa tarkoitettu rajoitus ei ole päämiehen suojan kannalta tarkoituksenmukainen tai riittävä, tuomioistuin voisi 2-kohdan nojalla määrätä, että päämiehellä ei ole kelpoisuutta tehdä tiettyjä oikeustoimia tai oikeutta vallita määrättyä omaisuuttaan. Rajoitus voisi siten koskea joko päämiehen oikeustoimikelpoisuutta tai vallintaoikeutta (kompetenssia) taikka molempia.

Kun määräys on annettu, vain edunvalvojalla olisi kelpoisuus tehdä määräyksessä tarkoitettuja oikeustoimia ja vallita siinä yksilöityä omaisuutta päämiehensä puolesta. Sitä vastoin päämies säilyttäisi vallintaoikeuden siihen omaisuuteensa ja olisi kelpoinen tekemään niitä oikeustoimia, joita määräys ei koske.

Rajoitus olisi säännöksen 3 momentin mukaan sopeutettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa. Rajoitusta ei myöskään voitaisi ulottaa koskemaan sellaista oikeustointa, jonka tekemiseen vajaavaltaisella on lain mukaan kelpoisuus. Oikeustoimikelpoisuuden rajoittamista ei siten voida käyttää keinona vajaavaltaisuutta tuntuvamman rajoituksen aikaansaamiseksi. Sitä vastoin säännösehdotuksessa ei ole muutoin rajoitettu niiden oikeustointen piiriä, joita oikeustoimikelpoisuuden rajoitus voisi koskea. Asia jäisi tuomioistuimen harkittavaksi kussakin tapauksessa erikseen. Yleisimmin tulisivat otaksuttavasti kysymykseen rajoitukset, joissa päämieheltä evättäisiin oikeus tehdä velkaa, oikeus sitoutua vastuuseen toisen velasta tai oikeus lahjoittaa omaisuuttaan. Rajoituksen alaa voitaisiin tarvittaessa supistaa lisämääräyksin, esimerkiksi määräämällä, että oikeustoimikelpoisuuden rajoitus ei koske lahjoituksia, joiden arvo jää tietyn summan alapuolelle.

Omaisuuden vallintaoikeuden epääminen koskisi tiettyä päämiehen omaisuutta. Omaisuus olisi päätöksessä tarkoin yksilöitävä. Säännöksessä ei ole annettu ohjeita siitä, millä tavoin yksilöinnin tulisi tapahtua. Asia jäisi tuomioistuimen harkittavaksi kussakin tapauksessa erikseen. Säännöksen sanamuoto mahdollistaa sen, että vallintaoikeuden rajoituksen kohde voidaan määrittää joko lajitunnusmerkkien avulla tai vaihtoehtoisesti nimeämällä rajoituksen kohteena olevat konkreettiset omaisuusobjektit. Ensiksi mainittua yksilöimistapaa käyttäen voitaisiin esimerkiksi määrätä, että päämiehellä ei ole oikeutta vallita omistamiaan huoneiston hallintaan oikeuttavia osakkeita. Käytettäessä tätä yksilöintitapaa on tuomioistuimen luonnollisesti varmistuttava siitä, ettei omaisuuden kuulumisesta rajoituksen piiriin synny epätietoisuutta.

Vallintaoikeuden rajoitus ei ulotu omaisuuteen, joka tulee rajoituksen tarkoittaman omaisuuden sijaan. Ainoa poikkeus on tapaus, jossa rajoituksen kohde on yksilöity lajitunnusmerkkien avulla ja sijaan tullut omaisuus kuuluu samaan lajiin. Jos edunvalvoja esimerkiksi myy omaisuuden, jota päämiehellä ei lakiehdotuksen 4 §:n 2 momentin 2-kohdan nojalla ole oikeutta vallita, vallintaoikeuden rajoitus ei koske kauppahintaa. Tämän vuoksi on vallintaoikeuden rajoitusta usein aihetta täydentää oikeustoimikelpoisuuden rajoituksella. Vallintaoikeuden rajoitus voi yksinään tulla kysymykseen lähinnä silloin, kun pyritään suojaamaan sellaista päämiehen omaisuutta, jonka on tarkoitettu säilyvän tämän omistuksessa.

Oikeustoimikelpoisuuden rajoituksen tavoin myöskään vallintaoikeuden rajoitus ei pääsäännön mukaan voisi koskea sellaista omaisuutta, josta vajaavaltaisella on oikeus määrätä. Tällaista omaisuutta on vajaavaltaisen hankkima työansio, sen tuotto ja työansion tai sen tuoton sijaan tullut omaisuus. Säännösehdotuksen 3 momentin mukaan tuomioistuin voisi kuitenkin painavista syistä päättää, että päämiehellä ei ole valtaa määrätä sanotusta omaisuudesta. Rajoitus koskisi päätöksen antamisen jälkeen ansaittua omaisuutta. Päätös voisi luonnollisesti koskea myös osaa omaisuudesta. Lienee harvinaista, että käytännössä voitaisiin esittää niin painavia syitä, että päämieheltä olisi mahdollista evätä vallintaoikeus koko työansioonsa.

Jos edellä selostetut toimenpiteet eivät ole riittäviä päämiehen suojaamiseksi ja tämän etu ilmeisesti vaatii voimakkaampaa toimenpidettä, tuomioistuin voisi 1 momentin 3-kohdan nojalla julistaa hänet vajaavaltaiseksi. Toimintakelpoisuuden rajoituksen sisältöä ei tällöin täsmennetä tuomioistuimen päätöksellä, vaan se seuraisi suoraan laista, jossa vajaavaltaisen asema on säännelty. Päätös rinnastuisi asiallisesti voimassaolevan lain mukaiseen holhottavaksi julistamiseen, ja se tulisi kysymykseen viimeisenä keinona lievempien keinojen ollessa riittämättömiä tai epätarkoituksenmukaisia.

Lakiehdotuksen 77 §:stä käy ilmi, että toimintakelpoisuuden rajoitus tulisi voimaan antamishetkellään.

5 §. Voimassaolevan holhouslain 17b §:n mukaan voidaan alaikäinen julistaa holhottavaksi sen jälkeen, kun hän on täyttänyt 17 vuotta. Tällainen päätös tulee voimaan, kun holhottavaksi julistettu täyttää 18 vuotta

Säännösehdotus sisältää oikeusohjeet, jotka korvaisivat holhouslain 17 b §:ssä tarkoitetun järjestelyn. Alaikäisen toimintakelpoisuutta voitaisiin sen mukaan rajoittaa sen jälkeen, kun alaikäinen on täyttänyt 17 vuotta. Rajoitus tulisi voimaan, kun alaikäinen täyttää 18 vuotta.

Harkittaessa, voidaanko alaikäisen toimintakelpoisuutta rajoittaa, olisi sovellettava ehdotuksen 4 §:ää. Rajoittaminen tulisi siten kysymykseen ainoastaan, mikäli on selvitetty, että alaikäinen vielä 18 vuotta täytettyään tulee olemaan kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan ja että hänen varallisuusasemansa, toimeentulonsa tai muut tärkeät etunsa ovat tämän johdosta ilmeisesti vaarassa. Rajoitus on tässäkin tapauksessa sovitettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa käyttämällä lievintä riittävää rajoitusta.

6 §. Kun tuomioistuin päättää rajoittaa asianomaisen toimintakelpoisuutta, sillä on säännösehdotuksen mukaan lisäksi valta harkita, tuleeko rajoitus olemaan voimassa ennalta määräämättömän ajan, toistaiseksi, vai asetetaanko päätökseen sen voimassaoloa rajoittava määräaika. Asia olisi ratkaistava päämiehen ennakoitavan suojan tarpeen perusteella. Jos on ilmeistä, että hänen tilassaan ei vastaisuudessa tule tapahtumaan muutosta, on tarkoituksenmukaista määrätä rajoitus olemaan voimassa toistaiseksi. Muussa tapauksessa tulisi päätös antaa määräaikaisena. Määräajan pituus olisi tuomioistuimen vapaasti harkittavissa kussakin tapauksessa esille tulleiden seikkojen nojalla.

Ehdotuksen perusperiaatteisiin kuuluu, että määräys on kussakin tapauksessa sovitettava asianomaisen tarpeeseen saada suojaa ja tukea. Tämä edellyttää sitä, että määräystä voidaan joustavasti muuttaa tai että se voidaan kumota, jos muuttuneet olosuhteet antavat siihen aihetta. Asiasta on otettu oikeusohje säännösehdotuksen 2 momenttiin. Sen nojalla voitaisiin myös pidentää päätöksen voimassaololle asetettua määräaikaa tai muuttaa määräaikainen päätös olemaan voimassa toistaiseksi, mikäli on nähtävissä, että asianomaisen tarve saada suojaa jatkuu määräajan päättymisen jälkeenkin.

7 §. Jotta sivullinen voisi suojautua siltä riskiltä, että hänen tekemänsä oikeustoimi on sopijakumppanin vajaavaltaisuuden tai sitä lievemmän toimintakelpoisuuden rajoituksen johdosta pätemätön, sivulliselle tulee järjestää mahdollisuus saada tieto toimintakelpoisuuden rajoituksesta. Lakiehdotusta laadittaessa on edellytetty, että tuomioistuin antaessaan ehdotuksen 4 §:ssä tarkoitetun päätöksen, jolla asianomaisen toimintakelpoisuutta rajoitetaan, ilmoittaa rajoituksesta väestörekisteriin. Väestörekisteristä kävisi ilmi, onko asianomainen vajaavaltainen vaiko rajoitetusti toimintakelpoinen. Väestörekisteriin ei sitä vastoin ilmoitettaisi, millä tavoin asianomaisen oikeustoimikelpoisuutta tai vallintaoikeutta on rajoitettu. Sopijakumppanin tulisi hankkia tämä tieto asianomaiselta itseltään tai holhousasioiden rekisteristä. Kun toimintakelpoisuuden rajoitus kumotaan eikä asianomainen sen jälkeen enää ole vajaavaltainen tai rajoitetusti toimintakelpoinen, tulisi tästä vastaavasti ilmoittaa väestörekisteriin.

Ilmoittamisvelvollisuudesta olisi säädettävä asetuksella. Asia olisi parhaiten järjestettävissä muuttamalla tuomioistuimen eräistä perhe- ja henkilöoikeudellisista ratkaisuista tehtävistä ilmoituksista annettua asetusta (676/75). Säännöstön yleiskatsauksellisuuden kannalta on kuitenkin katsottu perustelluksi, että tuomioistuimen ilmoittamisvelvollisuudesta otetaan viittaussäännös myös holhoustoimesta annettavaan lakiin.

3 luku. Vajaavaltaisen asema

8 §. Säännösehdotus ilmaisee vajaavaltaisuuden keskeisimmän oikeusvaikutuksen. Vajaavaltaisella ei ole oikeutta itse vallita omaisuuttaan eikä tehdä varallisuusoikeudellisia oikeustoimia. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan holhouslain 20 §:ää. Säännöstä on kuitenkin tarkennettu siten, että oikeustoimikelvottomuus rajoittuisi varallisuusoikeudellisiin oikeustoimiin. Vajaavaltaisen oikeudesta tehdä henkilöään koskevia oikeustoimia ehdotetaan säädettäväksi erikseen säännösehdotuksen 2 momentissa.

Puheena olevan säännöksen l momentti, kuten muutkaan tämän luvun säännökset, ei koske niitä täysivaltaisia, joiden toimintakelpoisuutta on 4 §:n nojalla rajoitettu. Heidän kelpoisuudestaan tehdä oikeustoimia ja oikeudestaan vallita omaisuuttaan on otettu oikeusohje 21 §:n 2 momenttiin.

Säännösehdotuksen 2 momentin mukaan vajaavaltainen voisi itse tehdä henkilöään koskevia oikeustoimia, mikäli hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen, jollei laissa erikseen ole toisin säädetty. Esimerkkeinä tahdonilmaisuista, joita vajaavaltainen voisi tämän nojalla pätevästi antaa, mainittakoon passin hakeminen ja suostumuksen antaminen lääkinnällisiin toimenpiteisiin. Suostumuksen antamisesta eräisiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin kuten raskauden keskeyttämiseen, sterilointiin ja kudoksen teroittamiseen toisen ihmisen sairauden tai vamman hoitamiseksi, on säädetty erikseen. Tällöin noudatettaisiin erityislain säännöksiä.

Jos vajaavaltainen sitä vastoin ei kykene ymmärtämään asian merkitystä, siitä päättäminen kuuluisi yleensä edunvalvojalle, jollei lainsäädännöstä muuta johdu. Kysymys vajaavaltaisen oikeudesta päättää henkilöään koskevista asioista on voimassa olevassa oikeudessa ollut epäselvä. Ehdotettu sääntely merkitsisi siten selvennystä voimassa oleviin oikeusohjeisiin.

Säännösehdotuksen 2 momentti koskee käytännössä vain täysi-ikäisiä vajaavaltaisia. Alaikäisen henkilöä koskevista asioista päättää lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaan hänen huoltajansa. Kysymys alaikäisen oikeudesta määrätä henkilöään koskevista asioista riippuu lapsen huoltoa koskevista oikeusohjeista.

9 §. Ehdotuksen mukaan vajaavaltainen voisi sen estämättä, mitä 8 §:ssä on säädetty, itsenäisesti tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä. Vastaavansisältöinen säännös on nykyisin holhouslain 20 §:ssä.

Säännösehdotuksen 2 momenttiin on otettu oikeusohje vajaavaltaiselle annetun lahjan tai lahjanlupauksen sitovuudesta. Lahja tai lahjanlupaus sitoisi sen mukaan antajaa, mikäli vajaavaltaisen voidaan katsoa ymmärtäneen asian merkityksen. Vaikka vastaavaa nimenomaista säännöstä ei sisällykään voimassa olevaan holhouslakiin tai muihin säädöksiin, voitaneen kuitenkin katsoa, että säännös asiallisesti vastaa voimassa olevaa oikeutta.

Säännös koskee ainoastaan lahjoittajan ja vajaavaltaisen välistä suhdetta. Se ei sääntele kysymystä lahjoituksen sitovuudesta lahjoittajan velkojaan nähden.

10 §. Säännösehdotuksen mukaan vajaavaltaisella on oikeus määrätä siitä minkä hän on vajaavaltaisuuden aikana omalla työllään ansainnut. Määräämisvalta koskee myös omaisuuden tuottoa samoin kuin sitä omaisuutta, mikä on tullut tällaisen omaisuuden sijaan. Säännös vastaa voimassa olevan holhouslain 20 §:n 2 momenttia.

Toinen 1 momentin sisältämä oikeusohje liittyy ehdotuksen 29 §:ään. Mainitun säännöksen mukaan edunvalvojan tulee jättää vajaavaltaisen vallintaan riittävä määrä käyttövarallisuutta. Holhouslautakunnan suostumuksella edunvalvoja voi jättää vajaavaltaisen vallintaan muutakin tämän omaisuutta. Mikäli näin on menetelty, vajaavaltaisella olisi ehdotuksen mukaan oikeus vapaasti määrätä vallintaansa jätetystä omaisuudesta. Säännöksellä on pyritty siihen, että vajaavaltaisuuden vaikutukset eivät näkyisi tavanomaisissa arkipäivän tilanteissa.

Jos vajaavaltainen käyttää vallintaoikeuttaan etujensa vastaisesti, edunvalvoja voisi säännösehdotuksen 2 momentin nojalla ottaa hoitoonsa vajaavaltaisen vallinnassa olevan omaisuuden. Vajaavaltaisen työansion siirtäminen edunvalvojan vallittavaksi vaatisi kuitenkin holhouslautakunnan suostumuksen, kuten nykyäänkin on asia holhouslain 20 §:n 3 momentin mukaan.

Yleensä on vajaavaltaisen perusetujen mukaista, että hänellä on käytössään varallisuutta, josta hän voi vapaasti määrätä omien tarpeittensa mukaisesti. Vajaavaltaiselle tulee muiden ihmisten tavoin sallia tietty kuluttamisen mahdollisuus. Se seikka, että vajaavaltainen ulkopuolisen arvion mukaan käyttää vallintaansa kuuluvia varoja epätarkoituksenmukaisesti, ei vielä oikeuta edunvalvojaa, ottamaan varallisuutta hoitoonsa, jolleivät vajaavaltaisen tärkeät edut vaarannu tai jollei ole kysymys siitä, että muut käyttävät vajaavaltaista hyväkseen. Alaikäisen osalta tulevat perusteena lisäksi kysymykseen huoltoon ja kasvatukseen liittyvät syyt.

On korostettava sitä, että ehdotuksen 10 §:n 2 momentti ei anna edunvalvojalle oikeutta olla luovuttamatta vajaavaltaiselle niitä käteisvaroja, jotka vajaavaltaiselle kuuluvat ehdotuksen 29 §:n 1 momentin nojalla. Omaisuuden ottaminen edunvalvojan hoidettavaksi voi käteisvarojen osalta koskea ainoastaan käteisvaroista kertynyttä, vajaavaltaisen tarpeisiin nähden liiallisena pidettävää säästöä. Vastaavasti holhouslautakunta ei myöskään voi yleensä antaa suostumustaan siihen, että vajaavaltaisen koko palkka siirrettäisiin pois hänen vallinnastaan.

11 §. Säännösehdotus sisältää oikeusohjeen vajaavaltaisen tekemän oikeustoimen pätemättömyydestä. Säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan holhouslain 21 §:ää. Säännökseen on tehty ainoastaan lakiehdotuksessa käytetyn uuden terminologian edellyttämät muutokset.

12 §. Säännösehdotus on yhtäpitävä voimassa olevan holhouslain 22 §:n kanssa.

4 luku. Edunvalvojat

Edunvalvojan henkilö

13-14 §:t. Ehdotuksen 13 §:ään on otettu oikeusohjeet alaikäisen edunvalvojista, tuomioistuimen velvollisuudesta määrätä vajaavaltaiselle yksi tai useampi edunvalvoja ja tehtävien jakamisesta useampien edunvalvojien kesken. Ehdotuksen 14 §:ssä on säännelty ne edellytykset, joiden nojalla tuomioistuin voi määrätä henkilön toisen edunvalvojaksi. Ehdotukset vastaavat asiallisesti voimassa olevaa oikeutta.

15 §. Lainkohdassa on tyhjentävästi säännelty edunvalvojan toimen ehdottomat esteet. Vajaavaltainen ei sen mukaan voi olla edunvalvojana. Jos edunvalvoja julistetaan vajaavaltaiseksi, edunvalvojan tehtävä lakkaa päätöksen antamisen hetkellä. Sitä vastoin pelkästään se seikka, että edunvalvojana toimivan henkilön toimintakelpoisuutta muutoin rajoitetaan, ei aiheuttaisi edunvalvojan tehtävän lakkaamista. Tehtäväänsä kykenemätön edun valvoja voitaisiin kuitenkin vapauttaa toimestaan ehdotuksen 23 §:n nojalla.

Säännösehdotuksen 2 momentti koskee tilannetta, jossa lapsen huoltaja ei alaikäisyytensä vuoksi voi olla lapsen edunvalvoja. Se vastaa asiallisesti voimassa olevaa oikeutta.

Edunvalvojan määräämisen edellytykset

16 §. Kun henkilön toimintakelpoisuutta rajoitetaan, hän tarvitsee edunvalvojan toimimaan puolestaan niissä asioissa, joita hänellä ei ole kelpoisuutta itse päättää. Säännösehdotukseen on tästä syystä sisällytetty oikeusohje, jonka mukaan tuomioistuimen on päättäessään toimintakelpoisuuden rajoittamisesta samalla määrättävä asianomaiselle edunvalvoja, jollei edunvalvojaa ole jo aikaisemmin määrätty.

Mikäli alaikäinen tai se, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, menettää edunvalvojan kuoleman tai muun syyn johdosta, hänelle on vastaavasti määrättävä uusi edunvalvoja. Uuden edunvalvojan määrääminen olisi säännöksen makaan pakollista kuitenkin vain silloin, kun asianomainen on jäänyt ilman edunvalvojaa. Esimerkiksi vanhemman kuoleman johdosta ei siten tarvitse määrätä uutta edunvalvojaa, mikäli toinen vanhempi on jäänyt edunvalvojaksi. Säännös vastaa tältä osin voimassa olevaa oikeutta.

Säännöksen 3 momentin mukaan holhouslautakunnan tulee tarvittaessa tehdä tuomioistuimelle hakemus edunvalvojan määräämiseksi. Säännöstä jouduttaneen soveltamaan lähinnä silloin, kun täysi-ikäinen henkilö, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu, jää ilman edunvalvojaa. Kun kysymyksessä on alaikäinen, hänelle on yleensä määrättävä huoltaja, joka samalla toimii edunvalvojana. Velvollisuus tehdä asiasta hakemus kuuluu tällöin sosiaalilautakunnalle.

17 §. Pykälässä ehdotetaan säänneltäväksi ne edellytykset, joiden vallitessa tuomioistuin voi hakemuksesta määrätä täysivaltaiselle henkilölle edunvalvojan. Näin voitaisiin menetellä, mikäli asianomainen on kokemattomuuden, heikentyneen terveydentilan tai muun sellaisen syyn johdosta kykenemätön valvomaan etuaan tai huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, jotka vaativat hoitoa.

Ehdotus holhoustoimesta annettavaksi laiksi koskee pääsääntöisesti ainoastaan taloudellisten asioiden hoitamista. Säännösehdotuksen mukaan edunvalvoja voitaisiin kuitenkin määrätä myös silloin, kun asia, jonka hoitamiseen asianomainen tarvitsee apua, koskee häntä "itseään" s.o. hänen henkilöään. Edunvalvonnasta henkilöä koskevissa asioissa on yleensä säädetty erikseen. Näin on menetelty muun muassa raskauden keskeyttämisestä annetussa laissa (2 §), ihmisen elimien ja kudoksien irrottamisesta lääketieteelliseen käyttöön annetussa laissa (2 §) ja steriloimislaissa (2 §). Tällöin noudatetaan asianomaisen erityislain säännöksiä. Mikäli edunvalvonta sitä vastoin on tarpeen sellaisessa henkilöä koskevassa asiassa, jossa edunvalvontaa ei ole erikseen järjestetty, edunvalvoja määrättäisiin puheena olevan säännöksen nojalla.

Edunvalvoja voidaan määrätä ensinnäkin silloin, jos se jolle edunvalvoja olisi määrättävä, on antanut tähän suostumuksensa. Edunvalvojan määräämiselle asetettuja edellytyksiä ei tässä tapauksessa ole aiheellista tulkita ankarasti. Asiassa on kuitenkin vaadittava siinä määrin näyttöä, että tuomioistuin voi esitetyn selvityksen perusteella katsoa edunvalvojan määräämisen aiheelliseksi. Mikäli se, jolle edunvalvojaa haetaan, voi vaikeuksitta huolehtia asioistaan käyttämällä valtuutettua, jonka toimintaa hän itse kykenee riittävästi valvomaan, ei edunvalvojan määräämistä ole pidettävä asianmukaisena.

Jos sitä vastoin se, jolle edunvalvoja olisi määrättävä, ei ole antanut suostumustaan, edunvalvoja voidaan määrätä ainoastaan, mikäli sitä on pidettävä välttämättömänä asianomaisen etujen suojaamiseksi. Tuomioistuimen on tällöin huolehdittava siitä, että asiasta esitetään riittävä selvitys. Viimeksi mainittu oikeusohje koskee paitsi niitä tilanteita, joissa asianomainen vastustaa edunvalvojan määräämistä, myös niitä tapauksia, joissa suostumusta ei ole saatu tai joissa suostumukselle ei voida antaa merkitystä sen tähden, että asianomainen ei tilansa tähden kykene antamaan pätevää tahdonilmaisua.

Edunvalvojan määräys voisi koskea päämiehen taloudellisia asioita yleisesti tai se voitaisiin 3 momentin mukaisesti rajoittaa koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Rajoitettu määräys voitaisiin antaa esimerkiksi perinnönjakoa, ositusta, kuolinpesän yhteishallintoa tai kiinteistön kauppaa ajatellen. Mikäli määräys annetaan rajoitettuna, edunvalvojan edustusvalta rajoittuisi ehdotuksen 25 §:n mukaan määräyksen tarkoittamiin asioihin.

18 §. Lakiehdotuksen 5 §:n mukaan alaikäisen toimintakelpoisuutta voidaan rajoittaa sen jälkeen kun alaikäinen on täyttänyt 17 vuotta. Rajoitus tulee voimaan alaikäisen täyttäessä 18 vuotta. Alaikäisen toimintakelpoisuutta täysi-ikäiseksi tulon jälkeisenä aikana ei kuitenkaan ole lupa rajoittaa, jos hänen etunsa voidaan riittävästi turvata määräämällä hänen tuekseen edunvalvoja. Säännösehdotuksen mukaan edunvalvoja voitaisiin määrätä sen jälkeen kun alaikäinen on täyttänyt 17 vuotta. Tämä mahdollistaa sen, että edunvalvontaan ei tule katkosta alaikäisen tullessa täysi-ikäiseksi. Edunvalvojan määräämiseen sovellettaisiin 17 §:ssä mainittuja edellytyksiä.

19 §. Tähän säännökseen on otettu oikeusohjeet edunvalvojan sijaisesta. Säännösehdotuksen mukaan sijainen tulisi määrättäväksi kahdessa tapauksessa. Sijainen olisi määrättävä ensinnäkin silloin, kun edunvalvoja on sairauden tai muun syyn vuoksi tilapäisesti estynyt hoitamasta tehtäviään. Sijainen tulisi määrättäväksi myös silloin, kun edunvalvojalla ei ole oikeutta toimia vajaavaltaisen tai päämiehensä puolesta.

Säännösehdotuksen 3 momentin mukaan sijaiseen sovelletaan, mitä edunvalvojasta on tässä laissa säädetty. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että sijaisen määräys voidaan rajoittaa tarvittaessa koskemaan ainoastaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Tällainen määräys saattaa olla tarkoituksenmukainen esimerkiksi silloin, kun edunvalvojan esteellisyys koskee ainoastaan määrättyä oikeustointa tai asiaa. Sijainen, jonka tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista, on myös velvollinen vuosittain tekemään hoidostaan tilin, ja tehtävänsä päättyessä antamaan päätöstilin edunvalvojia koskevien säännösten mukaisesti.

20 §. Säännösehdotus sisältää oikeusohjeet edunvalvojan määräämisestä valvomaan poissaolevan henkilön ja tulevan omistajan etua. Säännösehdotus vastaa sisällöltään pääosin voimassaolevan holhouslain 67 ja 68 §:iä. Liikenne- ja tietoyhteyksien parannuttua ovat käyneet entistä harvinaisemmiksi tapaukset, joissa oikeudenomistajan olinpaikka jää tuntemattomaksi tai joissa asianomainen ei pitkien etäisyyksien vuoksi voi valvoa etuaan. Säännöksen sisällyttämiselle lakiin on silti yhä olemassa tarvetta.

Voimassaolevan holhouslain 68 §:n mukaan uskottu mies tulee määrättäväksi ainoastaan, jollei ole soveliaampaa panna omaisuus talteen. Säännösehdotukseen ei ole otettu vastaavaa edellytystä. Tallettamista varten ei nykyisin ole olemassa sellaista järjestelmää, joka riittäisi turvaamaan perittävän poissaolevan oikeudenomistajan tai omaisuuden tulevan omistajan edut. Asianomaisten etujen valvominen vaatii yleensä, että omaisuudella on hoitaja, joka tarvittaessa voi tehdä myös omaisuutta koskevia päätöksiä.

Päämiehen asema

21 §. Säännösehdotuksen mukaan edunvalvojan määrääminen ei rajoita päämiehen oikeustoimikelpoisuutta eikä kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan. Säännös vastaa asiallisesti voimassaolevan holhouslain kantaa. Se, jolle on holhouslain 66 §:n nojalla määrätty uskottu mies, säilyttää näet kelpoisuutensa tehdä oikeustoimia ja määrätä varallisuudestaan.

Säännös avaa periaatteessa mahdollisuuden siihen, että päämies ja edunvalvoja tekevät itsenäisesti oikeustoimia, jotka ovat keskenään ristiriidassa, esimerkiksi luovuttavat samaa omaisuutta kahdelle eri henkilölle. Voimassaolevasta lainsäädännöstä saadut kokemukset viittaavat kuitenkin siihen, että ristiriitaisten oikeustointen vaara ei käytännössä ole kovin suuri. Holhouslain muuttamisesta annetun lain (368/83) voimaan tultua on uskotun miehen määräyksiä annettu yleisesti tapauksissa, joissa henkilö olisi aikaisemmin julistettu holhottavaksi. Tapauksia, joissa päämies olisi käyttänyt oikeustoimikelpoisuuttaan omaksi vahingokseen vastoin uskotun miehen tahtoa tai uskotun miehen tietämättä, ei kuitenkaan ole mainittavammin esiintynyt.

Voidaankin olettaa, että päämiehensä taloudellisia asioita hoitamaan määrätty edunvalvoja saavuttaa useimmiten sangen vahvan aseman päämieheensä nähden. Päämies luottaa häneen ja kuuntelee mielellään hänen neuvojaan. Ristiriitaisten oikeustoimien mahdollisuus ei siten käytännössä tule olemaan suuri, vaikka päämies olisikin aktiivinen ja oikeustoimien tekemiseen kykenevä.

Mikäli edunvalvoja ja hänen päämiehensä kuitenkin tekevät ristiriitaisia oikeustoimia, syntynyt tilanne tulee ratkaistavaksi niiden oikeusohjeiden mukaan, joita on sovellettava silloin, kun valtuutettu ja hänen päämiehensä ovat määränneet samasta omaisuusobjektista. Lakiehdotus ei tältä osin aiheuta muutosta voimassa olevaan oikeuteen.

Mikäli päämiehen luonteenpiirteiden ja aikaisemman käyttäytymisen nojalla voidaan ennakoida, että päämies tulee edunvalvojan määräämisestä huolimatta oikeustoimilla vahingoittamaan etujaan, päämiehen toimintakelpoisuutta on mahdollista rajoittaa ehdotuksen 4 §:n nojalla.

Jos päämiehen toimintakelpoisuutta rajoitetaan julistamatta häntä kuitenkaan vajaavaltaiseksi, päämies voi itsenäisesti määrätä vain siitä omaisuudestaan ja tehdä niitä oikeustoimia, joita rajoitus ei koske. Tästä on otettu oikeusohje säännösehdotuksen 2 momenttiin. Mikäli päämies ylittää kelpoisuutensa, oikeustointen sitovuuteen, suoritusten palauttamiseen ja suorituksen arvon korvaamiseen sovellettaisiin 3 momentin mukaan vajaavaltaisia koskevia säännöksiä.

Edunvalvojan toimen lakkaaminen

22 §. Säännösehdotukseen on sisällytetty oikeusohje edunvalvojan määräyksen kestosta. Sen mukaan määräys on voimassa toistaiseksi tai tuomioistuimen päätöksessään asettaman määräajan. Määräaikainen edunvalvojan määräys tulee kysymykseen esimerkiks silloin, kun alaikäiselle määrätään edunvalvoja 18 §:n nojalla, tai kun edunvalvojan tehtävän kestoaika on ennakolta tiedossa.

Säännösehdotuksen mukaan edunvalvojan tehtävää voidaan tarvittaessa muuttaa. Kysymykseen voi tulla esimerkiksi muutos, jolla taloudellisia asioita yleisesti koskeva edunvalvojan määräys rajoitetaan koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Kysymykseen voi tulla myös rajoitetun edunvalvojan määräyksen alan supistaminen tai laventaminen. Harkittaessa edunvalvojan tehtävän muuttamista ratkaisu on tehtävä edunvalvonnan tarpeen perusteella. Samoin on meneteltävä, kun edunvalvojan tehtävä määrätään tuomioistuimen päätöksellä lakkaamaan. Edunvalvojan tehtävän lakkaamisesta ilman tuomioistuimen päätöstä on esitetty otettavaksi säännös ehdotuksen 24 §:n 2 momenttiin.

23 §. Säännöksessä on annettu oikeusohjeet siitä, milloin edunvalvoja on vapautettava tehtävästään. Ehdotus vastaa asiasisällöltään voimassaolevaa oikeutta.

24 §. Säännösehdotus sisältää oikeusohjeet edunvalvojan toimen päättymisestä. Edunvalvojan toimen päättymiseen kytkeytyy useita oikeusvaikutuksia. Edunvalvojan edustusvalta lakkaa toimen päättymisen hetkellä. Lisäksi edunvalvojalle syntyy muun muassa velvollisuus tehdä päätöstili ja velvollisuus luovuttaa hoidossaan oleva omaisuus siihen oikeutetulle. Näistä syistä on pidetty tarpeellisena, että tehtävän päättymisen ajankohta täsmennetään säännöksellä.

Säännösehdotuksen mukaan edunvalvojan toimi päättyy ensinnäkin silloin, kun edunvalvojan tehtävä on määrätty lakkaamaan. Ehdotuksen 22 §:n mukaan edunvalvojan tehtävä on määrättävä lakkaamaan, mikäli asianomainen ei enää ole edunvalvonnan tarpeessa. Tuomioistuimen päätöstä, jolla edunvalvojan toimi on määrätty lakkaamaan, on säännösehdotuksen 77 §:n mukaan noudatettava vasta, kun se on saanut lainvoiman. Edunvalvojan toimi päättyy tämän mukaisesti silloin, kun päätös tulee lainvoimaiseksi.

Edunvalvojan toimi voi päättyä myös siten, että tuomioistuin vapauttaa edunvalvojan tehtävästään. Jos edunvalvoja vapautetaan tehtävästään joko kykenemättömyyden tai sopimattomuuden perusteella taikka omasta pyynnöstä, säännösehdotuksen 77 §:stä seuraa, että edunvalvojan toimi lakkaa päätöksen antamisen hetkellä.

Jos edunvalvoja on määrätty tehtäväänsä määräajaksi, edunvalvojan toimi päättyy 2 momentin mukaan, kun määräaika on kulunut umpeen. Erillistä päätöstä tehtävän päättymisestä ei tällöin tarvita. Jos edunvalvoja on määrätty tiettyä tehtävää varten, edunvalvojan toimi päättyy niin ikään ilman eri päätöstä silloin, kun tehtävä on suoritettu. Tämän mukaisesti esimerkiksi poissaolevalle määrätyn edunvalvojan tehtävä päättyy, kun poissaoleva palaa tai asettaa itselleen edustajan hoitamaan asioitaan. Jos taas edunvalvoja on määrätty perinnönjakoa varten, hänen tehtävänsä päättyy, kun jako tulee lainvoimaiseksi. Mikäli poikkeuksellisesti syntyisi epätietoisuutta siitä, onko edunvalvojan toimi päättynyt, voitaisiin asiaan saada ratkaisu ajamalla vahvistuskannetta tuomioistuimessa.

Edunvalvojan toimi päättyy luonnollisesti myös silloin, kun päämies kuolee tai kun hänet julistetaan kuolleeksi. Ehdotuksen 15 §:stä seuraa lisäksi, että edunvalvojan toimi päättyy, mikäli hän tulee vajaavaltaiseksi. Näistä tilanteista ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa nimenomaista mainintaa säännöstekstiin.

Kun edunvalvojan tehtävä on määrätty lakkaamaan, raukeavat samalla ne toimintakelpoisuuden rajoitukset, jotka tuomioistuin on antanut ehdotuksen 4 tai 5 §:n nojalla. Muissa tapauksissa ei edunvalvojan tehtävän päättymisestä vajaavaltaisen tai rajoitetusti toimintakelpoisen eläessä aiheudu sanottujen rajoitusten raukeamista.

5 luku. Edunvalvojan asema ia tehtävät

Edustaminen

25 §. Säännösehdotus sisältää edunvalvojan edustusvaltaa koskevan pääsäännön. Sen mukaan edunvalvojalla on valta edustaa päämiestään tämän omaisuutta ja taloutta koskevissa asioissa. Tämän lakiehdotuksen perusajatuksiin kuuluu, että holhoustoimi on nimenomaisesti taloudellisiin asioihin liittyvää edunvalvontaa.

Edunvalvojan edustusvallan sääntely on järjestetty tämän ajatuksen mukaisesti. Edustusvallan ulottamiselle päämiehen henkilöä koskeviin asioihin ei tavallisesti ole tarvettakaan, koska päämies voi mahdollisesta vajaavaltaisuudestaan huolimatta itse päättää henkilöään koskevista asioista, mikäli hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen. Asiasta sisältyy säännös lakiehdotuksen 8 §:ään.

Jos päämies sitä vastoin ei tilansa vuoksi kykene ymmärtämään asian merkitystä, hän tarvitsee edunvalvojan myös henkilöä koskevissa asioissaan. Tämän vuoksi ehdotetaan säädettäväksi, että edunvalvojalla, joka on määrätty tehtäväänsä 17 §:n nojalla, on oikeus edustaa päämiestään myös tämän henkilöä koskevassa asiassa. Edunvalvojan edustusvalta rajoittuisi kuitenkin niihin tapauksiin, joissa edunvalvoja on yleisesti määrätty hoitamaan päämiehensä asioita. Jos edunvalvojan tehtävä on rajoitettu koskemaan ainoastaan jotakin määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta, edunvalvojalla ei tämän määräyksen nojalla ole kelpoisuutta edustaa päämiestään määräyksen piiriin kuulumattomassa asiassa, joka koskee päämiehen henkilöä.

Edustusvallan käyttäminen päämiehen henkilöä koskevassa asiassa saattaa kuitenkin edellyttää erityistä asiantuntemusta, jota lähinnä taloudellisia asioita hoitamaan määrätyllä edunvalvojalla ei välttämättä ole. Näissä tapauksissa olisi päämiehelle säännösehdotuksen mukaan määrättävä erityinen edunvalvoja. Kysymys 17 §:n mukaisesti määrätyn edunvalvojan edustusvallasta päämiehensä henkilöä koskevissa asioissa olisi siten harkittava tapauskohtaisesti.

Kysymys puhevallan käyttämisestä henkilöä koskevissa asioissa silloin, kun asianomainen ei itse kykene ymmärtämään asian merkitystä, on yleensä tarkoituksenmukaisinta säännellä mainittua asiaa koskevan sääntelyn yhteydessä. Useissa laeissa onkin näin menetelty. Esimerkkeinä voidaan mainita laki raskauden keskeyttämisestä (2 §), laki ihmisen elimien ja kudosten irroittamisesta lääketieteelliseen käyttöön (2 §) ja steriloimislaki (2 §). Joissakin laeissa, kuten kastroimislain 2 §:ssä on lisäksi säädetty, ettei toimenpiteeseen tällaisessa tapauksessa voida lainkaan ryhtyä. Tämän vuoksi on katsottu aiheelliseksi ehdottaa, että 25 §:ää sovellettaisiin päämiehen henkilöä koskeviin asioihin ainoastaan toissijaisesti, toisin sanoen mikäli laissa ei ole toisin säädetty.

Pääsääntöä edunvalvojan vallasta edustaa päämiestään taloudellisissa asioissa sovelletaan 1 momentin mukaan ainoastaan, jollei toisin ole säädetty tai määrätty. Edunvalvojan edustusvaltaa rajoittava säännös sisältyy muun muassa ehdotuksen 26 §:ään. Toisena esimerkkinä vastaavanlaisesta säännöksestä voidaan mainita lapsen elatuksesta annetun lain 5 §. Sen mukaan edustusvalta alaikäisen elatusta koskevissa asioissa kuuluu yleensä alaikäisen huoltajalle.

Edunvalvojan edustusvaltaa kaventaa myös tuomioistuimen päätökseen sisältyvä määräys. Jos edunvalvojan tehtävä on 17 §:n 3 momentin mukaisesti rajoitettu koskemaan ainoastaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta, edustusvalta rajoittuu vastaavasti eikä ulotu määräyksen tarkoittamien tehtävien ulkopuolelle. Jos edunvalvoja on esimerkiksi määrätty valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta kuolinpesässä, hänen kelpoisuutensa rajoittuu pesän hallintoon ja jakoon liittyviin asioihin. Oikeustoimi, jonka hän tekee tehtävänsä ulkopuolelle kuuluvassa asiassa, ei sido päämiestä.

Säännösehdotuksen 3 momenttiin on otettu viittaussäännös, jonka mukaan edunvalvojan oikeudesta käyttää vajaavaltaisen tai päämiehensä puhevaltaa tuomioistuimessa ja viranomaisen luona säädetään erikseen. Säännös viittaa oikeudenkäymiskaaren 12 luvun ja hallintomenettelylain asiaa koskeviin säännöksiin. Näitä säännöksiä ehdotetaan muutettavaksi jäljempänä ilmenevällä tavalla.

26 §. Säännösehdotuksen mukaan edunvalvojalla ei ole valtaa lahjoittaa päämiehensä omaisuutta. Asiallisesti samansisältöinen oikeusohje sisältyy nykyisin holhouslain 35 §:ään. Tätä nk. lahjoituskieltoa on toisinaan pidetty liian kattavana sen tähden, että se estää myös tavanomaisten merkki- tai juhlapäiviin liittyvien lahjojen antamisen. Säännösehdotusta valmisteltaessa ei kuitenkaan ole pidetty tarkoituksenmukaisena antaa edunvalvojalle kelpoisuutta tavanomaisten lahjoitusten tekemiseen. Tämä johtuu siitä, että vajaavaltaisella on säännösehdotuksen 9 §:n mukaan itsellään kelpoisuus tehdä oikeustoimia, jotka ovat olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä. Tämän säännöksen nojalla vajaavaltainen voi antaa myös tavanomaisena pidettävän lahjan, mikäli hän katsoo siihen olevan syytä.

Vajaavaltaisella ei kuitenkaan välttämättä ole vallinnassaan varallisuutta siinä määrin, että hän voisi tehdä edellä mainitun lahjoituksen. Tämän vuoksi on ehdotuksen 29 §:ään sisällytetty selventävä oikeusohje, jonka mukaan edunvalvojan tulee tällaisessa tapauksessa huolehtia siitä, että antajan tarkoitus voi toteutua. Tämän säännöksen mukaisesti edunvalvojan tulee tutkia, voidaanko aiottua lahjoitusta pitää tavanomaisena ja taloudelliselta merkitykseltään vähäisenä. Myönteisessä tapauksessa hänen tulee huolehtia lahjoittajan toivomuksen toteuttamisesta esimerkiksi luovuttamalla lahjaesine tai sen hankkimiseen tarvittavat varat vajaavaltaisen käytettäväksi. Lisäksi on pyrittävä huolehtimaan siitä, että varat todella käytetään aiottuun tarkoitukseen. Ehdotetuista säännöksistä seuraa, että tavanomaisen lahjan antaminen voi estyä ainoastaan silloin, kun vajaavaltainen ei kykene ymmärtämään asian merkitystä. Lahjoitusten sallimiseen näissä tapauksissa ei vajaavaltaisen edun kannalta ole tarvetta.

Säännösehdotuksen 2-4 momenteissa on lueteltu ne tilanteet, joissa edunvalvojalla ei ole edustusvaltaa edunvalvojan ja hänen päämiehensä välisen eturistiriidan johdosta. Ehdotuksen 2 momentti koskee edustusvaltaa oikeustoimia tehtäessä ja 3 momentti säännöstää tapauksia, joissa on kysymys päämiehen edustamisesta oikeudenkäynnissä. Mainituissa momenteissa on lueteltu ne tapaukset, joissa edustusvallan käyttö ei milloinkaan tule kysymykseen. Ehdotukset vastaavat tältä osin voimassa olevassa oikeudessa vakiintuneita periaatteita. Oikeustoimessa edustamisesta on nykyisin vastaava säännös holhouslain 35 §:n 2 momentissa.

Edunvalvojan ja hänen päämiehensä edut saattavat kuitenkin joutua ristiriitaan keskenään myös sellaisista syistä, joita ei ole mahdollista säännöksessä tyhjentävästi luetella. Tästä syystä on säännöksen 4 momenttiin otettu oikeusohje, jonka mukaan päämiehellä ei ole edustusvaltaa myöskään silloin, kun ristiriita tai vaara ristiriidan syntymisestä johtuu muusta kuin edellä mainitusta syystä.

27 §. Pykälä on erityissäännös, joka koskee poissaolevan tai tulevan omistajan etua valvomaan määrätyn edunvalvojan edustusvaltaa. Säännös vastaa asiallisesti voimassaolevan holhouslain 69 §:ää.

Omaisuuden hoitaminen

28 §. Säännöksen 1 momentti ilmaisee omaisuuden hoitoa koskevan perustavoitteen. Säännöksen mukaan omaisuutta on hoidettava siten, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää vajaavaltaisen hyödyksi. Edunvalvonnassa on kysymys vajaavaltaisen eikä esimerkiksi hänen perillistensä etujen valvomisesta. Säännös on asiallisesti yhtäpitävä holhouslain 42 §:n kanssa. Samat periaatteet ovat ehdotuksen 35 §:n mukaan voimassa myös silloin, kun täysivaltaiselle on määrätty edunvalvoja.

Säännöksen 2 momentti sisältää oikeusohjeen edunvalvojan oikeudesta ja velvollisuudesta ottaa vajaavaltaisen omaisuutta hallintaansa. Säännöksen mukaan edunvalvojan tulee näin menetellä siinä laajuudessa kuin se on tarpeen vajaavaltaisen etujen suojaamiseksi. Edunvalvoja voi säännöksen nojalla esimerkiksi ottaa haltuunsa vajaavaltaisen arvopaperit, saantokirjat ja muut tositteet, joita käyttäen vajaavaltainen saattaisi määrätä omaisuudesta vahingokseen. Myös arvokasta irtainta tavaraa, kuten taideteoksia, voidaan tämän säännöksen nojalla ottaa edunvalvojan hallintaan ja sijoittaa esimerkiksi pankkiin säilytykseen. Tarvittaessa edunvalvoja voi saada tähän virka-apua. Tällöin noudatetaan, mitä ulosoteolain 7 luvun 14 §:ssä on säädetty.

Ehdotuksen 35 §:n mukaan 2 momenttia on soveltuvin osin noudatettava myös silloin, kun päämies ei ole vajaavaltainen. Säännöksen soveltuvuutta harkittaessa on näissä tapauksissa otettava huomioon, ettei säännös oikeuta kaventamaan päämiehen oikeutta määrätä varallisuudestaan ja sen hoitamisesta. Omaisuuden haltuunotto vastoin päämiehen tahtoa tulee kysymykseen vain silloin, kun häämiehen toimintakelpoisuutta on 4 §:n nojalla rajoitettu. Haltuunoton laajuus riippuu puolestaan määräyksen sisällöstä. Jos päämiehen oikeutta vallita tiettyä omaisuuttaan on rajoitettu, haltuunotto voisi koskea tätä omaisuutta. Jos taasen rajoitus on ulotettu koskemaan määrättyjä oikeustoimia, voidaan haltuunotto toteuttaa enintään siinä laajuudessa kuin se on tarpeen rajoituksen tarkoituksen toteuttamiseksi. Päämiehen suostumuksella voi edunvalvoja luonnollisesti ottaa haltuunsa muutakin tämän omaisuutta.

Haltuunotto-oikeus ei sitä vastoin koske tapauksia, joissa päämiehelle on ainoastaan määrätty edunvalvoja rajoittamatta päämiehen kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan. Omaisuuden haltuunotto voi näissä tapauksissa perustua ainoastaan siihen, että päämies suostuu haltuunottoon tai ainakin sallii sen tapahtua.

29 §. Säännösehdotus rajoittaa 28 §:ssä säänneltyä edunvalvojan haltuunotto-oikeutta. Vajaavaltaisen vapaaseen vallintaan on sen mukaan jätettävä omaisuus, jota hän tarvitsee henkilökohtaista käyttöään varten, sekä käteisvaroja se määrä, jota hänen tarpeisiinsa ja muihin olosuhteisiin nähden on pidettävä kohtuullisena. Säännöksellä pyritään toteuttamaan näkemystä, jonka mukaan vajaavaltaisuuden tulisi mahdollisimman vähän näkyä jokapäiväisissä tilanteissa. Säännös liittyy myös omaisuuden hoitamista koskevaan perussääntöön, jonka mukaan omaisuutta on hoidettava nimenomaan vajaavaltaisen hyödyksi.

Harkittaessa käyttövarojen kohtuullisuutta on otettava huomioon muun muassa ne olosuhteet, joissa vajaavaltainen elää, sekä ne tottumukset, jotka vajaavaltainen on elämänsä aikana omaksunut. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota hoidollisiin tavoitteisiin. Käyttövarojen avulla voidaan useassa tapauksessa tukea vajaavaltaisen kuntoutusta. Tämän ohella käyttövaroilla on suuri merkitys vajaavaltaisen elämän laadun kannalta. Näistä syistä on aiheellista, että edunvalvoja käyttövarojen määrästä päättäessään antaa suuren arvon vajaavaltaisen hoidosta vastaavien henkilöiden mielipiteelle.

Säännöksen 2 momentin makaan edunvalvoja voisi holhouslautakunnan siihen suostuessa jättää vajaavaltaisen vapaaseen vallintaan muutakin kuin edellä mainittua omaisuutta. Näin olisi lupa menetellä, mikäli menettelyä voidaan pitää vajaavaltaisen edun mukaisena. Tällä perusteella voitaisiin esimerkiksi säästökirja, jolle on talletettu osa vajaavaltaisen eläkkeistä, jättää vajaavaltaisen käytettäväksi. Ehdotuksen 2 momentin mukaan edunvalvoja ei olisi velvollinen tekemään tiliä vajaavaltaisen vapaaseen vallintaan jätetyn omaisuuden käytöstä. Edunvalvoja on kuitenkin velvollinen seuraamaan sitä, kykeneekö vajaavaltainen vallitsemaan hänelle näin jätettyä omaisuutta etujensa mukaisesti. Kielteisessä tapauksessa edunvalvoja voi 10 §:n 2 momentin mukaisesti ottaa hoitoonsa mainitun omaisuuden.

Säännöksen 3 momentin tarkoituksena on varmistaa se, että vajaavaltainen voi tahtoessaan antaa tavanomaisena ja taloudelliselta merkitykseltään vähäisenä pidettävän lahjan. Ehdotusta on tarkemmin perusteltu 26 §:n yhteydessä.

Ehdotuksen 35 §:n mukaan 29 § kuuluu niihin säännöksiin, jotka soveltuvin osin koskevat myös täysivaltaiselle määrättyä edunvalvojaa. kun päämies on täysivaltainen, edunvalvojan haltuunotto-oikeus perustuu yleensä siihen, että päämies suostuu omaisuuden haltuun ottamiseen tai ainakin sallii sen. Koska suostumus on peruutettavissa, ei 29 §:n oikeusohjeille näissä tapauksissa ole oikeudellista tarvetta. Käytännössä tilanne on kuitenkin myös näissä tapauksissa yleensä sellainen, että omaisuus on edunvalvojan hallinnassa päämiehen pysytellessä passiivisena. Edunvalvojan tulee näissä tapauksissa aktiivisesti huolehtia siitä, että päämies kuitenkin saa ne käyttövarat, joihin hän säännöksen mukaan on oikeutettu.

30 §. Säännös sisältää täsmällisemmät ohjeet niistä periaatteista, joiden nojalla edunvalvojan tulee hoitaa haltuunsa uskottua omaisuutta. Säännös on yhtäpitävä voimassaolevan holhouslain 43 §:n 2 ja 3 momenttien kanssa. Säännöstä voidaan ehdotuksen 35 §:ssä olevan viittaussäännöksen nojalla soveltaa myös silloin, kun kysymys on täysivaltaiselle määrätystä edunvalvojasta.

31-32 §:t. Pykälät sisältävät säännökset luvanvaraisista oikeustoimista.

Lakiehdotus perustuu käsitykseen, jonka mukaan edunvalvojan harkintavaltaa omaisuuden hoitoa koskevissa päätöksissä ei ole syytä tiukasti rajoittaa. Järjestelmä, jossa edunvalvoja voi suhteellisen väljissä puitteissa päättää omaisuuden hoidon ja sijoittamisen tavasta, on joustavampi ja otaksuttavasti myös parempia tuloksia tuottava kuin sijoittamistapojen tiukkaan rajoittamiseen tai ennakolliseen valvontaan perustuva järjestelmä. Näin on varsinkin silloin, kun edunvalvojan taitavuudesta on asianmukaisesti varmistauduttu määräystä annettaessa. Tämän ajatuksen mukaisesti on edunvalvojan tehtävien hoitoa koskevan valvonnan pääpaino keskitetty jälkikäteisvalvontaan.

Ennakkovalvonnasta ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kokonaan luopua. Voimassa olevan holhouslain 39 ja 40 §:ssä on luettelo oikeustoimista, joiden tekemiseen holhooja tarvitsee holhousviranomaisen luvan. Näitä säännöksiä vastaava, lupaharkintaan perustuva valvonta on katsottu tarpeelliseksi yhä säilyttää sellaisissa tapauksissa, joissa suunnitteilla oleva oikeustoimi on vajaavaltaisen talouden kannalta merkittävä tai riskejä sisältävä.

Oikeustoimen merkittävyys tai riskialttius ei kuitenkaan välttämättä suoranaisesti riipu oikeustoimen tyypistä. Kaupan kohteesta ja olosuhteista riippuen voi tavallinen irtaimen esineen kauppakin sisältää riskejä, joiden torjuminen edellyttäisi ennakollista viranomaisvalvontaa. Järjestelmän selkeys ja toisen osapuolen etujen huomioon ottaminen kuitenkin vaativat luvanvaraisten oikeustointen selkeää tyypittelyä. Laista on riittävän yksiselitteisesti käytävä ilmi, tarvitaanko toimenpiteelle holhousviranomaisen lupa vaiko ei. Näistä syistä on luvanvaraisten oikeustointen luetteloa laadittaessa käytetty samaa tekniikkaa kuin voimassa olevassa holhouslaissa. Luetteloon on pyritty sisällyttämään sellaiset oikeustoimityypit, jotka yleisen kokemuksen mukaan ovat keskimääräisesti merkittäviä tai riskialttiita.

Mikäli säännöstön vajaavaltaiselle antamaa suojaa ei yksittäistapauksessa voida pitää riittävänä, holhouslautakunta voisi 34 §:n mukaisesti velvoittaa edunvalvojan laatimaan omaisuuden hoitosuunnitelman. Sitä vahvistaessaan holhouslautakunta voisi päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä vajaavaltaisella olevasta omaisuudesta ilman holhouslautakunnan suostumusta.

Luvanvaraisten oikeustointen luettelo perustuu voimassa olevan holhouslain säännöksiin. Antaessaan vastauksen holhouslain muuttamisesta annettuun hallituksen esitykseen (n:o 224/1982 vp.) eduskunta kuitenkin edellytti, että luvanvaraisia oikeustoimia koskevia säännöksiä tarkistetaan siten, että niissä otetaan huomioon asunto-osakkeiden myynti sekä muutkin nykyajan käytännön elämässä esiintyvät yleisimmät oikeustoimet. Tämän mukaisesti on luvanvaraisten oikeustointen luetteloon tehty eräitä lisäyksiä. Lupa vaadittaisiin myös yrityskiinnitykseen, asuin- tai liikehuoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden luovuttamiseen, panttaamiseen ja ostamiseen, perinnöstä luopumiseen ja perintöosuuden luovuttamiseen sekä metsän, kiven, soran, saven, turpeen tai mullan ottamiseen päämiehen kiinteistöltä. Viimeksi mainituissa tapauksissa holhousviranomaisen lupa vaadittaisiin kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, ettei aineksen teroittaminen vajaavaltaisen kiinteistöltä perustu vahvistettuun omaisuuden hoitosuunnitelmaan. Myös säännös, jonka mukaan lupa tarvitaan muiden kuin pörssiarvopapereiden vastikkeelliseen hankkimiseen (31 §:n 1 momentin 6-kohta), on uusi. Termiä "pörssiarvopaperi" on tässä käytetty arvopaperimarkkinalain (495/89) 3 §:ssä olevan määritelmän mukaisesti.

Muilta osin esitetään lupasäännöstöön tehtäväksi joitakin tarkennuksia. Voimassa olevan holhouslain säännös, jonka mukaan kiinteän omaisuuden luovuttamiseen tarvitaan tuomioistuimen lupa, on aiheuttanut käytännössä tulkintavaikeuksia. Tällöin on erityisesti ollut esillä kysymys siitä, missä määrin säännöstä voidaan tulkita sillä tavoin laventavasti, että vajaavaltaiselle voidaan antaa suojaa myös sellaisia luovutuksia vastaan, jotka rinnastuvat kiinteän omaisuuden luovutuksiin. Tämän vuoksi ehdotetaan lakia täsmennettäväksi siten, että holhousviranomaisen lupa on tarpeen, paitsi varsinaisen kiinteän omaisuuden luovuttamineen ja panttaamiseen, myös silloin, kun kysymyksessä on tontinvuokraoikeus tai toisen maalla oleva laitos, joka voidaan hallintaoikeuksineen maahan maanomistajaa kuulematta siirtää kolmannelle.

Luvanvaraisiin oikeustoimiin ehdotetut lisäykset ovat olleet aikaisemminkin esillä holhouslain uudistamista koskeneessa valmistelutyössä. Lisäysten tarpeellisuutta on perusteltu holhouslainsäädännön uudistamiskomitean ja holhoustoimikunnan mietinnöissä.

Voimassa olevassa holhouslaissa on lupa-asiat hajautettu toisaalta holhouslautakunnan ja toisaalta alioikeuden päätettäviksi. Tämä kahtiajako esitetään edelleen säilytettäväksi. Toimenpiteet, joihin tarvitaan tuomioistuimen lupa, on lueteltu ehdotuksen 31 §:ssä. Ehdotuksen 32 § puolestaan ilmaisee ne asiat, joihin luvan myöntää holhouslautakunta. Asioiden ryhmittelyssä on pyritty siihen, että asiat, jotka leimallisesti vaativat oikeudellista asiantuntemusta, tulisivat tuomioistuimen käsiteltäviksi.

Ehdotuksen 31 ja 32 §:iä on 35 §:n mukaan sovellettava myös täysivaltaiselle määrättyyn edunvalvojaan. Luvan hakeminen on tarpeen silloinkin, kun edunvalvoja on erikseen määrätty sellaista oikeustointa varten, joka edellyttää holhousviranomaisen lupaa. Jos oikeustoimen ehdot ovat edunvalvojan määräystä haettaessa jo tiedossa, ei kuitenkaan ole estettä sille, että tuomioistuin jo määräyksen antamisen yhteydessä myöntää luvan sanottuun oikeustoimeen. Erillistä tuomioistuimen lupaa ei tällöin tarvita.

Lupaa on 31 §:n 2 momentin mukaan haettava siltä tuomioistuimelta, jossa edunvalvonta on kirjattu holhousasioiden rekisteriin. Jos edunvalvontaa ei ole kirjattu, lupaa olisi haettava vajaavaltaisen kotipaikan tuomioistuimelta. Kotipaikalla tarkoitetaan tässä väestökirialain mukaista kotipaikkaa.

Jos lupaa on 32 §:n mukaan haettava holhouslautakunnalta, lupa-asian päättäisi 32 §:n 2 momentin mukaan se holhouslautakunta, jonka tehtävänä on valvoa edunvalvojan toimintaa. Kysymys siitä, mille holhouslautakunnalle valvonta kuuluu, on säännelty 41 §:ssä.

Ehdotuksen 32 §:n 3 momentin mukaan edunvalvoja, joka on tyytymätön holhouslautakunnan lupa-asiassa antamaan päätökseen, voi saattaa asian tuomioistuimen ratkaistavaksi. Hakemus olisi pantava vireille 30 päivän kuluessa siitä, kun edunvalvoja sai tiedon holhouslautakunnan päätöksestä. Säännöstä asiallisesti vastaava oikeusohje on voimassa olevan holhouslain 46 §:ssä.

Ehdotuksen 82 §:n mukaan holhouslautakuntaan sovelletaan, mitä kunnallislaissa on lautakunnasta säädetty. Tämä koskee lähtökohtaisesti myös muutoksenhakua holhouslautakunnan päätöksistä. Ei kuitenkaan voida pitää tarkoituksenmukaisena, että oikeusturvatiet lupa-asioissa eriytyisivät siitä riippuen, onko lupaa koskevan päätöksen tehnyt tuomioistuin vaiko holhouslautakunta. Tämän vuoksi on omaksuttu juuri selostettu järjestely, jonka mukaan holhouslautakunnan käsittelemä lupa-asia voidaan saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Asian ratkaiseminen kuuluu sille tuomioistuimelle, jolta lupaa olisi haettava 31 §:ssä mainituissa tapauksissa. Hakemukseen sovellettaisiin hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetun lain säännöksiä.

33 §. Pykälään on otettu säännös oikeusseuraamuksesta siinä tapauksessa, että edunvalvoja on tehnyt oikeustoimen ilman tarvittavaa lupaa. Säännöksen mukaan oikeustoimi ei sido vajaavaltaista, jollei lupa-asian ratkaiseva viranomainen sitä jälkeenpäin hyväksy. Vain edunvalvoja voisi tehdä hyväksymistä tarkoittavan hakemuksen. Säännös ei merkitse asiallista muutosta voimassa olevaan oikeuteen. Nykyisen holhouslain 41 §:ää on näet käytännössä tulkittu ehdotetun säännöksen mukaisesti.

Säännöksen sanamuodosta käy ilmi, että se koskee ainoastaan vajaavaltaisen sidonnaisuutta oikeustoimeen. Lakiehdotukseen ei sitä vastoin sisälly säännöstä oikeustoimen toisen osapuolen sidonnaisuudesta. Tältä osin olisi noudatettava vakiintuneita siviilioikeudellisia periaatteita. Niiden mukaan sopijakumppanilla on yleensä oikeus luopua sopimuksesta niin kauan kuin sitä ei ole hyväksytty. Jos sopijakumppani kuitenkin tiesi, että sopimus tehdään vajaavaltaisen puolesta, hän on yleensä sidottu sen ajan, jonka viranomaisen suostumuksen hankkiminen kohtuudella kestää.

Säännöksen 2 momentti koskee tapauksia, joissa edunvalvojalle on annettu lupa liikkeen tai elinkeinon harjoittamiseen päämiehensä lukuun. Liikkeen harjoittaminen ja toiminnan rahoituksen järjestäminen edellyttää tavallisesti monenlaisten oikeustointen tekemistä. Ei ole tarkoituksenmukaista, että edunvalvoja joutuisi erikseen hakemaan luvan jokaiseen liiketoimintaan olennaisesti kuuluvaan oikeustoimeen. Tämän vuoksi esitetään säädettäväksi, että liikkeen tai elinkeinon harjoittamiseen annettu lupa samalla sisältäisi luvan ryhtyä niihin oikeustoimiin, joita liikkeen tai elinkeinon harjoittaminen luonteensa mukaisesti vaatii. Jos oikeustoimi ei ole liikkeen toiminnalle luonteenomainen, sen tekemiseen vaadittaisiin sitä vastoin viranomaisen lupa 31 ja 32 §:ien mukaisesti.

Mitä tässä pykälässä on säädetty koskisi 35 §:n viittaussäännöksen mukaan myös täysivaltaiselle tai poissaolevalle määrättyä edunvalvojaa.

34 §. Säännösehdotus sisältää omaisuuden hoitosuunnitelman laatimista koskevat keskeiset oikeusohjeet. Lakiehdotusta laatiessaan toimikunta on katsonut, että omaisuuden hoitoa ei voida laissa yksityiskohtaisesti säännellä. Päämiehen etua parhaiten vastaavaan tulokseen päästään yleensä jättämällä edunvalvojalle harkintavaltaa, jota käyttäen hän voi etsiä yksityistapaukseen parhaiten soveltuvan ratkaisun.

Joissakin tapauksissa edunvalvoja saattaa kuitenkin kaivata tuekseen laissa annettuja ohjeita täsmällisemmät määräykset omaisuuden hoitamisen ja käyttämisen yksityiskohdista. Näin voi olla asia etenkin silloin, kun omaisuuden määrä on huomattava tai kun omaisuus on laadultaan vaikeasti hoidettavaa. Jotta edunvalvojan toiminnan suunnitelmallisuus saataisiin näissä tapauksissa tehtävän edellyttämälle tasolle, esitetään, että holhouslautakunta voisi tarvittaessa määrätä laadittavaksi omaisuuden hoitosuunnitelman. Hoitosuunnitelmassa voitaisiin antaa täsmälliset ohjeet esimerkiksi käteisvarojen ja arvopapereiden säilytyksestä sekä muista omaisuuden hoidossa noudatettavista periaatteista. Siinä voitaisiin myös yksityiskohtaisemmin määritellä, millä tavoin päämiehen omaisuutta on käytettävä hänen hyväkseen, esimerkiksi hänen koulutukseensa, virkistykseensä tai hoidon vaatimiin kustannuksiin.

Hoitosuunnitelman laatiminen olisi edunvalvojan tehtävänä. Edunvalvojalla olisi kuitenkin oikeus saada apua holhouslautakunnalta, jonka tulee ehdotuksen 84 §:n mukaan tarvittaessa avustaa edunvalvojaa neuvoilla. Hoitosuunnitelma olisi laadittava ottaen huomioon laissa olevat omaisuuden hoitoa koskevat oikeusohjeet.

Omaisuuden hoitoa koskevien periaatteiden yhdenmukaistamiseksi eri kunnissa esitetään, että oikeusministeriö holhoustoimen keskusjohdosta vastaavana viranomaisena antaisi yleisohjeet hoitosuunnitelman sisällöstä. Nämä yleisohjeet olisivat edunvalvojan ja holhouslautakunnan tukena hoitosuunnitelmaa laadittaessa ja vahvistettaessa.

Hoitosuunnitelma olisi ohjeellinen siinä mielessä, että hoitosuunnitelmasta poikkeamiseen ei pääsääntöisesti liittyisi sanktioita. Hoitosuunnitelmasta poikkeaminen saattaisi kuitenkin antaa holhouslautakunnille erityisen aiheen tutkia sitä, onko päämiehen omaisuutta hoidettu huolellisesti. Hoitosuunnitelmasta poikkeaminen saattaisi myös olla osoitus edunvalvojan tuottamuksesta, minkä perusteella edunvalvoja voitaisiin velvoittaa korvaamaan päämiehelle mahdollisesti koituneet vahingot.

Hoitosuunnitelmaan voitaisiin kuitenkin liittää myös edunvalvojaa sitovia määräyksiä. Säännösehdotuksen 2 momentin mukaan holhouslautakunta voisi vahvistaessaan hoitosuunnitelman päättää, että edunvalvojalla ei ole oikeutta määrätä tietystä omaisuudesta ilman holhouslautakunnan suostumusta. Tällä tavoin voidaan tarvittaessa täydentää 31 ja 32 §:ssä olevaa luvanvaraisten oikeustointen luetteloa. Määräyksen vaikutukset rinnastuisivat näet 32 §:ssä säädetyn kiellon rikkomisen vaikutuksiin. Vastoin määräystä tehty oikeustoimi ei sitoisi vajaavaltaista, jollei holhouslautakunta sitä jälkeenpäin edunvalvojan hakemuksesta hyväksy.

Jotta omaisuuden hoidossa voitaisiin saavuttaa riittävä joustavuus, tulee hoitosuunnitelman olla tarvittaessa muutettavissa tai täydennettävissä. Muutokset ja täydennykset tulevat ajankohtaisiksi muun muassa silloin, kun alaikäinen tarvitsee aikaisempaa enemmän käteisvaroja koulutustaan varten tai kun vajaavaltaisen omaisuuden suojaamiseksi on tarpeen ryhtyä sellaisiin oikeustoimiin, jotka hoitosuunnitelman mukaan eivät ole sallittuja. Jos vajaavaltainen hoitosuunnitelman vahvistamisen jälkeen saa omaisuutta, saattaa hoitosuunnitelman muuttaminen käydä niin ikään ajankohtaiseksi.

Säännösehdotuksen 3 momentin mukaan omaisuuden hoitosuunnitelmaa voidaan muuttaa tai täydentää, jos sitä on muuttuneiden olosuhteiden tai muun syyn johdosta pidettävä tarpeellisena. Holhouslautakunnan päätettyä omaisuuden hoitosuunnitelman muuttamisesta tai täydentämisestä edunvalvoja on velvollinen tekemään hoitosuunnitelmaan tarvittavat muutokset. Hoitosuunnitelman muuttamista valmistellessaan edunvalvojalla on oikeus saada apua holhouslautakunnalta ehdotuksen 84 §:n mukaisesti.

Ehdotettua säännöstä on 35 §:n mukaan sovellettava myös täysivaltaiselle tai poissaolevalle määrättyyn edunvalvojaan, mikäli hänen tehtäviinsä kuuluu omaisuuden hoitamista tai omaisuudesta määräämistä.

35 §. Tämän viittaussäännöksen sisältöä on selvitetty edellä 28-34 §:iä koskevien säännöskohtaisten perustelujen yhteydessä.

36 §. Vakiintuneen oikeusperiaatteen mukaan testamenttiin tai lahjakirjaan voidaan sisällyttää ehtoja, jotka sitovat lahjan tai testamentin saajaa edellyttäen, että ehtoa ei voida pitää lain tai hyvän tavan vastaisena. Nämä ehdot, jotka voivat koskea muun muassa omaisuuden hoitoa ja omaisuuden käyttämistä, saattavat yksittäistapauksessa olla ristiriidassa niiden oikeusohjeiden kanssa, joita edunvalvoja tämän lain säännösten mukaan on velvollinen noudattamaan. Tämän ristiriidan varalta on katsottu tarpeelliseksi sisällyttää lakiin säännös, jonka mukaan lahjakirjassa tai testamentissa annettuja määräyksiä tulee noudattaa lain 5 luvun säännösten estämättä.

Olosuhteiden muuttuminen ja ajan kuluminen saattavat kuitenkin johtaa siihen, että antajan määräykset eivät ole tarkoituksenmukaisia sen lopputuloksen kannalta, jota antaja on tavoitellut. Antajan tahdon kunnioittaminen ei näissä tapauksissa vaadi määräysten noudattamista. Säännösehdotuksen 2 momenttiin on tästä syystä sisällytetty oikeusohje, jonka mukaan tuomioistuin voisi näissä tapauksissa edunvalvojan hakemuksesta päättää, että omaisuutta on hoidettava tämän lain säännösten mukaisesti. Säännös vastaa pääsisällöltään voimassa olevan holhouslain 45 §:ää.

Edunvalvojan huolenpitovelvollisuus

37 §. Säännösehdotus koskee täysi-ikäiselle määrätyn edunvalvojan velvollisuutta huolehtia päämiehensä henkilöstä. Ehdotusta laadittaessa on lähdetty siitä, että edunvalvojan tehtävät tulevat pääsääntöisesti olemaan luonteeltaan taloudellisia. Kuitenkaan ei ole pidettävä tarkoituksenmukaisena sitä, että päämiehen henkilöä koskevat asiat rajataan kokonaisuudessaan pois edunvalvojan tehtävien piiristä. Lakiehdotuksen mukaan edunvalvojan on pidettävä silmällä sitä, että päämiehen varoja käytetään hänen hyödykseen. Jo tämän tähden tulee edunvalvojalla olla hyvä tuntemus päämiehen henkilökohtaisista olosuhteista. Näistä syistä voidaan edunvalvojan tehtäviin luontevasti liittää velvollisuus huolehtia siitä, että päämies saa sellaista huolenpitoa, jota hänen olojensa kannalta voidaan pitää tarkoituksenmukaisena.

Säännös ei velvoita edunvalvojaa varsinaisten huoltotehtävien suorittamiseen, vaan kysymys on siitä, että edunvalvoja huolehtii huollon tarpeen tyydyttämisestä esimerkiksi panemalla vireille sosiaalihuollon alaan kuuluvan toimenpiteen. Säännöstä asiallisesti vastaava oikeusohje sisältyy nykyisin holhouslain 34 §:ään.

Päämiehen kuuleminen

38 §. Säännös asettaa edunvalvojalle velvollisuuden tiedustella päämiehensä mielipidettä ennen kuin edunvalvoja tekee päätöksen tämän puolesta. Säännöksen tarkoituksena on korostaa edunvalvojan ja päämiehen välisen yhteistoiminnan merkitystä.

Yhteistoiminnan tarve on suurin silloin, kun päämiehen oikeutta määrätä varallisuudestaan ei ole lainkaan rajoitettu tai kun rajoitus on määrätty koskemaan ainoastaan tiettyjä oikeustoimia tai määrättyä omaisuutta. Päällekkäisten ja ristiriitaisten oikeustointen vaaraa voidaan olennaisesti vähentää yhteistoiminnalla. Yhteistoiminnan edellytyksenä on luonnollisesti se, että päämies kykenee ymmärtämään kysymyksessä olevan asian tai toimenpiteen merkityksen.

Säännös koskee ainoastaan edunvalvojan ja päämiehen keskinäistä suhdetta. Kuulemisvelvollisuuden laiminlyönti ei vaikuta edunvalvojan tekemän oikeustoimen sitovuuteen eikä siihen muutoinkaan liity suoranaista sanktiota. Edunvalvojan kykenevyys yhteistoimintaan päämiehensä tai vajaavaltaisen kanssa voidaan kuitenkin ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun harkitaan edunvalvojan määräämistä tehtäväänsä tai hänen vapauttamistaan siitä.

Säännösehdotuksen 1 momentti on asiallisesti yhtäpitävä voimassa olevan holhouslain 37 §:n kanssa. Säännösehdotuksen 2 momentti on sitä vastoin uusi. Se koskee edunvalvojan velvollisuutta pitää yhteyttä alaikäisen huoltajaan. Koska alaikäisen omaisuutta koskevat tärkeät päätökset saattavat vaikuttaa myös huoltajan edellytyksiin hoitaa tehtäviään, on katsottu perustelluksi, että edunvalvoja tiedustelee huoltajan mielipidettä ennen asian ratkaisemista. Velvollisuuden laiminlyöntiin ei tässäkään tapauksessa ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi liittää suoranaista sanktiota. Edunvalvojan ja huoltajan välisen yhteydenpidon epäonnistuminen saattaa kuitenkin yksittäistapauksessa antaa aiheen edunvalvojan vapauttamiseen tehtävästään.

Edunvalvojan palkkio

39 §. Säännösehdotus sisältää edunvalvojan palkkiota koskevat oikeusohjeet. Oikeus palkkioon olisi sen mukaan täysi-ikäisen edunvalvojalla ja alaikäiselle määrätyllä edunvalvojalla. Määrätyllä edunvalvojalla tarkoitetaan tässä edunvalvojaa, jonka edunvalvontatehtävä ei 13 §:n mukaan ole seurausta huoltajan tehtävästä. Oikeutta palkkioon ei siten ole tapauksissa, joissa edunvalvontaa hoidetaan huoltajan tehtävien yhteydessä.

Palkkion ohella edunvalvojalla olisi lisäksi oikeus saada korvaus tarpeellisista kuluistaan. Oikeus korvaukseen olisi myös sellaisella edunvalvojalla, jonka tehtävä perustuu huoltajuuteen. Korvaus kuluista tulisi viimeksi mainitussa tapauksessa käytännössä kysymykseen lähinnä silloin, kun lapsella on huomattava omaisuus, jonka hoitaminen vaatii huoltotehtävistä selvästi erotettavissa olevaa työtä.

Palkkion määrän tulee säännösehdotuksen 1 momentin mukaan olla työn laatuun ja laajuuteen sekä edunvalvojan hoidettavana olevan omaisuuden määrään nähden kohtuullinen. Oikeusministeriö holhoustoimen keskusjohdosta vastaavana viranomaisena antaisi 2 momentin mukaan tarkemmat ohjeet palkkion määräytymisen perusteista. Palkkion suuruutta koskevien oikeusohjeiden noudattamisen valvonta kuuluisi holhouslautakunnalle. Tarkastaessaan edunvalvojan antamaa vuosi- tai päätöstiliä lautakunnan tulisi tutkia, voidaanko tiliin merkittyä palkkiota edellä mainittujen perusteiden mukaan pitää kohtuullisena.

Voimassa olevien säännösten mukaan yhteiskunta ei ole velvollinen suorittamaan palkkiota holhoojalle tai uskotulle miehelle. Poikkeuksena ovat holhouksen järjestämisestä eräissä tapauksissa annetun lain (14/71) 2 §:ssä tarkoitetut, holhouslautakunnan erikseen nimeämät holhoojat, jotka ovat suostuneet ottamaan vastaan holhoojan tai uskotun miehen tehtäviä. Tämä on ollut yhtenä syynä siihen, että holhoojan tehtäviin on ollut vaikea löytää siihen suostuvaa henkilöä. Virkaholhoojia on tästä syystä jouduttu käyttämään muissakin tapauksissa kuin niissä, joita ajatellen järjestelmä aikanaan luotiin. Palkkiota koskevat säännökset ovat siten saattaneet estää sellaisen ratkaisun, jota muuten olisi pidettävä päämiehen kannalta parhaana.

Näistä syistä on säännösehdotuksen 3 momenttiin otettu oikeusohje, jonka mukaan edunvalvojalle voitaisiin maksaa palkkiota kunnan varoista riippumatta siitä, onko kyseessä sellainen edunvalvoja, joka on erikseen nimetty hoitamaan edunvalvojan tehtäviä ja antanut siihen etukäteisen suostumuksen. Oikeus saada palkkiota kunnan varoista koskisi sitä erotusta, jota päämiehen varoista ei ole voitu suorittaa. Palkkion maksamisen edellytykset ehdotetaan säänneltäviksi laissa, joka koskee edunvalvonnan järjestämistä eräissä tapauksissa.

Edunvalvojan vahingonkorvausvelvollisuus

40 §. Säännösehdotuksessa on annettu oikeusohjeet edunvalvojan vahingonkorvausvelvollisuudesta. Edunvalvoja on sen mukaan velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut päämiehelleen. Säännöksen sanonnasta käy ilmi, että lieväkin tuottamus synnyttää korvausvelvollisuuden. Korvausvelvollisuus käsittää sekä varallisuusvahingon että myös henkilö- ja esinevahingon mikäli se on aiheutettu edunvalvojan toimessa.

Vahingonkorvauksen sovitteluun ja korvausvastuun jakautumiseen kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken sovelletaan 2 momentin mukaan vahingonkorvauslain asianomaisia säännöksiä. Korvausvastuun jakautumista koskevat säännökset ajankohtaistuvat silloin, kun päämiehellä on useampia edunvalvojia. Viittaus vahingonkorvauksen sovittelusta annettuihin säännöksiin tarkoittaa sekä vahingonkorvauslain 2 luvussa että sen 6 luvussa olevia säännöksiä vahingonkorvauksen sovittelusta.

Jos edunvalvojana on virkaholhooja, on korvausvastuusta ehdotuksen mukaan lisäksi voimassa, mitä vahingonkorvaushain 3 luvussa säädetään. Kunnalla olisi siten isännänvastuu virkaholhoojan aiheuttamasta vahingosta. Virkaholhoojan korvausvastuu määräytyisi puolestaan vahingonkorvauslain 4 luvun nojalla. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että virkaholhooja ei joutuisi henkilökohtaiseen vahingonkorvausvastuuseen, jos hänen viakseen jää vain lievä tuottamus.

Vahingonkorvauskanteen nostamisen ajankohdasta ei lakiehdotukseen ole otettu erityisiä säännöksiä. Tältä osin noudatettaisiin vakiintuneita holhousoikeudellisia periaatteita. Niiden mukaan kanne voidaan nostaa joko edunvalvojan toimen aikana tai sen päätyttyä. Oikeus vahingonkorvaukseen ei vanhene edunvalvojan toimen kestäessä. Edunvalvojan tehtävän päätyttyä kanne olisi sitä vastoin nostettava, kuten ehdotuksen 55 §:ssä säädetään.

6 luku. Omaisuuden hoidon valvonta

Valvova viranomainen

41 §. Säännöksen 1 momentissa on asetettu holhouslautakunnalle velvollisuus valvoa edunvalvojan toimintaa. Siinä on lisäksi annettu ohjeet siitä, minkä holhouslautakunnan tehtäviin valvonta kuuluu. Valvonta kuuluisi sille holhouslautakunnalle, jolle tuomioistuin on 61 tai 62 §:n mukaisesti ilmoittanut edunvalvonnan kirjaamisesta. Mainittujen säännösten mukaan ilmoitus tulee yleensä tehtäväksi päämiehen kotipaikan holhouslautakunnalle. Jos edunvalvontaa ei ole kirjattu, valvontavelvollisuus kuuluu 1 momentin mukaan sen paikkakunnan holhouslautakunnalle, missä päämiehellä on väestökirialain mukainen kotipaikka.

Joissakin tapauksissa saattaa olla tarkoituksenmukaista, että valvontatehtävät siirretään toiselle holhouslautakunnalle. Säännöksen 2 momentissa on tuomioistuimelle annettu oikeus päättää valvonnan siirtämisestä tuomiopiirissään olevan toisen kunnan holhouslautakunnalle. Näin voitaisiin menetellä, jos henkilö, jonka etua on valvottava, on muuttanut tähän kuntaan tai jos siirtoa on muusta syystä pidettävä tarkoituksenmukaisena. Siirtoa tarkoittavan päätöksen tekisi valvovan holhouslautakunnan hakemuksesta se tuomioistuin, jossa edunvalvonta on kirjattu.

Säännöksestä käy ilmi, että tuomioistuin ei voi siirtää valvontaa sellaisen kunnan holhouslautakunnalle, joka ei ole alioikeuden tuomiopiirissä. Jos tällainen toimenpide on tarpeen, se on toteutettava ehdotuksen 62 §:n osoittamalla tavalla kirjaamisen siirtämisenä.

Omaisuusluettelo

42-43 §:t. Näissä säännöksissä on edunvalvojalle asetettu velvollisuus laatia päämiehen omaisuudesta luettelo ja toimittaa se holhouslautakunnalle. Luettelon avulla holhouslautakunta voi valvoa päämiehen varallisuusasemassa tapahtuvia muutoksia ja edunvalvojan toimintaa.

Luettelossa on ilmoitettava ne päämiehen varat ja velat, joiden tulee olla edunvalvojan hoidettavana. Luettelossa ei siten tarvitse ilmoittaa sitä omaisuutta, joka on jätetty päämiehen vapaaseen vallintaan tai jonka hoito on järjestetty erikseen.

Jos päämies myöhemmin saa omaisuutta, jonka tulee olla edunvalvojan hoidettavana, olisi luettelo saadusta omaisuudesta annettava holhouslautakunnalle kuukauden kuluessa saannosta.

Säännöksen tarkoituksena on antaa tehokasta suojaa vajaavaltaisen taloudellisille eduille. Tämän vuoksi tulisi omaisuuden siirtyminen vajaavaltaisen omistukseen ymmärtää yleisiä varallisuusoikeudellisia sääntöjä väljemmin. Valvonnan kannalta on tärkeää, että holhouslautakunnan tietoon saatetaan myös ehdolliset tai aikamääräyksestä riippuvat oikeudet tai etuudet, vaikka edunvalvoja ei niistä vielä voikaan määrätä tai vaikka niitä ei voitaisikaan käyttää esimerkiksi vajaavaltaisen velkojen maksuun.

Velvollisuus antaa luettelo ei kuitenkaan koskisi sellaisia toistuvaissuorituksia, jotka päämies saa tietyn oikeuden nojalla. Tällaisia ovat esimerkiksi elatusavut ja eläkkeet.

Tavallisimmin päämies saa omaisuutta perintönä tai testamentilla. Näitä tapauksia ajatellen ehdotetaan 42 §:n 2 momentissa säädettäväksi, että holhouslautakunnalle on toimitettava jäljennös perukirjasta kuukauden kuluessa siitä, kun parunkirjoitus on toimitettu. Perukirja olisi säännöksen mukaan toimitettava holhouslautakunnalle silloinkin, kun päämies on pesän osakkaana pelkästään avio-oikeutensa nojalla eikä siten tule saamaan pesästä omaisuutta perintönä. Hänelle saattaa näet avio-oikeutensa nojalla syntyä varallisuusoikeudellisia vaateita kuolinpesään nähden. Kun ositus ja perinnönjako toimitetaan tai testamentti pannaan täytäntöön ja päämies tällöin saa omaisuutta, tulee luettelo siitä toimittaa holhouslautakunnalle 1 momentin mukaisesti.

Holhouslautakunta voi 42 §:n 3 momentin mukaan edunvalvojan hakemuksesta pidentää määräaikaa, mikäli se on omaisuuden laajuuden tai muun syyn vuoksi tarpeen. Tällaisena syynä saattaa tulla kysymykseen esimerkiksi se, että edunvalvojan vaihtuessa aikaisempi edunvalvoja ei ole ehtinyt laatia päätöstiliä ja luovuttaa omaisuutta hallustaan niin pian, että uudelle edunvalvojalle olisi jäänyt riittävä aika luettelon tekemiseen.

Omaisuudesta laadittavan luettelon luotettavuuden ja paikkansapitävyyden varmistamiseksi ehdotetaan 43 §:ssä säädettäväksi, että edunvalvojan on merkittävä luetteloon valaehtoinen vakuutus tietojen paikkansapitävyydestä. Tuomioistuin voisi vaadittaessa velvoittaa edunvalvojan valallaan vahvistamaan vakuutuksen. Säännösehdotus muistuttaa perintökaaren 20 luvun 6 §:n säännöstä, jossa pesän ilmoittajalle on asetettu velvollisuus merkitä valaehtoinen vakuutus perukirjaan.

Kirjanpito- ja tilivelvollisuus

44 §. Säännösehdotuksessa on annettu yleiset ohjeet edunvalvojan kirjanpitovelvollisuudesta. Kirjanpitovelvollisuuden laatua ei säännöksessä ole yksityiskohtaisesti täsmennetty. Tätä ei ole pidetty mahdollisena sen tähden, että edunvalvojien tehtävät poikkeavat suuresti toisistaan. Kirjanpitovelvollisuuden laatu määräytyisi siten edunvalvojan toimen valvottavuuden asettamien vaatimusten pohjalta.

Kirjanpidon tulee olla sellainen, että edunvalvoja voi sen perusteella tehdä 45 ja 46 §:n mukaisen vuosi- tai päätöstilin. Oikeusministeriö voisi holhoustoimen yleisestä johdosta vastaavana viranomaisena antaa asiasta täsmentäviä ohjeita.

Edunvalvojan kirjanpitovelvollisuutta koskeva säännös ei luonnollisestikaan syrjäytä niitä kirjanpitovelvollisuutta koskevia säännöksiä, joita on sovellettava, kun päämies on elinkeinon- tai ammatinharjoittajana kirjanpitovelvollinen tai kun vajaavaltaisen omistuksessa on kirjanpitovelvollinen yritys.

45 §. Säännösehdotus sisältää oikeusohjeet vuositilin antamisesta. Velvollinen antamaan vuositilin olisi sellainen edunvalvoja, jonka tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista. Alaikäisen edunvalvoja ei kuitenkaan olisi velvollinen antamaan tiliä, jollei edunvalvontaa ole kirjattava holhousasioiden rekisteriin. Viimeksi mainittu 4 momentin säännös vapauttaisi tilivelvollisuudesta edunvalvojina toimivat vanhemmat, mikäli alaikäisen omaisuuden määrä on vähäinen.

Tilikautena on säännösehdotuksen mukaan pääsääntöisesti kalenterivuosi, ja tili on annettava kolmen kuukauden kuluessa tilikauden päättymisestä.

Holhouslautakunta voisi kuitenkin hakemuksesta muuttaa tilikautta siten, että tilikautena on jokin muu vuoden pituinen ajanjakso kuin kalenterivuosi. Näin voitaisiin menetellä, mikäli tilikauden muuttamista on vajaavaltaisen tai päämiehen omaisuuden hoidon ja tilinpidon kannalta pidettävä tarkoituksenmukaisena. Tilikausi olisi kuitenkin myös näissä tapauksissa vuoden mittainen.

Säännösehdotuksen 2 momentin mukaan tilikausi saattaisi kuitenkin poikkeuksellisesti muodostua vuotta pitemmäksi. Mikäli edunvalvontatehtävä on alkanut tilikauden jälkimmäisellä puoliskolla, holhouslautakunta voisi päättää, että tili annetaan vasta seuraavan tilikauden tilin yhteydessä. Asiaa harkitessaan holhouslautakunnan olisi luonnollisesti varmistauduttava siitä, että päätöksestä ei aiheudu vaaraa päämiehen eduille.

Edellä selostetun pääsäännön mukaan tili on annettava kolmen kuukauden kuluessa tilikauden päättymisestä. Voidaan kuitenkin olettaa, että tämä aika ei kaikissa tapauksissa ole riittävä. Sen tähden on 3 momenttiin otettu säännös, jonka mukaan holhouslautakunta voisi ennen määräajan päättymistä tehdystä hakemuksesta pidentää määräaikaa, jos edunvalvoja ei sairauden, tehtävänsä laajuuden tai muun pätevän syyn johdosta kykene antamaan tiliä säädetyssä ajassa.

46 §. Säännösehdotuksessa on annettu oikeusohjeet päätöstilin antamisesta holhouslautakunnan tarkastettavaksi.

Voimassa olevan holhouslain mukaan lopputiliä ei lainkaan anneta holhouslautakunnalle. Lopputilin antaminen on sen mukaan puhtaasti yksityisoikeudellinen toimitus. Tätä seikkaa on pidettävä epäkohtana. Vasta täysi-ikäiseksi tullut tai edunvalvonnasta vapautunut henkilö ei tavallisesti pysty arvioimaan lopputilin oikeellisuutta. Tästä tai muusta syystä, kuten läheisestä sukulaisuussuhteesta holhoojaan, saattaa olla seurauksena, että holhouksesta vapautunut ilman muuta hyväksyy tilin tai että tilitys jää kokonaan tekemättä.

Tämän vuoksi esitetään säädettäväksi, että edunvalvoja on tehtävänsä päättyessä velvollinen antamaan päätöstilin holhouslautakunnalle, jonka tulee tarkastaa päätöstili samalla tavoin kuin vuositili. Näin olisi meneteltävä myös silloin, kun edunvalvojan tehtäviä rajoitetaan. Tili koskisi tällöin edunvalvojan hallinnosta pois siirtyvää omaisuutta. Tili olisi annettava lautakunnalle viipymättä, toisin sanoen niin pian kuin se omaisuuden laajuuden ja laadun huomioon ottaen voi tapahtua.

Päätöstili koskisi omaisuuden hoitoa viimeksi annetun tilin käsittämän tilikauden päättymisen jälkeisenä aikana. Jos vuositiliä ei ole lainkaan annettu, olisi päätöstili annettava koko siltä ajalta, joka on kulunut edunvalvojan toimen alkamisesta sen päättymiseen saakka. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun edunvalvoja on 48 §:n mukaisesti toistaiseksi vapautettu velvollisuudesta antaa vuositili.

Velvollisuus antaa päätöstili koskee pääsäännön mukaan kaikkia edunvalvojia, joiden tehtäviin kuuluu omaisuuden hoitamista. Alaikäisen lapsensa edunvalvojana oleva vanhempi ei kuitenkaan ole velvollinen antamaan päätöstiliä, mikäli edunvalvontaa ei 58 §:n nojalla ole kirjattava holhousasioiden rekisteriin. Sanonta osoittaa sen, että edunvalvoja on velvollinen antamaan päätöstilin silloinkin, kun alaikäisen edunvalvontaa ei ole kirjattu holhousasioiden rekisteriin, jos edunvalvonta olisi kuitenkin pitänyt 58 §:n mukaan kirjata.

47 §. Säännöksessä on oikeusohjeet tileihin liittyvän tositeaineiston säilyttämisestä ja tarkastettavaksi luovuttamisesta. Edunvalvojan on sen mukaan luovutettava tilin yhteydessä tarkastettavaksi tiliin liittyvä tositeaineisto. Tilillä tarkoitetaan tässä sekä vuositiliä että päätöstiliä.

Tilintarkastuksen päätyttyä tositteet on säännöksen mukaan palautettava edunvalvojalle, joka on velvollinen säilyttämään ne, kunnes vahingonkorvauskanteen nostamiselle 55 §:n 1 momentissa varattu aika on kulunut umpeen. Jos vahingonkorvauskanne on nostettu, velvollisuus säilyttää tositteet ulottuu aina siihen saakka, kun kanne on lainvoimaisesti ratkaistu.

Sen jälkeen, kun edunvalvojan velvollisuus säilyttää tositteet lakkaa, päämiehellä, hänen oikeudenomistajillaan ja uudella edunvalvojalla on oikeus saada tositteet haltuunsa.

Tositteiden säilyttämiseen velvoittavaa oikeusohjetta on tulkittava tilin sisältöä koskevien oikeusohjeiden yhteydessä. Mikäli tosite koskee asiaa, josta tilissä ei tarvitse tehdä yksityiskohtaisesti selkoa, ei tositteen säilyttäminen ole yleensä välttämätöntä. Tällaisia ovat esimerkiksi päivittäisiin, tavanomaisiin elantokustannuksiin liittyvät tositteet.

48 §. Tilivelvollisuuden tarkoituksena on mahdollistaa se, että holhouslautakunta voi valvoa omaisuuden hoitamista. Jos valvonnan tarve on vähäinen, tilin laatiminen ja sen tarkastaminen aiheuttaa tarpeetonta työtä. Tämän vuoksi esitetään säädettäväksi, että holhouslautakunta voisi määräajaksi tai toistaiseksi vapauttaa edunvalvojan velvollisuudesta antaa vuositili. Näin voitaisiin menetellä silloin, kun holhouslautakunnalle annetusta luettelosta tai vuositilistä käy ilmi, että päämiehellä ei ole omaisuutta tai että edunvalvojan hoidettavana olevan omaisuuden määrä on vähäinen.

Vapautus saattaisi käytännössä tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun alaikäisen edunvalvonta on kirjattu holhousasioiden rekisteriin sillä perusteella, että alaikäinen on osakkaana kuolinpesässä, jonka varojen määrä ei ole vähäinen. Jos perittävällä kuitenkin oli velkoja, joiden maksamisen seurauksena lopullinen perintöosuus jäi vähäiseksi, ei edunvalvojaa ole yleensä syytä rasittaa vuosittaisilla tilityksillä.

Vapauttaminen koskisi ainoastaan velvollisuutta antaa vuositili. Päätöstilin antamisesta ei voitaisi myöntää vapautusta.

49 §. Pykälässä on annettu yleispiirteiset ohjeet vuositilin ja päätöstilin sisällöstä. Sen mukaan tiliin on merkittävä varat ja velat tilikauden alkaessa, tilikauden aikana tapahtuneet muutokset sekä varat ja velat tilikauden päättyessä. Tilistä on käytävä ilmi myös ne toimenpiteet, joihin edunvalvoja on ryhtynyt omaisuutta hoitaessaan. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi omaisuuden myynti ja ostaminen sekä varojen siirtäminen toiselle tilille. Tilikauden aikana tapahtuneet muutokset voidaan esittää esimerkiksi sisällyttämällä tiliin selvitys tilikauden tuloista ja menoista.

Edunvalvontatehtävien suuren kirjavuuden johdosta ei yksityiskohtaisia ohjeita tilin sisällöstä ole katsottu mahdolliseksi antaa. Tiliä tarkastaessaan holhouslautakunnan tulee tutkia, että tarpeelliset tiedot on esitetty tilissä sillä tavoin, että niiden perusteella voidaan valvoa omaisuuden hoitamista ja mahdollisen omaisuuden hoitosuunnitelman noudattamista. Jos tilin sisällön katsotaan antavan aihetta huomautukseen, holhouslautakunnan tulee pyytää edunvalvojalta lisäselvitystä ja ryhtyä tarvittaessa ehdotuksen 51 §:ssä säänneltyihin toimenpiteisiin.

Joissakin tapauksissa saattaisi velvollisuus pitää yksityiskohtaisen tilin edellyttämää kirjaa päämiehen varoista ja veloista muodostua edunvalvojalle kohtuuttomaksi rasitukseksi. Näin voi käydä etenkin silloin, kun edunvalvoja on päämiehen perheenjäsen. Perheissä ei talousmenoista useinkaan pidetä yksityiskohtaista kirjaa. Hankittaessa kulutushyödykkeitä perheen yhteisen kotitalouden käyttöön ei myöskään voida edellyttää, että edunvalvoja kulloinkin erittelisi, mikä osa niistä tulee päämiehen käyttöön.

Näistä syistä ehdotetaan, että holhouslautakunta voisi antaa suostumuksen siihen, että tili saa olla yleispiirteinen. Näin voitaisiin menetellä silloin, kun edunvalvojana on päämiehen vanhempi, aviopuoliso tai muu läheinen henkilö. Edellytyksenä on lisäksi, että yleispiirteistä tiliä voidaan pitää riittävänä edunvalvojan hoidettavana olevan varallisuuden laatu huomioon ottaen.

Vähimmäisvaatimukseksi yleispiirteisen tilin sisällölle on asetettu, että tilistä tulee käydä ilmi, miten varallisuus on tilikauden aikana muuttunut. Tällä tarkoitetaan varallisuuden määrän ja laadun muutoksia.

Säännöksen 3 momentin mukaan edunvalvoja ei ole velvollinen antamaan tiliä varoista, jotka on jätetty päämiehen vapaaseen vallintaan tai joiden hoito on järjestetty erikseen. Jos edunvalvoja on määrätty hoitamaan ainoastaan tiettyä omaisuutta, tilivelvollisuus koskee siten ainoastaan tätä omaisuutta.

Jos vajaavaltaisen vapaaseen vallintaan on 29 §:n nojalla jätetty omaisuutta, edunvalvoja ei myöskään ole velvollinen tekemään tiliä tämän omaisuuden käytöstä. Sitä vastoin tilistä on luonnollisesti käytävä ilmi, minkä verran hän on tilikautena jättänyt varallisuutta vajaavaltaisen vapaaseen vallintaan käteisvaroina tai muulla tavoin.

Vaikka edunvalvoja ei olekaan velvollinen tekemään tiliä vajaavaltaisen vallintaan jätettyjen varojen käytöstä, hänen tulee säännösehdotuksen mukaan kuitenkin ilmoittaa näiden varojen määrä, mikäli hän sen tuntee. Ilmoitusvelvollisuus on katsottu perustelluksi sen tähden, että tällainen omaisuus kuuluu 10 §:n 2 momentin ja 36 §:n 2 momentin osoittamin tavoin holhousoikeudellisen valvonnan piiriin.

Ilmoitusvelvollisuus voinee käytännössä koskea ainoastaan sellaista edunvalvojaa, joka on määrätty yleisesti hoitamaan vajaavaltaisen tai päämiehen asioita. Jos edunvalvoja on määrätty hoitamaan ainoastaan tiettyä omaisuutta, ei hänellä yleensä ole hallussaan sellaisia tietoja, jotka hänen tulisi tilissään mainita puheena olevan säännöksen nojalla.

50 §. Säännöksessä on asetettu holhouslautakunnalle velvollisuus viipymättä tilin saatuaan tarkastaa, miten omaisuutta on hoidettu ja onko tili muuten oikea. Tarkastuksen pohjana on edellä mainittu päämiehen varoista ja veloista laadittu luettelo. Holhouslautakunta voi siitä havaita, miten varat oli sijoitettu edunvalvontatehtävän alkaessa. Myöhemmin annettavien tilien avulla holhouslautakunta voi seurata omaisuuden hoidon tapahtumia.

Säännöksen 2 momentin mukaan edunvalvoja on velvollinen pyydettäessä antamaan holhouslautakunnalle kaikki tehtäväänsä koskevat tiedot ja tositteet sekä näyttämään hoidettavanaan olevat arvopaperit. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa se, että holhouslautakunta saa käyttöönsä kaiken sen aineiston, joka tarvitaan tilin oikeellisuuden tarkastamiseksi.

Uhkasakon asettaminen

51 §. Säännös sisältää tehosteen edunvalvojan laiminlyönnin tai niskoittelun varalta. Se tulee sovellettavaksi, mikäli edunvalvoja laiminlyö velvollisuutensa antaa holhouslautakunnalle asianmukaisen tilin, luettelon, tositteen tai pyydetyn selvityksen taikka sellaisen hoitosuunnitelman, jonka laatimisesta holhouslautakunta on tehnyt päätöksen. Holhouslautakunnan olisi tällöin ilmoitettava asiasta tuomioistuimelle, joka voi velvoittaa edunvalvojan sakon uhalla täyttämään velvollisuutensa. Uhkasakon asettaminen kuuluu sille tuomioistuimelle, jossa edunvalvonta on kirjattu. Mikäli edunvalvontaa ei poikkeuksellisesti olisi kirjattu, uhkasakon asettamisen on katsottava kuuluvan sille tuomioistuimelle, missä edunvalvonta 61 §:n mukaan tulisi kirjattavaksi. Ennen uhkasakon asettamista tuomioistuimen olisi varattava edunvalvojalle tilaisuus tulla kuulluksi.

Säännökseen ei ole sisällytetty nimenomaista mainintaa siitä, että edunvalvojaa tulisi muistuttaa tämän velvollisuudesta ennen tuomioistuimen puoleen kääntymistä. Tällaista säännöstä ei ole pidettävä tarpeellisena. Holhouslautakunnan toimintaan sovelletaan hallintomenettelylain (598/82) säännöksiä. Kysymys erillisen muistutuksen tarpeellisuudesta on harkittava tämän lain säännösten pohjalta.

Päämiehen edun turvaaminen

52 §. Säännökseen on otettu oikeusohjeet siltä varalta, että edunvalvoja laiminlyö päämiehen kannalta tarpeellisen edunvalvontatoimenpiteen. Tuomioistuin voisi tällöin holhouslautakunnan hakemuksesta määrätä toisen edunvalvojan siitä huolehtimaan. Näin voitaisiin menetellä esimerkiksi silloin, jos lasten oikeuksien turvaaminen vanhemman kuolinpesässä edellyttää osituksen toimittamista kuolinpesän ja kuolleen vanhemman aviopuolison välillä eikä edunvalvoja ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin. Tämän säännöksen käyttämiseen ei luonnollisesti ole aihetta silloin, kun edunvalvojan laiminlyönti on sen laatuinen, että hänet on syytä vapauttaa tehtävästään.

Säännöksen 2 momentin mukaan toinen edunvalvoja voitaisiin määrätä myös silloin, kun edunvalvojaa vastaan on syytä ajaa kannetta edunvalvojan toimen aikana. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen holhouslain 55 §:n 2 momenttia.

Toimenpiteet edunvalvojan tehtävän päättyessä

53 §. Säännöksessä annetaan oikeusohjeet omaisuuden luovuttamisesta edunvalvojan tehtävän päätyttyä. Sen mukaan edunvalvoja on velvollinen viipymättä tehtävänsä päätyttyä luovuttamaan hoidossaan olevan omaisuuden päämiehelleen, uudelle edunvalvojalle tai muulle siihen oikeutetulle. Omaisuuden luovuttamisvelvollisuus koskee sekä edunvalvojan hallinnassa olevaa irtainta omaisuutta ja arvopapereita että myös sellaisia edunvalvojan hallussa olevia asiakirjoja, jotka ovat tarpeen päämiehen oikeuksien toteuttamiseksi tai niiden valvomiseksi.

Säännösehdotuksen mukaan omaisuus on luovutettava viipymättä edunvalvojan tehtävän päätyttyä. Omaisuuden luettelointi päätöstilin antamista varten saattaa kuitenkin vaatia, ettei luovutusta tehdä välittömästi. Lain sanonta on tästä syystä ymmärrettävä siten, että luovutuksen tulee tapahtua välittömästi sen jälkeen, kun omaisuuden säilyttäminen edunvalvojan hallussa ei ole välttämätöntä päätöstilin laatimisen kannalta.

Edunvalvojan tehtävän päättymisen perusteesta riippuu, kenelle omaisuus on luovutettava. Jos edunvalvojan tehtävä päättyy sen tähden, että alaikäinen täyttää 18 vuotta, omaisuus on luovutettava täysi-ikäiseksi tulleelle. Jos edunvalvojan tehtävä on määrätty lakkaamaan sen tähden, että päämies ei enää ole edunvalvonnan tarpeessa, omaisuus on luovutettava sille, jonka edun valvomisesta oli kysymys. Mikäli edunvalvojan tehtävä päättyy sen tähden, että hänen tilalleen määrätään toinen edunvalvoja, omaisuus on luovutettava uudelle edunvalvojalle. Jos edunvalvojan tehtävä sitä vastoin päättyy päämiehen kuoleman johdosta, omaisuus on luovutettava päämiehen oikeudenomistajille. Omaisuuden saamiseksi edunvalvojan hallusta siihen oikeutetulla on käytettävissään esineoikeudellinen vaade, joka ei vanhene.

54 §. Säännöksessä annetaan oikeusohjeet holhouslautakunnan velvollisuuksista edunvalvojan tehtävän päättyessä. Säännöksen mukaan holhouslautakunnan tulee ensinnäkin tarkastaa päätöstili. Kun tarkastus on toimitettu, holhouslautakunnan tulee luovuttaa jäljennös päätöstilistä, vuositileistä ja hallussaan olevista omaisuusluetteloista sille, jolla on oikeus vastaanottaa omaisuuden hoitoa koskeva tilitys. Päätöstilin yhteyteen holhouslautakunnan tulee liittää sitä koskevat mahdolliset huomautuksensa. Näiden asiakirjojen perusteella tilityksen vastaanottaja voi tämän jälkeen arvioida, onko edunvalvojaa vastaan syytä ryhtyä toimenpiteisiin.

Kenelle edellä mainitut asiakirjat on luovutettava, riippuu perusteesta, jonka nojalla edunvalvojan tehtävä on päättynyt. Asiakirjat on luovutettava sille, jolla 53 §:n mukaan on oikeus vastaanottaa edunvalvojan luovuttama omaisuus. Asiaa on tarkemmin käsitelty 53 §:n perustelujen yhteydessä.

Asiakirjojen luovuttamisvelvollisuus ei koske tileihin liittyvää tositeaineistoa. Luovuttaessaan päätöstilin tarkastettavaksi edunvalvojan on 47 §:n mukaan luovutettava holhouslautakunnalle myös päätöstiliin liittyvä tositeaineisto. Tarkastuksen päätyttyä tositeaineisto tulee 47 §:n mukaan palauttaa edunvalvojalle. Edunvalvoja tarvitsee tositeaineistoa voidakseen sen avulla suojautua häneen mahdollisesti kohdistettavilta vahingonkorvauskanteilta. Tämän vuoksi esitetään säädettäväksi, että tilityksen vastaanottajan on käännyttävä edunvalvojan puoleen halutessaan tutustua tositeaineistoon. Edunvalvoja on velvollinen antamaan sen hänen nähtäväkseen.

55 §. Ehdotuksen 40 §:n mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan tahallisesti tai tuottamuksesta päämiehelleen aiheuttamansa vahingon. Tässä pykälässä säädetään kanteen nostamisen määräajasta. Kanne olisi kannevallan menettämisen uhalla pantava vireille vuoden kuluessa siitä, kun holhouslautakunta on 54 §:n mukaisesti luovuttanut edunvalvontaa koskevat asiakirjat niihin oikeutetulle.

Edellä mainittua kanneaikaa ei kuitenkaan sovellettaisi, jos kanne perustuu seikkaan, joka ei käy ilmi tileistä. Kannetta voitaisiin tällöin ajaa määräajan umpeuduttuakin, mikäli kanteeseen oikeutetun ei voida katsoa esimerkiksi passiviteetillaan hyväksyneen edunvalvojan toimintaa puheena olevalta osalta. Yleistä 10 vuoden vanhentumisaikaa olisi luonnollisesti sovellettava tähänkin tapaukseen. Säännösehdotus vastaa niitä periaatteita, joiden voidaan nykyisinkin katsoa kirjoittamattomina sisältyvän voimassa olevaan oikeuteemme.

Säännösehdotuksen 3 momentin mukaan vuoden kanneaikaa ei noudatettaisi myöskään silloin, kun edunvalvoja on aiheuttanut päämiehelle vahinkoa rikoksella. Jos oikeus panna rikos syytteeseen kestää 1 momentissa säädettyä pitemmän ajan, voitaisiin myös vahingonkorvausta vaatia syytteeseen panoa varten säädetyn ajan kuluessa. Merkitystä ei olisi sillä, vaaditaanko vahingonkorvausta rikosasian yhteydessä vaiko erillisellä kanteella. Säännös vastaa tältäkin osin voimassa oleviksi katsottavia holhousoikeudellisia periaatteita.

Mikäli uuden edunvalvojan tuottamuksesta johtuu, että vahingonkorvauskannetta, joka perustuu aikaisemman edunvalvojan toimintaan, ei ole pantu vireille oikeassa ajassa, uusi edunvalvoja on ehdotuksen 40 §:n mukaisesti vastuussa päämiehelle näin syntyneestä vahingosta. Korvausta voidaan tällöin vaatia vielä vuoden kuluessa siitä, kun uuden edunvalvojan tehtävä on päättynyt ja 54 §:n mukainen tilitys on annettu.

56 §. Säännösehdotus koskee päätöstilin hyväksymistä ja hyväksymisen oikeusvaikutuksia. Sen mukaan vahingonkorvauskannetta, joka perustuu tilistä ilmenevään seikkaan, ei voida nostaa, jos tilin vastaanottaja on saatuaan 54 §:ssä mainitut asiakirjat, ilmoittanut hyväksyvänsä edunvalvojan toiminnan ja vapauttavansa hänet korvausvastuusta. Hyväksymisellä, joka on annettu ennen asiakirjojen saamista, ei sitä vastoin olisi tällaista vaikutusta. Hyväksymisestä huolimatta vahingonkorvauskanne voidaan näissä tapauksissa nostaa 55 §:n mukaisesti.

Hyväksyminen ei myöskään estä vahingonkorvauskanteen nostamista sellaisella perusteella, joka ei käy ilmi tilistä. Näissä tapauksissa kanneaika on pääsääntöisesti avoinna 10 vuoden ajan siitä lukien, kun tili ja siihen liittyvät asiakirjat on 54 §:n mukaisesti vastaanotettu.

Hyväksymiselle ei ole säädetty määrämuotoa. Edunvalvojan, joka vastuusta vapautumiseksi vetoaa hyväksymiseen, on kuitenkin näytettävä hyväksyminen luotettavasti toteen.

Yleisten oikeustoimiopillisten sääntöjen mukaan hyväksyminen ei sido hyväksyjää silloin, kun se on saatu aikaan erehdyttämällä tai käyttämällä hyväksi hyväksyjän erehdystä. Hyväksyminen ei myöskään sido antajaa, mikäli antaja ei kykene ymmärtämään asian merkitystä.

57 §. Pykälässä annetaan oikeusohjeet niiden tilanteiden varalta, joissa edunvalvojan tehtävä päättyy hänen kuolemansa johdosta tai joissa edunvalvoja ei ennen kuolemaansa ole ehtinyt antaa päätöstiliä tai luovuttaa omaisuuttaan tai tositteita hallustaan. Edunvalvojan velvollisuudet siirtyisivät näissä tapauksissa soveltuvin osin kuolinpesän osakkaille. Mikäli pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon tai konkurssiin, velvollisuudet siirtyisivät pesänselvittäjälle tai konkurssipesälle. Pesän osakkaat, pesänselvittäjä tai konkurssipesän hallinto olisivat näissä tapauksissa velvolliset huolehtimaan päätöstilin antamisesta ja omaisuuden luovuttamisesta siihen oikeutetulle sekä siitä, että tilityksen vastaanottajalla on mahdollisuus tutustua tileihin liittyvään tositeaineistoon.

Asian luonteesta johtuu, että edellä selostettuja oikeusohjeita ei voida soveltaa virkaholhoojaan. Holhoojan määräys annetaan näissä tapauksissa virkaholhoojalle eikä viranhaltijalle henkilökohtaisesti. Viranhaltijan kuolemasta ei siten aiheudu velvollisuutta antaa päätöstili eikä muitakaan tässä luvussa säädettyjä velvoitteita. Selvyyden vuoksi on asiasta kuitenkin otettu nimenomainen oikeusohje säännöksen 2 momenttiin.

7 luku. Edunvalvonnan kirjaaminen

58 §. Säännösehdotus sisältää yleiset oikeusohjeet holhousasioiden rekisteristä. Tarkemmat määräykset holhousasioiden rekisteristä ja rekisterin pitämisestä sekä rekisterimerkinnöistä annettavista ilmoituksista annettaisiin asetuksella.

Säännöksen 1 momentin mukaan holhousasioiden rekisterin pitäminen on tuomioistuimen tehtävä. Rekisterin merkitys holhoustoimessa on moninainen. Se sisältäisi tiedot henkilöistä, joille on määrätty edunvalvoja, ja muodostaisi näin perustan edunvalvojien toiminnan valvonnalle. Rekisteriin merkittäisiin myös tiedot toimintakelpoisuuden rajoituksen sisällöstä. Rekisteriin tehdyistä merkinnöistä annettaisiin tietoja hyväksyttävää tarkoitusta varten. Näiden tietojen perusteella esimerkiksi asianomaisen sopijakumppani voisi varmistua siitä, että tällä on toimintakelpoisuuden rajoituksesta huolimatta kelpoisuus kysymyksessä olevan oikeustoimen tekemiseen.

Kirjaamisella olisi merkitystä myös sikäli, että toimivalta holhoustoimeen liittyvissä tuomioistuinasioissa kuuluisi kirjaamisen jälkeen sille tuomioistuimelle, jossa edunvalvonta on kirjattu. Tällaisia asioita ovat muun muassa edunvalvojan määrääminen ja vapauttaminen, toimintakelpoisuuden rajoittaminen sekä rajoituksen muuttaminen ja kumoaminen. Myös lakiehdotuksen 31 §:ssä tarkoitettujen lupa-asioiden ratkaiseminen ja uhkasakkojen asettaminen kuuluisi sille tuomioistuimelle, jossa edunvalvonta on kirjattu.

Pykälän 2 momentissa on säännelty edellytykset, joiden nojalla täysi-ikäisen henkilön edunvalvonta on kirjattava holhousasioiden rekisteriin. Edunvalvonta jäisi niiden mukaan kirjaamatta ainoastaan silloin, kun kysymys on asiasta tai tehtävästä, johon ei kuulu omaisuuden hoitamista eikä oikeuden valvomista jakamattomassa pesässä. Edunvalvontaa ei tämän makaan kirjattaisi esimerkiksi silloin, kun edunvalvoja on määrätty edustamaan päämiestään oikeustoimessa tai oikeudenkäynnissä tahi antamaan suostumuksen päämiehen henkilöä koskettavaan toimenpiteeseen.

Säännösehdotuksen 3 momentissa luetellaan ne perusteet, joiden mukaan alaikäisen edunvalvonta kirjataan holhousasioiden rekisteriin. Alaikäisiä on kaikkiaan runsaat 1,1 miljoonaa, ja useimmissa tapauksissa alaikäisellä ei ole merkittävää varallisuutta. Kaikkien alaikäisiä koskevien edunvalvontatehtävien kirjaaminen ei siten ole ajateltavissa.

Ehdotuksessa on pyritty siihen, että alaikäisen edunvalvonta tulisi kirjattavaksi ainoastaan niissä tapauksissa, joissa se on omaisuuden hoidon valvonnan kannalta tarpeellista. Tämän mukaisesti esitetään, että alaikäisen edunvalvonta tulisi pääsääntöisesti kirjattavaksi vain silloin, kun alaikäinen tulee sellaisen kuolinpesän osakkaaksi, jonka varojen määrä ei ole vähäinen, sekä silloin kun alaikäisellä muusta syystä on edunvalvojan hoidettavana olevaa omaisuutta, jonka määrä ei ole vähäinen.

Onko kuolinpesän osakkaaksi tulleen alaikäisen edunvalvonta kirjattava, riippuu säännöksen mukaan pesän varojen määrästä. Jos pesä käsittää esimerkiksi ainoastaan vaatimattoman asuntoirtaimiston, ei edunvalvonnan kirjaaminen ole tarpeellista. Jos sitä vastoin pesän varojen määrä on vähäistä suurempi, on kirjaaminen toimitettava, vaikka vainajalta olisi jäänyt velkoja, joiden seurauksena pesän nettovarallisuus vaikuttaa vähäiseltä.

Alaikäisen edunvalvonta tulisi kirjattavaksi myös silloin, kun edunvalvojaksi määrätään muu henkilö kuin hänen vanhempansa. Tämä kirjaamisperuste on ymmärrettävä siten, että se tarkoittaa vain edunvalvonnasta annettua erillistä määräystä. Jos alaikäisen huoltoa koskevan päätöksen seurauksena alaikäisen edunvalvojaksi tulee muu henkilö kuin hänen vanhempansa, edunvalvonta ei tällä perusteella tule kirjattavaksi.

Säännöksen 3 momentin 4 kohdan mukaan tulee edunvalvonta aina kirjattavaksi myös silloin, kun alaikäisen kelpoisuutta määrätä varallisuudestaan rajoitetaan 5 §:n nojalla tai kun alaikäiselle määrätään 18 §:n nojalla edunvalvoja, jonka tehtävä käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä. Näissä tapauksissa on käytännössä kysymys täysi-ikäisen edunvalvonnasta, minkä tähden kirjaamisperusteet on laadittu yhteneviksi 2 momentissa säädettyjen kirjaamisperusteiden kanssa.

4 momentissa ehdotetaan selkeyden vuoksi erikseen säänneltäväksi kysymys poissaolevan henkilön edunvalvonnan kirjaamisesta. Poissaolevan edunvalvonta kirjataan sen mukaan siinä tapauksessa, että edunvalvonta käsittää omaisuuden hoitamista tai oikeuden valvomisen jakamattomassa pesässä.

59 §. Säännösehdotus koskee holhousasioiden rekisteriin merkittyjen tietojen luovuttamista. Ehdotuksen mukaan jokaisella olisi oikeus saada tieto holhousasioiden rekisteriin tehdystä merkinnästä. Tieto voitaisiin kuitenkin luovuttaa ainoastaan hyväksyttävää tarkoitusta varten. Toimikunnan käsityksen mukaan tämä edellyttää sitä, että tietoja voidaan antaa vain sellaisessa yksilöidyssä asiassa, jonka hoitaminen edellyttää tiedon saamista. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi sellaiset oikeustoimet ja tuomioistuinasiat, joissa päämies on tai tulisi olemaan osapuolena.

Tietojen antaminen henkilörekisterilain (471/87) 2 §:ssä tarkoitetulla massaluovutuksella ehdotetaan kiellettäväksi. Massaluovutuksen salliminen ei ole perusteltua, kun otetaan huomioon rekisteriin kerättyjen tietojen osittainen arkaluontoisuus. Kielto ei kuitenkaan estä tietojen luovuttamista holhouslautakunnalle, jonka tulee valvoa edunvalvojan toimintaa. Tiedot voidaan tällöin luovuttaa myös massaluovutuksella. Tuomioistuimen velvollisuudesta antaa holhouslautakunnalle tieto rekisteriin tehdystä merkinnästä on säännös ehdotuksen 61 §:n 3 momentissa.

Säännösehdotuksen 2 momenttiin on sijoitettu asetuksenantovaltuus. Asetuksella annettaisiin yksityiskohtaisemmat määräykset holhousasioiden rekisterin sisällöstä, rekisterin pitämisestä ja rekisteristä annettavista todistuksista sekä rekisterimerkinnästä tehtävistä ilmoituksista.

60 §. Kirjaamisen perusteena on 58 §:n mukaan useimmissa tapauksissa tuomioistuimen holhousasiassa antama päätös. Kirjaamisen toimittaa 61 §:n mukaan tällöin se tuomioistuin, joka on tehnyt kysymyksessä olevan päätöksen. Näissä tapauksissa ei siten tarvita erillistä menettelyä, jolla kirjaamisen peruste saatetaan kirjaavan viranomaisen tietoon. Ehdotuksen 58 §:n 3 momentin 2-kohdassa mainittu kirjaamisperuste poikkeaa tässä kohden edellisistä. Kun alaikäinen saa omaisuutta siten, että hänen omaisuutensa määrä ei ole vähäinen, edunvalvonta on sanotun säännöskohdan mukaan kirjattava. Tuomioistuimella ei kuitenkaan voi olla välitöntä tietoa tästä asiasta. Tämän vuoksi esitetään 60 §:ssä säädettäväksi, että kun holhouslautakunta saa tietoonsa sen seikan, että alaikäisen edunvalvonta on kirjattava, sen tulee ilmoittaa asiasta tuomioistuimelle.

61 §. Säännökseen on otettu oikeusohjeet siitä, minkä paikkakunnan tuomioistuimen tulee huolehtia kirjaamisesta sekä tuomioistuimen velvollisuudesta antaa kirjaamisesta tieto muille holhoustoimen hallinnosta vastaaville viranomaisille.

Säännöksen 1 momentin mukaan edunvalvonta kirjataan holhousasioiden rekisteriin siinä tuomioistuimessa, joka antaa kirjaamisen perusteena olevan päätöksen. Ehdotuksen 64 §:ssä olevat oikeuspaikkaa koskevat oikeusohjeet ilmaisevat siten samalla välillisesti myös kirjaamispaikan. Mikäli kirjaamisen aiheuttava päätös annetaan vasta hovioikeudessa, edunvalvonta kirjataan kuitenkin siinä alioikeudessa, jossa asia tuli vireille. Asiasta ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa mainintaa säännökseen.

Säännöksen 2 momenttiin on sisällytetty ohjeet kirjaamispaikasta niissä tapauksissa, joissa edunvalvonta tulee kirjattavaksi maun perusteen kuin tuomioistuimen päätöksen nojalla. Edunvalvonta olisi tällöin kirjattava sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jolla päämiehellä on väestökirjalaisea tarkoitettu kotipaikka.

Kun kirjaaminen on toimitettu, tuomioistuimen on 3 momentin mukaan lähetettävä siitä tieto sille tuomiopiirissään olevalle holhouslautakunnalle, joka voi parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa. Yleensä ilmoitus tulee tämän mukaan tehtäväksi sen paikkakunnan holhouslautakunnalle, missä sillä, jonka etua on valvottava, on kotipaikka. Jos tuomioistuimen tuomiopiirissä on useampia holhouslautakuntia, saattaa poikkeuksellisesti kuitenkin tulla kysymykseen, että ilmoitus tehdään muulle kuin kotipaikan holhouslautakunnalle. Näin voidaan menetellä siinä tapauksessa, että viimeksi mainittu lautakunta voi kotipaikkakunnan holhouslautakuntaa paremmin valvoa edunvalvojan toimintaa. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun edunvalvojan hoidettavana oleva omaisuus on muualla kuin päämiehen kotikunnassa ja kun omaisuutta hoitaa muualla asuva edunvalvoja.

Puheena oleva säännös liittyy asiallisesti ehdotuksen 41 §:n 2 momenttiin. Sen mukaan tuomioistuin voi siirtää edunvalvojan toiminnan valvonnan toiselle tuomiopiirissään olevalle holhouslautakunnalle, jos siirtoa on pidettävä tarkoituksenmukaisena. Lautakunnan, jolle valvonta siirretään, ei välttämättä tarvitse olla päämiehen koti- tai asuinpaikan holhouslautakunta. Tästä syystä on pidettävä perusteltuna, että tuomioistuin voi alunperinkin ilmoittaa kirjaamisesta sille tuomiopiirissään olevalle holhouslautakunnalle, jonka katsotaan voivan parhaiten valvoa edunvalvojan toimintaa.

Tuomioistuimen ilmoittamisvelvollisuus koskee sekä edunvalvonnan kirjaamista että holhousasioiden rekisteriin myöhemmin tehtyjä merkintöjä. Ilmoittaminen rekisteriin tehdystä merkinnästä on tarpeen sen varmistamiseksi, että holhouslautakunnalla on kulloinkin ajan tasalla olevat tiedot edunvalvontaa koskevista tuomioistuimen päätöksistä ja toimenpiteistä.

Kun tuomioistuin ilmoittaa lautakunnalle edunvalvonnan kirjaamisesta, se samalla yksilöi sen holhouslautakunnan, jonka tulee valvoa edunvalvojan toimintaa. Asiasta on säännös ehdotuksen 41 §:n 1 momentissa.

62 §. Säännösehdotus koskee kirjaamistehtävän siirtämistä toiselle tuomioistuimelle.

Kuten edellä 58 §:n perusteluiden yhteydessä on selvitetty, siihen seikkaan, että edunvalvonta on kirjattu tietyssä tuomioistuimessa liittyy monia oikeusvaikutuksia. Ne holhoustoimen tehtävät, joista tuomioistuimen on vastattava, kuuluvat kirjaamisen jälkeen pääsääntöisesti sille tuomioistuimelle, jossa edunvalvonta on kirjattu. Olosuhteiden muuttumisesta saattaa olla seurauksena, että järjestely käy epätarkoituksenmukaiseksi edunvalvojan tehtävien hoitamisen tai holhoustoimen hallinnon kannalta. Tästä syystä esitetään säädettäväksi, että tuomioistuin voisi holhouslautakunnan hakemuksesta päättää kirjaamisen siirtämisestä toiselle tuomioistuimelle. Asiasta päättäisi se tuomioistuin, jossa edunvalvojan toimi on kirjattu holhousasioiden rekisteriin.

Siirtämisestä voitaisiin päättää, mikäli se, jonka etua on valvottava, asuu toisen tuomioistuimen tuomiopiirissä tai jos siirto on muusta syystä katsottava tarkoituksenmukaiseksi. Tuomioistuimen tulisi myös ensiksi mainitussa tapauksessa harkita siirron tarkoituksenmukaisuus. Vaikka pääsääntönä on pidettävä, että holhoustoimeen kuuluvista tuomioistuimen tehtävistä huolehtii asianomaisen kotipaikan tuomioistuin, saattaa muu ratkaisu yksittäistapauksessa olla tarkoituksenmukaisempi. Näin saattaa olla esimerkiksi silloin, kun päämies asuu pysyväisluontoisesti muualla kuin kotipaikkakunnallaan. Ennen kuin päätös siirtämisestä tehdään, on edunvalvojalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Kun tuomioistuin on päättänyt kirjaamisen siirtämisestä, sen on ilmoitettava siitä sille tuomioistuimelle, jolle tehtävä siirretään. Tehtävän saaneen tuomioistuimen on tämän jälkeen kirjattava edunvalvonta omaan holhousasioiden rekisteriinsä. Se ei voi kieltäytyä vastaanottamasta tehtävää. Sen tulee myös ilmoittaa tehtävän vastaanottamisesta holhouslautakunnalle. Ilmoitettaessa noudatetaan niitä perusteita, joita on käsitelty 61 §:n 3 momentin perusteluiden yhteydessä.